Mitä olette mieltä siitä kun anoppi kävellä rompsuttelee meille tullessamme AINA kengät jalassa sisälle? Ajatelkaa kun olen vasta imuroinut ja anoppi saapuu ovesta sisälle kuraisilla ja hiekkasilla kengillä.Hän ei itse sitä tajua kuinka se minua raivostuttaa!!!Hänen kotonaan kävellään kengät jalassa.Vanha maalaistalo.Ja tapa on jäänyt.Minä itse opetan lapset riisumaan kengät eteiseen ja mitä tekee rakas anoppini!!Minä en viitsi siitä puhua hänelle enkä mainita.Anoppi asuu ihan naapurissa.Käy viikottain.Toinen raivostuttava asia mitä hän teki toisen pojan ollessaan 1-vuotias oli kun pojalla oli mahtavat enkelikiharat ja halusin niitä säilyttää mahdollisimman pitkään niin rakas anoppini oli kerran pojan ollessa hoidossa siellä,ottanut sakset ja leikannut hiukset ihan lyhyeksi koska "ei pojilla saa olla pitkiä hiuksia".Minä itkin kun näin pojan.Se ei jäänyt siihen,hän leikkasi pojalta omine lupineen hiukset 4 kertaa.Appiukko oli jo viimeisellä kerralla maininnut että pitäiskö sitä kysyä vanhemmiltakin jo lupa.Mieheni on myös 42-vuotiaana yhä edelleen äidissään kiinni.Jos minä en ole kotona niin hän menee lasten kanssa mummolaan syömään.Hänen äitinsä tietää melkein aina kaikki mieheni asiat.En tiedä,olen niin täynnä koko anoppia ja sitä että mieheni ei osaa päästää irti äitistään.26-vuotiaaksi asti mieheni asui kotona ja äiti teki joka aamu voileivät hänelle töihin mukaan.Kunnes minä astuin kuvioihin ja enkä ole suostunut voileipiä väsäämään hänelle. Minä tunnen että mieheni pitää minua nyt varaäitinä.Monestakin asiasta,en jaksa siitä kirjoittaa koska siitä tulisi romaaninpituinen tarina.Mutta kertokaa te rakkaat kanssa-sisareni miltä minun kokemukseni teistä vaikuttaa ja mitä sanon anopilleni kenkien kanssa kävelystä.Hienovaraisesti.Antakaa omiakin kommentteja ja kokemuksia.Minä pärjäisin helvetin hyvin vaikka en näkis anoppiani kuin kerran viidessä vuodessa.Lapset on asia erikseen,he saavat kulkea mummolassa niin pitkään kuin heillä kiinnostaa.Siihen asiaan en puutu.
Anoppi ärsyttää..!!!!!!!
Janita
112346
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
"Minä en viitsi siitä puhua hänelle enkä mainita"
Miksi? Mistä ihmeestä tämä anoppi voisi sen sitten keksiä että sinua harmittaa jos et mitään asiasta sano?!
"Voisitko jättää kengät eteiseen ettei sisälle tule hiekkaa?"
Jos ei sinulla ole kanttia sanoa aiheesta niin etkö voi sanoa miehellesi että mainitsee aiheesta? Avaa kuitenkin suu johonkin suuntaan, ei asiat muuten siitä muutu ja saat syyttää vain itseäsi.
Varaa sievät virkatut tai kudotut sukkaset hänelle. Tuskinpa kieltäytyy, kun sanot, että anoppi voi käyttää näitä ja appi noita tossuja. Lämpimät ja mukavat.
Kyllä sitä sanoa voi, eikä harmitella muille.
et voi kun itseäsi syyttää, mikäli kotiisi kävellään kengät jalassa peränurkkaan asti.
Tunnut olevan ihminen jonka yli voi kävellä mennen tullen.
Maalla on eri meiniki kuin kaupungissa, siellä pääosiltaan äidit vielä passaavat niin poikiaan kuin tyttäriäänkin. Nainen on siellä ruoan laittaja. Hyvä suhde kuitenkin pojalla tuntuu olevan äitiinsä.
Sinun on saatava itseesi enemmän ryhtiä.
ymmärtäväisiä vastaajia täällä... "Et voi kun itseäs syyttää..." jos toinen osapuoli on TYHMÄ??? Missä maalla kävellään kengät jalassa sisällä? Ei ainakaan vanhempieni luona, ei anoppilassa eikä meillä kotona! Ja maalla asutaan! Suomessa ei mennä kuraiset kengät jalassa toisten kotiin eikä sitä tarvi kyllä edes sanoa. Ja vai on maalla eri systeemi ja äidit passaa poikansa ja se on ihan ok ja alkuperäiselle vain enemmän ryhtiä???? Onneksi mun "maalaisäiti" ei ole poikiaan passannut pilalle, taitaa ola kotoisin eri maalta kuin vastaajan tuntemat maalla asujat...
