Jos ei sano mitään, moköttää. Ei hyvä. Jos sanoo jotain, nalkuttaa. Ei hyvä. Jos yrittää löytää puhumalla ratkaisun/kompromissin ongelmaan, jauhaa vaan samaa paskaa. Ei vieläkään hyvä.
MITEN saada mies ymmärtämään mitä ajaa takaa? Meillä ei niinkään riidellä, yritän kovasti selvittää asiat kertomalla miltä musta tuntuu. Ensin mies ei suostu sanomaan oikein mitään, kommentoi vain suoria kysymyksiä, eikä vie asiaa itse eteenpäin millään tasolla. Mieluiten jättäisi kaiken kesken, oli aihe ja ongelman suuruus millainen hyvänsä. Seuraavaksi suuttuu siitä, että mä olen puhunut niin paljon. Voi VITTU.
Mies on joko hiljaa, möläyttelee kommentteja, jotka romuttavat kaiken saavutetun, tai alkaa ivalliseksi. Vikaa on varmaan minussakin, mutta kun en keksi miten korjata se. Arvomaailmaani en voi muttaa, radikaalisti ainakaan. En nalkuta ja syytä miestä kaikesta, ainakaan tietoisesti, asioita puidaan keskustelutasolla. Yritän antaa miehelle mahdollisuuden puhua omista mielipiteistään olemalla pitkään hiljaa (ylitellään 10 minuuttia..). Miehen mielestä tämä on keskustelun lopetus, ja suuttuu kun minun on pakko lopulta avata suuni.
Mitenkähän päin asiat pitäisi selvitellä? Kokemuksia?
MITEN saada mies ymmärtämään mitä ajaa takaa? Meillä ei niinkään riidellä, yritän kovasti selvittää asiat kertomalla miltä musta tuntuu. Ensin mies ei suostu sanomaan oikein mitään, kommentoi vain suoria kysymyksiä, eikä vie asiaa itse eteenpäin millään tasolla. Mieluiten jättäisi kaiken kesken, oli aihe ja ongelman suuruus millainen hyvänsä. Seuraavaksi suuttuu siitä, että mä olen puhunut niin paljon. Voi VITTU.
Mies on joko hiljaa, möläyttelee kommentteja, jotka romuttavat kaiken saavutetun, tai alkaa ivalliseksi. Vikaa on varmaan minussakin, mutta kun en keksi miten korjata se. Arvomaailmaani en voi muttaa, radikaalisti ainakaan. En nalkuta ja syytä miestä kaikesta, ainakaan tietoisesti, asioita puidaan keskustelutasolla. Yritän antaa miehelle mahdollisuuden puhua omista mielipiteistään olemalla pitkään hiljaa (ylitellään 10 minuuttia..). Miehen mielestä tämä on keskustelun lopetus, ja suuttuu kun minun on pakko lopulta avata suuni.
Mitenkähän päin asiat pitäisi selvitellä? Kokemuksia?
Vastaukset 22
Vanhimmat
...miehelläsi on vankkoja mielipiteitä, mutta hän ei itsekkään tiedä miksi niin ajattelee? Silloin niistä mielipiteistä ei voi myöskään käydä keskustelua, ja tuntee itsensä vain tyhmäksi kun ei osaa kertoa toiselle ajatuksiaan tai tunteitaan asiasta.
Vastaako hän juuri koskaan miksi- kysymyksiin? Tai pyytöihin "perustele"? Kaikki eivät osaa noihin vastata, ja toisinaan kokeneellekkin keskustelijalle jokin helpolta vaikuttava kysymys onkin itseasiassa todella vaikea.
Voit varovaisesti kokeilla purkaa esimerkiksi jonkin miksi kysymyksen vaikka kolmeen mielestäsi mahdolliseen vaihtoehtoon ja kysyä pitääkö jokin niistä paikkansa. Siten tavallaan autat miestä oppimaan tuntemaan itseään ja hieman helpotat hänen osallistumistaan keskusteluun. Kysyy kärsivällisyyttä, aikaa ja hienotunteisuutta.
Jos kyseessä on eräänlainen itsetuntemuksen ongelma, niin siitä pääsee eteenpäin vain kasvamalla ja opettelemalla tuntemaan ja ymmärtämään sekä itseään että toista.
