Moi!
Tässä mun ongelmani.
On kulunut vuosi siitä, kun erosin entisestä poikaystävästäni. En ole unohtanut häntä, ajattelen häntä edelleen melkein päivittäin. Suurin osa tunteista on vihamielisiä ja katkeria, kerron siihen syyn.
Olimme olleet yhdessä noin kaksi vuotta, kun aloitin keskustelun yhteisistä tulevaisuuden suunnitelmistamme. Tähän mennessä olimme asuneet eri asunnoissa, tapailimme säännöllisesti 2-4 kertaa viikossa eli kyse oli siis vakavasti otettavasta seurustelusta. Olemme molemmat 30-vuotta täyttäneitä, mies minua noin kolme vuotta vanhempi.
Mies meni vakavista keskusteluista (jos niitä mun puolelta käytyjä monologeja voi keskusteluiksi edes sanoa) ihan lukkoon. Sanoi rakastavansa mutta että ollaan liian erilaisia, että hän ei olisi voinut edes harkita yhteen muuttamista, lapsista puhumattakaan. Hänellä ei kuulemma ollut koskaan ollut sitä tunnetta, että mä olisin hänelle ”se oikea”. Itse asiassa hänellä ei ollut ollut sellaista tunnetta ikinä kenenkään naisen kanssa. Mies halusi ottaa aikalisän ja miettiä mitä todella halusi. Minä hyväksyin asian. Oltiin erossa. Mies kävi baareissa. Noin puoli vuotta kului aikaa ja minä tapasin mielenkiintoisen miehen. Kerroin tästä tapauksesta ex:lleni ja hän meni aivan sekaisin mustasukkaisuudesta ja hädästä, halusi heti palata takaisin yhteen. Palattiin yhteen ja kesä siinä meni. Myöhäiseen syksyyn mennessä kävi jälleen selväksi, että mies ei halua tulevaisuudessakaan muuta kuin tapailla ”niinku ollaan tähänkin asti oltu”. Mutta ei sen enempää. Vuosi oli kulunut ja olin palannut miehen kanssa kimppaan vain todetakseni että mikään asia ei ollut muuttunut.
En tajua mikä meillä niin pahasti mätti. Molemmat rakastettiin toisiamme, ainakin niin toisillemme aina vakuuteltiin. Mies väitti, ettei voida tulla toimeen arkielämässä. Ollaan liian erilaisia. En tajua miksi, koska ei oltu koskaan sitä arkea edes tosissaan nähty. Siksikö, että hänen mielestään leikkasin kurkkua väärällä leikkuulaudalla? Tämä oli eräs hänelle niin vaikeista asioista. Niin, minä olin tosiaan rokkari ja hän kuunteli mieluummin klassista musiikkia… jep. Molemmat akateemisia ihmisiä, tosin minä en ollut tohtori. Seksi oli hyvää ja sitä oli aina ollut riittävästi.
Sain tarpeekseni siitä pelleilystä ja heivasin jätkän vuosi sitten. En ole päässyt yli hänestä tosin. Kaipa tämä eron käsitteleminen voi ottaa aikansa, joskus pitkänkin aikaa. Lähettelee välillä baarista viestejä pilkun jälkeen, että ”olenko jo löytänyt itselleni hyvän miehen”. Mietin tietysti, että kyselee multa vain varmistaakseen paljonko hänellä on armonaikaa löytää se täydellinen ja ”se oikea” nainen, josta se aina jaksoi jauhaa. Vai alkaako aika käydä vähiin ja hänen täytyisikin ”tyytyä” muhun.
Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia? Onko tällainen ”paremman tavoittelu” yleistä? Tässä ei voi kertoa kaikkia yksityiskohtia lukijan mielenkiinnon kärsimättä, kysykää jos joku asia jäi epäselväksi.
Tässä mun ongelmani.
On kulunut vuosi siitä, kun erosin entisestä poikaystävästäni. En ole unohtanut häntä, ajattelen häntä edelleen melkein päivittäin. Suurin osa tunteista on vihamielisiä ja katkeria, kerron siihen syyn.
Olimme olleet yhdessä noin kaksi vuotta, kun aloitin keskustelun yhteisistä tulevaisuuden suunnitelmistamme. Tähän mennessä olimme asuneet eri asunnoissa, tapailimme säännöllisesti 2-4 kertaa viikossa eli kyse oli siis vakavasti otettavasta seurustelusta. Olemme molemmat 30-vuotta täyttäneitä, mies minua noin kolme vuotta vanhempi.