Nyt on niin, että taidat olla arka luonteeltasi ja sinut on perinpohjaisesti alas nokitettu.
Minulla asuu lähellä parikin miniää, toinen lähes samassa pihapiirissä.
Ei olisi ikinä tullut mieleenikään leikata omin luvin lapsenlapseni hiuksia! Uskomatonta röyhkeyttä ja ylitallomista.
Ja vaikka maalla asuntaankin, niin useimmissa paikoissa on tapana heittää kengät pois jalasta sisälle tultaessa.
En pysty kuvittelemaan, että sinä yhtäkkiä uskaltaisit alkaa laittamaan anoppia järjestykseen. On se sen verran iso asia, kun tilanne on noin pahaksi päässyt.
Jos miehesi ei käsitä asemaasi alistettuna miniänä, niin paha sinun on yksin alkaa taistella.
Kuitenkin tuota vyyhteä pitäisi alkaa purkaa miehestäsi.
Kun hän ei ole itsenäistynyt, niin hän vetää sinut mukaan samaan soppaan eli alisteiseksi äidilleen.
On todellakin lohduttavaa ja voimia antavaa saada vastauksia muilta joilla on suorat ja selkeät mielipiteet ja neuvot.Ongelmana onkin varmaan minä itse ja itsetuntoni.Tiedostan sen tavallaan mutta en uskalla ryhtyä toimimaan.Taistelen itseni kanssa ja välillä nousen kapinaan ja välillä taas luovutan.Olen miehelleni puhunut asiasta ja hän mainitsee vain että sanoa hänelle.Hänellä itsellään ei ole tahtoa siihen.Kyllä minä anopilleni tulen sanomaan asiasta,ajatelkoot mitä haluaa.Ehkä tässä onkin pohjimmiltaan ongelmana se että haen itselleni apua.Omaan epävarmuuteeni ja saamattomuuteeni.Tunnen että alistun elämään mieheni toiveiden mukaan ja samalla minussa taistelee joku sitä vastaan.Tilanteita on ollut useampia kun olen noussut tavallaan ylös sieltä ja halunnut tuoda esille miehelleni että en ole tyytyväinen elämääni aina.Meillä syntyy silloin aina isoja taisteluita.Ja minä tavallaan annan sitten periksi koska ajattelen lapsia ja mietin että mitä minä tässä tyhjää valitan,syytän tavallaan itseäni ja että olen vain niin tyhmän vaativa.Mieheni ei "puhu eikä pussaa"Hän on perusluonteeltaan rehti ja reilu suomalainen mies.Hän ei ymmärrä miksen voi olla onnellinen ja tavallaan sitten taas yrittää ottaa huomioon minut. Jonkun aikaa sitä hyvää aikaa kestää ja sitten huomaan taas olevani ns.onneton.Hän on aikaisempina vuosina tehnyt reissuhommia ja ollut todella vähän kotona lasten kanssa.Minä olen hoitanut kotia ja 3 lasta yksinäni vuosikausia.Olen yrittänyt miehelleni puhua siitä että hänen ois aika kasvaa äidistään jo eroon.Ei hän siihen kommentoi mitenkään,eikä itse sitä edes tiedosta.Hänen mielestään se on vaan minun vittuilua.En tiedä miten saan hänet tajuamaan että hänen suhde äitiinsä haittaa osaksi meidänkin suhdetta.Ehkä hän ei sitä ikinä tule edes ymmärtämään.Hän on itse kasvanut äitinsä ja mummonsa kanssa.Isänsä ei ollut koskaan kotona,savotoilla vuosikausia.Hänen elämässä kuuluu olla nainen joka hoivaa ja hoitaa.Minä olen nyt se!Sitä vastaan minä suurimmaksi osaksi taistelen.Olen huomannut että hän puhutteleekin minua samanlailla kuin äitiänsä.Jos meillä ei muuta puheenaihetta ole niin sitten puhutaan uutistapahtumista...Äitinsä kanssa hän tekee sitä päivittäin.Tuntuu vain niin helvetin pahalta että miten minä pääsen tästä noidankehästä itseni kanssa pois.Haluan ruveta elämään mutta en ole valmis eroamaankaan.En koe sitä ensisijaiseksi ratkaisuksi,koska osaan melkein odottaa jo viestiä jossa mainitaan ottamaan ero miehestä jos ei suhde maistu.Vanhin lapsi on jo omillaan,21v.Kotona asuvat lapset on 12 ja 9v.Kai mulla ois aika jo ruveata miettimään omaakin elämää???!!!!Ja uskallettava elää.Nyt vasta 40-kymppisenä??!!!