Meillä kans vähän samaa ongelmaa. Kaikkiin pitää erikseen kysyä herran mielipide jos haluaa tietää, kun ei voi sitä muuten sanoa. Ei synny virtaavaa keskustelua niinkuin muiden kanssa. Minä sanon jotain toinen vastaa oman mielipiteen tai ehdotuksen. Ei kuulema osaa puhua on kuitenkin jo 35. Toiseksi on aina se "ihan sama". Mikä vitun ihan sama!? Ehkä joillain räteillä tai ruualla ei ole merkitystä mutta on meillä ainakin tärkeämpiäkin asioita puitavana mitä syödään tjn. Oon 10 vuotta toitottanut että saa sanoa ja puhua. Samaa mielipidettä ei tartte olla kuin mulla. Mutta EI! Meillä ei ole mitään puhuttavaa keskenään, jos olen hiljaa, niin sitten ei äänessä ole kuin penskat. Jos kysyn mitä tahansa niin koskaan ei tiedä mitään. No jos kysyn mikä päivä on niin tietää. Jos yleisesti ottaen kysyn esim autosta jotain EI tiedä. Yks päivä mietti pitäiskö aurauskulmat tarkistaa, kysyin oliko ne renkaat kulunu toispuolisesti? No ei, mutta kun ne takarenkaat oli kuluneemmat kuin edessä.juu juu...Onko se ihan ******** kun ei tiiä paljon on -50% vaikka 30??? Minkälaisen äijän mukaan sitä onkin tullut lähdettyä!? Mitään kaksimielisiä vitsejä ei ymmärrä eikä vitsejä koskaan kerro. Aina yhtä jörötystä ja vakavana oloa. APUVAAA!!!
Kun kerron jostain asiasta mielipiteeni, uhoan. Jos puhun jostain asiasta pidemmän aikaa, paasaan. Jos sanon esimerkiksi tietokoneella istumisesta, nalkutan. Jos en sano mitään, vittuilen. Jos puhun suhdeasioista jollain tavalla "syvällisesti", ajattelen liikaa ja analysoin (mikä on miehestäni toki ihan turhaa).
Oi joi, samassa venessä taidetaan olla kaikki. Valitettavasti. Vituttaa välillä niin paljon, kun pitää aina miettiä näinkin yksinkertaista asiaa, kun puhuminen. Ja taistella. Sattumana sopassa on mieheni todella erinomaiset mielipiteet, jotka sotivat täysin hänen käytöstään vastaan. Hän on esimerkiksi sanonut, että "puhuminen on turhaa ja kannattaa olla hiljaa". Kun teen näin, kuulen miten vittumainen olen ollessani hiljaa. Mitä siihen sitten sanoisi?
Teen samaa kuin Manti eli odotan monia minuutteja, että mieheni voi sanoa mielipiteensä. Hän pysyy hiljaa. Myöhemmin kuulen, miten minä päätän kaikesta. Tsiisus. Miksei sitä suuta voi avata joskus??
Mieheni on tosin oppinut puhumaan enemmän suhteemme aikana, myös tunteista. En vain tiedä, onko viisasta nähdä näin paljon vaivaa tällaisen asian takia. Joskus tuntuu siltä, että vittu ollaan sitten hiljaa. Enhän tietenkään haluaisikaan puhua. Sehän on tietenkin aivan turhaa. Joo. Joo.
Rakastuin vajaa neljä vuotta sitten mieheen, joka tuntui ekat kaks viikkoo niin ihanalta. Mut sitte tajusin et se on niin vaikee luonne.
Me ollaa aivan erilaisia ihmisiä, eikä meil oo mitää yhteistä, muutaku muutama inside juttu, mitä on luultavasti kaikilla.
Joo, tajusin sen siis jo karkeesti sanottuna kahden viikon sisää, et me ei olla varmaankaa hyvä pari. Mut vajaa neljä vuotta oon silti ollu sen miehen kans jo, ja nuoruus aika käy vähiin. Välillä oon onnellinen, mut suurimman osan ajasta en. Mies kun ei osaa keskustella, joka on mielestäni ehdottoman tärkeetä parisuhtees.
En tiedä mitä tekisin...Miksette te miehet voi edes yrittää keskustella?
Mun voimat on niin loppu...