Mies meni vakavista keskusteluista (jos niitä mun puolelta käytyjä monologeja voi keskusteluiksi edes sanoa) ihan lukkoon. Sanoi rakastavansa mutta että ollaan liian erilaisia, että hän ei olisi voinut edes harkita yhteen muuttamista, lapsista puhumattakaan. Hänellä ei kuulemma ollut koskaan ollut sitä tunnetta, että mä olisin hänelle ”se oikea”. Itse asiassa hänellä ei ollut ollut sellaista tunnetta ikinä kenenkään naisen kanssa. Mies halusi ottaa aikalisän ja miettiä mitä todella halusi. Minä hyväksyin asian. Oltiin erossa. Mies kävi baareissa. Noin puoli vuotta kului aikaa ja minä tapasin mielenkiintoisen miehen. Kerroin tästä tapauksesta ex:lleni ja hän meni aivan sekaisin mustasukkaisuudesta ja hädästä, halusi heti palata takaisin yhteen. Palattiin yhteen ja kesä siinä meni. Myöhäiseen syksyyn mennessä kävi jälleen selväksi, että mies ei halua tulevaisuudessakaan muuta kuin tapailla ”niinku ollaan tähänkin asti oltu”. Mutta ei sen enempää. Vuosi oli kulunut ja olin palannut miehen kanssa kimppaan vain todetakseni että mikään asia ei ollut muuttunut.
En tajua mikä meillä niin pahasti mätti. Molemmat rakastettiin toisiamme, ainakin niin toisillemme aina vakuuteltiin. Mies väitti, ettei voida tulla toimeen arkielämässä. Ollaan liian erilaisia. En tajua miksi, koska ei oltu koskaan sitä arkea edes tosissaan nähty. Siksikö, että hänen mielestään leikkasin kurkkua väärällä leikkuulaudalla? Tämä oli eräs hänelle niin vaikeista asioista. Niin, minä olin tosiaan rokkari ja hän kuunteli mieluummin klassista musiikkia… jep. Molemmat akateemisia ihmisiä, tosin minä en ollut tohtori. Seksi oli hyvää ja sitä oli aina ollut riittävästi.
Sain tarpeekseni siitä pelleilystä ja heivasin jätkän vuosi sitten. En ole päässyt yli hänestä tosin. Kaipa tämä eron käsitteleminen voi ottaa aikansa, joskus pitkänkin aikaa. Lähettelee välillä baarista viestejä pilkun jälkeen, että ”olenko jo löytänyt itselleni hyvän miehen”. Mietin tietysti, että kyselee multa vain varmistaakseen paljonko hänellä on armonaikaa löytää se täydellinen ja ”se oikea” nainen, josta se aina jaksoi jauhaa. Vai alkaako aika käydä vähiin ja hänen täytyisikin ”tyytyä” muhun.
Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia? Onko tällainen ”paremman tavoittelu” yleistä? Tässä ei voi kertoa kaikkia yksityiskohtia lukijan mielenkiinnon kärsimättä, kysykää jos joku asia jäi epäselväksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tossa sun kaverissas on se hyvä puoli, että hän näkee selvästi teidän erilaisuutenne, luota siihen. Sinun ei tarvitse myöskään vastailla hänen tiedusteluihinsa siitä oletko löytänyt miesystävää vai etkö ja oletko edes etsinyt - mitä se kenellekään kuuluu.
Itse olen neljä vuotta asunut ja tuskaillut avoliitossa joka on koottu just rokkarista ja klassisen musiikin ystävästä. Tiimi ei sovi yhteen.
Sisko hyvä jatka elämääsi, kyllä se sopiva tulee vastaan.
Sitä mä aina mietinkin, että kumpi meistä on enempi oikeassa ja kumpi enempi väärässä. En tiedä sitä tänäkään päivänä...
Toivottavasti hän oli oikeassa ja säästyttiin molemmat joltain helvetilliseltä avoliittokokemukselta.
Kiitos vastauksesta, tuli hyvä fiilis ;)
Kyllähän siinä on oma hohtonsa kun rokkari ja rokkari on yhdessä, eikä rokkari ja hoppari tai vaikka klassisen kuuntelija. Ei se suhde pelkällä seksillä toimi kuules, oli se sitten kuinka kivaa tahansa. Ei se suhdetta pelasta, jossa kummatkin ovat liian erilaisia.
Älä haaskaa elämääsi ko. tyyppiin.
Jos sinä et ole hänelle se oikea, niin ei hänkään voi olla sitä sinulle.
Löydät varmasti oman oikeasi, kun päätät jättää ko tyypin elämästääsi.
Päätä haluavasi parempaa elämää!
Terveisin, juuri samoista syistä toisen jättänyt ja päättänyt unohtaa.