Olet siinä oikeassa, että ero ei tosiaan ratkaise epävarman minuuden ongelmaa. Ehkä sen vuoksi ylitsesi on ollut helppo kävellä.
Neuvoja on helppo täällä jakaa, vaikka jokainen tietää, että asiat eivät ole yleensä kovin yksioikoisesti ratkaistavissa.
Ajattelen niin, että sinun ei ole kiltin luonteesi vuoksi helppo nousta baarikaadeille taistelemaan. Älä lähdekään, jos tuntuu vaikealta.
Taistelut voi tehdä hienovaraisemmin, rakentavasti ja pienin, pienin askelin.
Voit rakentaa oman elämäsi siihen miljööseen, missä nyt olet.
Ikiomat lukuisat harrastukset, menemiset, ystävättäret, itsesi hemmotteleminen, itselleen anteeksiantaminen, oma huone tai nurkkaus ym. ovat yksi tapa.
Älä odota mieheltäsi radikaalia äidistään irrottautumista, se ei onnistu käskysanoilla. Tehkää miehenne kanssa vain kahdestaan kaikkea hulvattoman hauskaa, matkoja, tansseissa käyntiä, yllätyksiä, hemmottelua ym. Muodosta ikään kuin teidän kahden piiri, johon muilla ei ole asiaa. Anna hänen tuntea että nimenomaan sinun kanssasi on kivempi olla kuin äidin.
Älä muistele vanhoja katkeria asioita, vaan käännä katseesi uusiin mahdollisuuksiin.
Vanhat katkerat muistot syövät energiaa, älä hukkaa sitä hyödyttömään muisteloon.
Älä sorru marttyyriksi, vaan kehitä uusi aktiivinen rooli miettimättä edes, kävelläänkö ylitsesi vai ei.
Tee päivittäin jotain sellaista, että voit sanoa ylittäneesi itsesi. Tee, vaikka se olisi ihan pientäkin. Kiitä itseäsi siitä.
Jos anoppisi lontistelee sisälle saappaat jalassa, niin älä anna sen loukata sinua, älä ainakaan näytä sitä anopille.
Jätä anopin tyhmä käytös omaan arvoonsa, ajattele, ettet tuhlaa ruutia variksiin.
Kun sinulla on perheen ulkopuolista elämää, eli oma elämä, niin ärsyttävä anoppi ei hetkauta sitä puoleen tai toiseen. Pystyt ikääkuin nousemaan anoppisi yläpuolelle!
Noh, sen jälkeen et olekaan enää alistettu Janita.
Kiitos noista todella ihanista asioista joita kirjoitit.Olen just ajatellut ihan samoja asioita mistä lähteä rakentamaan tätä minän hakemista.Huomenna olen lähdössä reissuun isäni luo.Minun on aloitettava jostain,koska olen juurtunut paikoilleen moneksi kuukaudeksi.Olemme rakentaneet talon maalle anoppilan naapuriin.Vuoden olemme tässä asuneet ja talo on vieläkin hiukan kesken.Sitä ennen asuimme jonkun aikaa anoppilassa.Rankkaa aikaa mutta kestin!Ehkä siinä on se juttu että heillä voi olla hiukan vapaammin ja minä olen taas tarkempi kodistani.Hän ei minulle koskaan siellä ollessamme minulle maininnut mitään negatiivista eikä antanut ohjeita.Tämä kirjoittaminen näille sivuille on kyllä todellista terapiaa jos siellä ihanat ja järkevät ihmiset vastaa.Minulla on huomattavasti helpompi olla jo.Tämä päivä on ollut painajaista mieheni kanssa.Olemme riidelleet koko päivän puhelimessa ja viesteillä.En muista koska oisin itkenyt niin paljon.