Tuo puhumisen vaikeus ei ole pelkästään miesten ongelma. Omassa parisuhteessa puhyhteys on katkennut jo ajat sitten. Jos joskus kuulenkin hänen sanovan jotain, en saa jutusta mitään selvää. On ollut helvetin paljon helpompi olla hiljaa. Meillä voidaan ihan hyvin olla hiljaa pari viikkoakin. Sitten jostain käytännön asiasta pari sanaa ja taas mennään pari viikkoa hissukseen. Ei se välttämättä niin huono juttu ole. Joskus tosin tulee mieleen, että mikä vitun takia tässä pitää jotain suhdetta ylläpitää.
Ihan samaa meillä..varmaan monella muullakin.Lopuksi tulee aina se halveksiva asenne ja joku todella loukkaava kommentti ja mies menee röökille.Sillä aikaa mä pillahdan itkuun toivottomuuttani,koska olen mieletäni lähetynyt asiaa ties mitä reittiä,mutta tulosta ei tule.Sit kun en enää puhu,mökötän,jos jatkan,haastan riitaa. Pari kertaa olen saanut sen käännettyä päälaelleen omine juttuineen,kun olen kysynyt lähtiskö se mun kans terapiaan,koska me ei pystytä ratkomaan asioita kahden..? Taitaa olla jokseenkin pelottava ajatus koska sitten alkaa vuolas vuodatus ja yhtäkkiä puhutaan ihan normaali kieltä! En ehkä itse kovin äkkiä olisi itsekään menossa terapiaan,mutta harkinta näyttää pelottavan..kuinkahan kauan..
Tämä on nyt arvailua, mutta voi olla, että toimit ehkä kuten minä. Itse olet verbaalinen ihminen, joten sana on hallussa ja sanoja tulee rivakkaan tahtiin. Mitä vihaisempana on, sitä enemmän tekstiä tulee. En nyt tarkoita välttämättä nalkuttamista vaan sitä suunnatonta tarvetta puhua asioista - ja heti.
Minulla on jostain syystä ollut useampikin mies, joka ei puolestaan ole ollut niin verbaalinen kuin minä, (tosin ei kai sen nyt mikään yllätys ole;)), joten huomaan helposti, että en jaksa kuunnella tai siis odottaa että toinen vihdoinkin alkaisi puhumisen. Ja mikäli minusta tuntuu, että tekstiä tulee raivostuttavan hitaasti, asetan helposti sanoja toisen suuhun. Eli näin minulla. Mutta, asiaan yksinkertaisesti auttaa joskus vain se, että itse malttaa pysyä hiljaa ja todella kuunnella vaikka verkkaisestikin tulevia sanoja. Ja ennen kaikkea kuunnella mitä toinen oikeasti sanoo, eikä mitä itse jo vilkkaassa aivokopassaan kerkeää ajatella. Eli kuuntele, kuuntele ja kuuntele - kärsivällisesti.
Minä olen ottanut käytännöksi että kysyn etukäteen tyylillä "miten sinä olet tottunut tekemään jonkin asian?" (suhteeni on vielä aika aluillaan). Kysymys avauksena on mielestäni rakentava. Eli annan hänelle mahdollisuuden kertoa oman näkökantansa asiaan ja vasta sen jälkeen olen kertonut, että mikäli minä en ole tottunut tekemään samalla tavalla tai jos en ole jostain samaa mieltä. Näin asioista voi mukavasti ikäänkuin kertoa toisilleen ja keskustelusta tulee rakentava. Monesti huomaan myös sen, että olen tehnyt omia vääriä johtopäätöksia asioista, ennen kuin edes olen kuullut hänen oman kantansa asiaan.
En tiedä, oletko ollenkaan samanlainen tempperamentiltasi kuin minä, mutta toivottavasti tämä antoi ainakin jonkinlaista uutta näkökulmaa asiaan.
ps. Kysymyksiä, joihin voi vastata vain "ei" tai "kyllä" vastauksella ei kannata kysellä, ei saa keskustelua aikaiseksi.
Ymmärrän toki tuskastumisesi, sillä on joskus kieltämättä aika hermostuttavaa vain odottaa, että toinen edes jotenkin kommentoisi asiaan. Mutta rauhallisella mielellä juttelu onnistuu paremmin kuin "nyt sitten keskustellaan tästä asiasta".
