Ja tätä tekstiä nähtävästi tulikin aika paljon...että varoituksen sanana vain ;0)
Olemme vähän päälle kolmekymppinen pariskunta ja olleet yhdessä kohta 6 vuotta. Kihloihin menimme reilut neljä vuotta sitten. Lapsia meillä ei ole.
Olen aina ajatellut, ettei esim. lastenteko minua rupea "vaivaamaan"...mutta näin tämä ikä tekee tehtävänsä. Ja naisella aikaa ei ole ikuisuuksia, enkä kovin myöhäiseksi haluaisi sitä asiaa jättää..Toisaalta, (hieman ristiriitaista; myönnetään ;0>)en ole varma edes siitä että haluanko lapsia. Olen nähtävästi sitä naistyyppiä, johon tämä vauvakuume ei vain iske. Mutta toisaalta tietenkin hyvä, että itsekin tiedostaa itsessään tämän tietynlaisen itsekkyyden, ettei välttämättä edes halua lapsia tehdä. Ajatus vauvasta ja siihen sitoutumisesta kammottaa suorastaan...Mieheni haluaa enemmän tehdä lapsen kuin minä. Ei painosta, mutta sen kyllä havaitsee. Asia ei ainakaan vielä ole tullut väliimme, katsotaan mitä tuleman pitää.
Ja sitten toinen tällainen "pikkupointti" on se, etten ole edes varma haluanko (kylmän kuuloista ajatella näin) nykyistä miestäni mahd. lapseni isäksi. Meillä on koiria, ja se vastuunotto on kyllä nähty jo niiden osalta, kuinka se on suurimmaksi osaksi aina ollut minulla...Ja epäilen, että näin tulisi käymään myös lasten kohdalla (ei saisi kait yhdistää näitä kahta asiaa, mutta sitoutumista ja vaivannäköähän lemmikitkin tarvitsevat, vaikka tietenkin niistä on iloakin välillä).
Ja kolmas pointti, etten edes tiedä haluanko olla kyseisen ihmisen kanssa (tällaisia "pikku" pointteja:
Olemme vähän päälle kolmekymppinen pariskunta ja olleet yhdessä kohta 6 vuotta. Kihloihin menimme reilut neljä vuotta sitten. Lapsia meillä ei ole.
Olen aina ajatellut, ettei esim. lastenteko minua rupea "vaivaamaan"...mutta näin tämä ikä tekee tehtävänsä. Ja naisella aikaa ei ole ikuisuuksia, enkä kovin myöhäiseksi haluaisi sitä asiaa jättää..Toisaalta, (hieman ristiriitaista; myönnetään ;0>)en ole varma edes siitä että haluanko lapsia. Olen nähtävästi sitä naistyyppiä, johon tämä vauvakuume ei vain iske. Mutta toisaalta tietenkin hyvä, että itsekin tiedostaa itsessään tämän tietynlaisen itsekkyyden, ettei välttämättä edes halua lapsia tehdä. Ajatus vauvasta ja siihen sitoutumisesta kammottaa suorastaan...Mieheni haluaa enemmän tehdä lapsen kuin minä. Ei painosta, mutta sen kyllä havaitsee. Asia ei ainakaan vielä ole tullut väliimme, katsotaan mitä tuleman pitää.
Ja sitten toinen tällainen "pikkupointti" on se, etten ole edes varma haluanko (kylmän kuuloista ajatella näin) nykyistä miestäni mahd. lapseni isäksi. Meillä on koiria, ja se vastuunotto on kyllä nähty jo niiden osalta, kuinka se on suurimmaksi osaksi aina ollut minulla...Ja epäilen, että näin tulisi käymään myös lasten kohdalla (ei saisi kait yhdistää näitä kahta asiaa, mutta sitoutumista ja vaivannäköähän lemmikitkin tarvitsevat, vaikka tietenkin niistä on iloakin välillä).
Ja kolmas pointti, etten edes tiedä haluanko olla kyseisen ihmisen kanssa (tällaisia "pikku" pointteja:
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vastaava juttu, mutta toisinpäin. Meille tuli ero ko asian suhteen, eikä ole tarvinnut katua päivääkään.Lasten saannissa nainen on myöhässä vasta 45 ikäisenä, siihen asti voi antaa palaa. Miehiä tulee ja menee!Jos ei tule koskaan sitä oikeaa eteen, niin ainakin olet saanut nauttia elämästäsi täysillä. Ihan turhaan hukkaat elämääsi huonoon, epätyydyttävään suhteeseen.Onnea elämääsi ja ratkaisuillesi.