Äitini kuolemaa itkin 5 vuotta sitten todella rankasti.Iltapäivällä mieheni tultua kotiin ahdistus hänen kanssaan samassa huoneessa tuntui ylivoimaiselta joten hyppäsin autoon ja ajoin vanhimman pojan asunnolle kaupunkiin.Hän itse on nyt armeijassa joten sinne on helppo mennä kun haluaa vetäytyä omiin oloihin.Tarkoitukseni oli jäädä yöksi mutta tulin kotiin ja mieheni nukkui sohvalla.Tilanne oli rauhoittunut ja jonkun aikaa ehdin jutella mieltä painavista asioista rauhallisin mielin.Mieheni painui alakertaan makuuhuoneeseemme nukkumaan.Hän tukee minua täysin lähtöni kanssa.Asia on myös niin että olen ollut työttömänä nyt 6kk joten se asia myös vaikuttaa tähän minun masennukseeni.On jännä huomata että tämä minun tarinani lähti anopin syyttelystä ja mihin tämä vielä päättyy...Ihminen kun on masentunut niin kai sitä jostain pitää lähteä hakemaan sitä syyllistä.Anopin ja mieheni suhde on kaikesta huolimatta hyvin tiivis ja kyllä se meidän suhteeseen vaikuttaa.Mutta jos minä piut paut välitän koko touhusta ja keskityn omaan elämiseen vaan.Olette kaikki antanut minulle todella voimaa ja hyvää mieltä.Minun on hyvä ottaa tästä nyt askel eteenpäin.Huomenna lähden reissuun ja saan tuulettaa ajatuksiani ja nähdä asioita toisesta näkökulmasta.Isäni kanssa minulla on todella hyvät välit.Hän on 61-vuotias energiapakkaus ja nauttii elämästä tässä ja nyt.Hän luo minuun aina uskoa ja voimaa.Liian harvoin joudan hänen luo.Hänellä on liiketoimintaa Eestissä ja asunnot ja kaikki.Sitten hänellä on Ruotsissa ruotsalainen vaimo.Eli 2 kotipaikkaa.Vanhempani ovat eronneet minun ollessani 15 vuotias.Isäni kanssa olemme hyvin paljon samanlaisia ja kyllä minulla käy kateeksi hänen asenteensa ottaa elämä vastaan.Hän ei mene kenenkään toisen kaavan mukaan vaan elää omaa elämäänsä itsensä kautta.Kiitos teille kaikille!!!Ennen kaikkea Piha-anopille ja hänelle joka antoi neuvon että älä anna pikku-asioiden häiritä.Palaan vielä asiaan.Kirjoittelen sitten taas kuulumiset kun palaan reissusta.
Nuorihan sinä vileä olet, nelikymppinen on nainen parhaassa iässä. Sanoo itsekkin hyvässä iässä oleva kolmikymppinen.
Kun nyt vaikuttaa siltä, että haluat alkaa hakemaan omaa tilaasi, itsearvoasi ja omia mielipiteitäsi -jotka sinulle kaikki oikeutetusti kuuluvat!!!!- muista, ettei se tule olemaan helppoa. Läheisesti ovat tottuneet ajattelemaan, että ylitesesi voi kävellä. Se on heille helppoa ja kätevää. He eivät tule hyväksymään sitä, että sinulla on oma mieli ja tahto; toisin sanoen: joudut taistelemaan.
Siinä taistelussa voit tarvita apua. Onko sinulla mahdollisuus puhua ammattilaiselle, hakeutua lääkäriin ja sanoa, että sinun pitää saada puhua? Se ei ole häpeä, se ei ole epäonnistumista. Ulkopuolinen ihminen pystyy monesti näkemään tilanteen laajemmin ja auttamaan itsetunto-ongelmassa. Tai onko sinulla hyvää ystävää? Sellaisestakin olisi paljon apua.
sano sillai ohimennen että hei kuule, voitko jättää kengät tuonne eteiseen kun olen juuri saanut siivottua. Simple. Jos alkaa jotain motkottaa, heitä pihalle ja sano että takas ei oo tulemista ennen kuin kengät jää eteiseen.
Aloita tästä kenkäasiasta. Puhuttele oma perheesi ensin. Vaadi kengät aina kaikilta pois, eteiseen.
Sano lapsille ja miehelle, että kukaan ei saa tulla kengät jalassa uusille lattioille. EI KUKAAN. Pitäkööt hekin siitä huolen, jos itse olet poissa.
Älä edes mainitse nimeltä ketään, vaan sano, että tämä kenkäasia koskee jokaista. Pyydä, että he auttavat asiassa.
Pitäisihän sitä olla edes yksi asia maailmassa, joka tehdään sinun tahtosi mukaan!