Yksi pikku vinkki vielä. Silloin kun olen lähellä miestäni, joka ei juuri paljon syntyjä syviä keskustele hänkään, saan häneen huomattavasti paremman kontaktin kuin, että keskustelisin "toisesta huoneesta käsin". Siis mene vaikka istumaan tai köllöttelemään viereen. Meillä ainakin sujuu niin mukavammin ja itselläkin on rento olo. Illalla väsyneenä on turha ruveta parantamaan maailmaa;)
"Mutta rauhallisella mielellä juttelu onnistuu paremmin kuin "nyt sitten keskustellaan tästä asiasta". "
Juuri näin. Moni mies voi mennä lukkoon, jos "nyt pitää sitten keskustella" (eli valita sanansa tarkkaan, ettei nyt toinen suutu) Luulisi, että oman vaimon kanssa juttelu onnistuu yleensä ilman paineita. Tietysti puheenaiheetkin voi olla hyvä valita helpoiksi (jääkiekko, heh) Itse usein voin aloittaa lauseen: "Sua ei välttämättä niin kiinnosta, mutta..." ja jatkan jollain esim. talousuutisiin tai urheiluun liittyvällä. Ei sillä, että juuri haluaisin vaimon mielipiteen asiasta, mutta on ihan kiva edes puoliksi puhua aikuisen ihmisen kanssa. Sama tietysti toisin päin; pinnallinen, minulle merkityksettömämpi (ja varmaan vaimollekin) asia menee "niinkö?" tai "niinpä!" kommenteilla. Syvällisemmistä asioista puhutaan tietenkin sitten hieman enemmän ;-)
En halua ärsyttää entisestään, mutta sinänsä mietityttää, mihin te mörököllien vaimot alunpitäen miehissänne ihastuitte? Juuri siihen jurouteenko, ja nyt se sitten alkaa pidemmän päälle hieman rasittamaan?
Mulla oli sama ongelma mun x:n kanssa,ei puhua pukahtanu.Aina kun yritin kysyä mikä vaivaa
tai yritin olla hiljaa asiasta eli mykkäkoulu systeemiä,niin tuli vaan että en tiedä vastaus.
Että sellanen jurppii!Vittu et miehet on ärsyttävän
puhevammasia kertkaikkiaan.
Sen seurauksena tuli ero,puhumattomuus on perseestä.
Vai on taas kaikki miehet niin ärsyttävän puhevammasia? Kyllä se meillä ainakin on toisin päin ja minä olen kovempi puhumaan. Vaimo ei vain osaa puhua niistä vaikeista asioista, aina väsyttää tai sitten vaan sanoo, ettei siinä ole mitään puhumista, perskutti. En kuitenkaan lähde yleistämään tätä samaa kaikkiin naisiin =). Samoin minulla on puhekykyisiä kavereita, joilta ei tasan lopu sanat kesken.
Tuon vaimoni puhumattomuuden kanssa oli aikanaan pakko hakea apua perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Meillä mies valitti vuosia etten osaa puhua,kunnes alkoikin käydä niin että mies oli omituinen ja hiljainen ja parisuhdetta siis avioliittoa ei hoidettu.pian selvisikin sitten että oli aloittanut jonkin jutun toisen naisen kanssa,epäilyni heräsi siinä vaiheessa kun ukon puhelin alkoi olemaan aina äänettömällä ja joka paikkaan piti puhelin ottaa mukaan.sitten kerran laitoinkin puhelut tulemaan minulle niin sieltä se hutsu sit soittikin suoraan vaimolle ja minäpä ilmoitin suureen ääneen kuka pouhelimeeni soitti niin eipä ukko halunnutkaan jutella kyseisen hutsun kanssa.myöhemmin minä tein hutsulle selväksi että ei ole asiaa soitella enään koskaan...joten siinä puhumattomuutta!
Mutta niinhän siinä sitten monesti käykin. Haetaan se puhekumppani muualta jos ei kotoa löydy. Tämähän koskee kumpaakin sukupuolta.
Jos puhumattomat asiat alkavat vielä painamaan luottamusta parisuhteessa niin seuraava steppi on syrjähyppy tai ero. Tämä on aivan varma asia.
Ja minä en ole eronnut enkä edes eroamassa ;).
Tavallisesti "keskustelun" jälkeen siirrytään riitapuolelle. Se vaihe ei miestä houkuttele ja mieluummin yrittää päästä ongelmasta eroon ennenkuin vastaan tulee kuitenkin aihe mistä ei voi antaa oikeaa vastausta. Se alkaa esimerkiksi näin:"mitä mieltä olet meidän.." tai "olenko minä.."
Kiitos asiallisista vastauksista. Vaikkei se meidän tilannetta sinänsä paranna, on kuitenkin kiva tietää, etten ole ainoa joka ongelman kohtaa..
Miehellä usein vastaukset koostuvat yksinkertaisesta yhdistelmästä: "en tiedä". Antaa helposti puhua itsensä pussiin, eikä tunnu osaavan esittää vankkoja mielipiteitä. En ole mielestäni mikään kieroutunut keskustelija, joka haluaisi vetää tahallaan toisen suohon puheidensa kanssa. YRITÄN löytää syyn, miksi ongelma on syntynyt ja toisen mielipiteen asiaan. Puolustuksen tai perustelut, mitä vain. Mutta joka kerta tuntuu, kuin nuhtelisin pikkupoikaa, joka odottaa lupaa päästä ulos leikkimään..
Leijonamieli oli monella tapaa oikeassa tekstissään. Olen hyvä puhumaan ja selvittämään tunteitani. Siksi onkin monin verroin turhauttavampaa kun ei siitä huolimatta tunnu pääsevän mihinkään ratkaisuun. Jaksaisin kyllä kuunnella miehenkin mielipiteen, tuli se miten hitaasti tahansa, mutta kun ulosanti puuttuu kokonaan.. En niinkään laita sanoja suuhun kuin johdattele keskustelua, mikä taitaa olla toisaalta välttämätöntäkin kun toinen ei sano oma-aloitteisesti asiasta mitään.
Puhumme kyllä rauhallisesti, harvoin menee varsinaiseksi kinasteluksi/riitelyksi. "Keskustelu" olisi ihan oikea sana, jos vain fyysisen puolen lisäksi henkisiäkin osanottajia olisi kaksi. Eikä miehen sanomisiin löydy johdonmukaisuutta millään logiikalla. Ensin ymmärtää miksi olen huolestunut, ja että sanon asiasta. Pian suuttuu siitä, että olen vain naputtanut ja jauhanut samaa asiaa.
Huh, eipä tainnut tulla mitään uutta tai mullistavaa tässä viestissä, mutta on yllättävän terapeuttista miettiä omia ajatuksiaan ja asenteitaan loogisesti. Kiitän kommenteista, ovat tervetulleita edelleen.
Vielä sinulle Manti!
Ymmärrän kyllä että olet täysin turhautunut miehesi puhumattomuuteen. Kuten jo totesimme, että olemme niitä ihmisiä, jotka mielellään puhuvat ongelmista ja asioista yleensä ja lisäksi vielä ilmaisevat itseään ja tunteitaan myös sanallisesti. Olen itse myös seurustellut miehen kanssa, joka ei koskaan mielestäni oikein osannut sanoa mielipiteitään, ja vastauksena oli useimmiten aina "en tiedä". Välillä tuli ihan raivostuttava olo, sillä luulisi, että kai nyt jokaisella edes jonkinlainen mielipide luulisi olevan. Kai se itselleni oli sen vuoksi vaikeaa, kun itse olen aika pohdiskeleva tyypiltäni ja näin ollen tiedän mitä haluan/mitä en halua, mistä pidän/mistä en pidä jne. Tässä suhteessa itse kyllästyin lähinnä kyselyyn, tuli välillä sellainen olo, että olisin ahdistellut häntä kysymyksilläni. Todellisuudessa oli kuitenkin kyse vain ihan arkipäiväisistä asiosta, joista olisin halunnut jutella hänen kanssaan. Kommunikointi ihmisen kanssa, joka vain käpertyy omaan maailmaansa voi olla siis tosi rasittavaa. Jälkikäteen olen miettynyt, että tämä mies a) ei todellakaan omistanut omia mielipiteitä tai b) ei halunnut kertoa niitä minulle tai c) hän ei osannut ilmaista itseään verbaalisesti. Valitettavasti tämän suhteen kohdalla en itsekään onnistunut saamaan häntä avautumaan tai puhumaan, joten neuvoa en täysin puhumattoman miehen kanssa osaa nyt antaa.
Itselläni on varsin puheliaita ystäviä, joten ei syynä ainakaan pitäisi aina olla se, ettei itse osaa keskustella tai kuunnella. Mutta jostain syystä itse puheliaana ja runsaalla kommunikaatioinnokkuudella omistettuna joudun parisuhteisiin, jossa toinen osa puoli ei puhu eivätkä pukahda.
Sen olen kyllä itse huomannut nykyisessä suhteessani, että asuinpaikallakin näyttää olevan vaikutus puhumiseen/puhumattomuuteen. Itse olen pohjoisesta ja varustettu uskomattomalla puheinnokkuudella ja mieheni, joka on pohjamaalta puhuu harvoin ja vain silloin kun on asiaa. Pohjanmaalla näyttävät useammat ihmiset, jotka minä tunnen, olevan juuri tuota jälkimmäistä laatua. Sattumaako vai ei?
Hyvä Manti
Vaikeneminen ei todellakaan ole kultaa,
mutta keskustelutaito tuntuu monella olevan
hukassa,itsekin olin aikoinaan sellainen
joka vain murahteli kysymyksiin,
avain keskustelutaitoon löytyy mun mielestäni
itsensä tuntemisesta,
minä aukesin sitä kautta ja kas,
koin uuden ulottuvuuden,pystyin puhumaan,
vaihtamaan mielipiteitä,
ja ottamaan toisen mielipiteet vastaan
erilaisena näkemyksenä asioihin,
rikkautena,sattumana yhteisessä rokassa,
tosin itseytensä löytäminen oli toki
melkoinen prosessi,
siinä joutui käymään kaikki tunteensä läpi
itsessään,ja hyväksyttävä myöskin heikkoutensa.
Joten kärsivällisyyttä :o)
ehkä herätys tulee
Lukekaa kirja Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Kirjasta voi olla montaa mieltä, mutta oli kiinnostavaa lukea juuri tästä puhumisen erilaisuudesta ja siitä, kuinka miehet ja naiset käyttävät puhetta eri tavoin sekä myös tulkitsevat toistensa puhumiset helposti väärin. Meillä oli täsmälleen yhtä ikävät "keskustelut", jotka aina johtivat riitaan ja molemminpuoliseen ikävään fiilikseen. Molemmat luimme kirjan ja ihmettelimme kuinka ongelmamme näyttikin olevan pikemminkin sääntö kuin meidän "täydellisestä yhteensopimattomuudesta" johtuva syy. Oivalsimme lukemisen avulla (jopa luupäinen äijäni!)suhteestamme kyllä paljon, mutta edelleen toistamme silti usein samaa virhettä....:-)
Saattaap usein nainen olla niin ehdoton mielipiteissään, ett periks ei anna tuumaakaan, vaik muka kyssyy mieheltään mielipidettäkin. Ja kun mies sitte jo vuosien saatossa on oppinut arvostaan rauhallista koti-iltaa raskaan työpäivän jälkeen, niin eipä sitä viitti ku murahtaa vastauksia, ja itsemielessään toivoo että ois tuo naaras jo hilijaa.
Ja jos nainen(/mies) on ihan toisella aaltopituudella eikä ymmärrä tuon taivaallista esim käytännön asioista, niin keskusteleppa siinä sitte "rakentavasti",kun riita on kuitenki ilmiliekeissä jo het ensimetreillä.
Ja valitettavan usein nuo naiset ovat niin pirullisia nalkuttajia,alistajia, kieroilijoita ja miestensä mollaajia mennen tullen, että senkin takia miehet pysyvät mieliuten hiljaa ja ovat sitten niitä sohvaperunoita.
Eikä tämä oo mikkää provo, vaan läheltä nähtyä.
Voimia teille miehet, ilman miehiä naiset olis hukassa.
Ja minä kun luulin että tuo minun mieheni on ainoa mykkä ukko maailmassa. Kepeesti voi mennä viikkokin puhumatta ellen minä kysyisi jotakin.Ihan kun olis normaalia ettei päiväkausiin puhuta mitään. Ja meillä menee vielä niin että aina on se vika toisessa, ei koskaan itsessä. Jos kynä tippuu häneltä lattialle se on kynän vika ,ei hänen.Ym. ym.
No onneksi en ole ainoa "kerholainen"
No, meillä ei ole emäntä taas juuri puhunut syyskuun jälkeen; pisin lause on ollut "hae penskat kerhosta". Menee ohi metrin päästä eikä katso silmiin, ei anna koskettaa ja kun yrittää puhua hänelle niin pistää hatun päähänsä ja lähtee ulos.
Pisin tällainen jakso on aikanaan kestänyt lokakuusta huhtikuuhun, eli katotaan nyt onko tiedossa korvaton talvi?
Mutta onneksi vika löytyy aina minusta, niin ei tule ikäviä yllätyksiä...
Miehen ja naisen viestintä ei oo samalta planeetalta. Ja vielä Sartren sanoin:helvetti on toinen ihminen. Positiivista!