Hei ja kiitos vastauksestasi! :0)
Olen miettinyt asiaa myös tuolta kantilta...olen miettinyt niin monelta kantilta, että kohta pää pamahtaa! ;0)
Suhteen lopettaminen on vain niin vaikeaa, kun ei ole mitään sellaista erillistä, tiettyä asiaa minkä takia sen lopettaisi...esim. pettäminen(ainakaan tietääkseni), fyysinen väkivalta (vaikka henkinenkin on kyllä ihan yhtä julmaa joskus), rakkauden "selkeä loppuminen" (miten sen nyt sitten selittäisikään) jne.
Mutta eihän niiden asioiden aina tietenkään niin selkeitä tarvitse ollakaan; jos homma ei ota sujuakseen, niin sitten ei ota!
Edellisessä, melkein yhdeksän vuotta kestäneessä suhteessa sen tajusin vihdoin ja viimein kun juttua olimme lopettamassa. Enkä enään moiseen vuoristorataan ryhtyisikään, hirveää "pään seinään hakkaamista"!
Mutta tässä suhteessa on sentään seurustelun perussäännöt olleet selvät alusta asti...ainoa vain on juuri tämä luonteiden erilaisuus ja toisaalta samanlaisuuskin. Tietty omaa miestään soisi rakastavan pääsääntöisesti eri tavalla kuin veljeään...(vertaus huom! ;0>)
Kaiken lisäksi hänkin tietää, etten ole kauhean innokas menemään naimisiin (vaikka avioliittolupaus on aikoinaan tullutkin tehtyä) tai tekemään lapsia. Ja se tietenkin varmasti rassaa häntä alitajunnassa, koska olisi valmis näihin asioihin milloin vain...:0( En halua nyt että ihmiset kuvittelevat minun etsivän "täydellistä miestä" (sellaistahan ei ole, niinkuin ei naistakaan), mutta uskon kuitenkin että tunteen pitää olle se oikea alusta asti.
...Tulipa taas tekstiä! :0)
Kerroit tuossa ekassa viestissäsi vapauden kaipuusta.Ja toisaalta pärjääkö sitten yksin. Älä turhaan pelkää, ekat kaksi kuukautta on karmeaa (riski palata yhteen on kova), mutta sitten se helpottaa ja naurat jo koko asialle. Rakastan edelleen exääni tietyllä tavalla, mutta meitä ei vain oltu luotu elämään yhdessä.Tämän asian olen hyväksynyt ja käsitellyt.Yksin olo tuo rauhaa kun saa ajatuksiaan tasapainoon. Siinä ne asiat hiljalleen ratkeavat ihan itsekseen.
...mutta totta! Luin tarinasi ja luin sitä kuin omaa elämääni! Siis todella. Meillä myös mieheni kanssa takana 6 vuoden suhde ja asuttu yhdessä melkein koko aika. Lapsia ei ole siunaantunut vaikka ikä kohta 30, ainoastaan koirat. Myös mieheni on halunnut lapsia ja niistä välillä on puhunut. Joskus itsellänikin oli vauvakuume, mutta viime vuosina se on laantunut.
Olen myös huomioinut mieheni vastuunkannon lemmikkien hoidossa ja vastuu on oikeastaan pääosin minulla kuten oikeastaan kaikki muukin vastuu kuten laskujen hoito ym. talouden pito.
Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut kuitenkin enemmän kuin koskaan suhdettamme ja tullut tulokseen etten tiedä rakastanko miestäni enää niin kuin pitäisi. Intohimo/seksi on laantunut tai oikeastaan se on olematonta. Pusut silloin tällöin ja halit jäljellä. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei löydy. Emme siis tee mitään yhdessä, kaikki mikä minua kiinnostaa ei kiinnosta häntä ja toiste päin.
Hänen kiinnostuksen kohteet ovat lähinnä HÄNEN! ystävien kesken oleminen ja heidän "kissanristiäisiin" osallistuminen, mutta annas olla kun omilla ystävilläni näitä on niin "joo ei kiinnosta, on kipee olo....blaa blaa blaa". Onhan meillä toki paljon yhteisiäkin ystäviä ja ne ovatkin ne mihin molemmat osallistuu mielellään. Kuitenkin tuntuu että mieheni ei ota tarpeeksi huomioon minua ja miltä minusta tuntuu. Aina pitäisi kuitenkin innnostua kaikesta mitä hän ehdottaa..huah! Jopa seksissä tämän huomioin kun oikeen kunnolla mietin, niin kun hänelle on tullut se hyvä olo, niin se riittäköön...just just.. lukuunottamatta tietysti sitä ensi huuman aikaa. Silloin kyllä otettiin huomioon siinäkin asiassa.
Lopputuloksena kuitenkin päädyimme alkuvuonna eroon ja olimme erossa pari kuukautta, mies asusteli milloin missäkin. Itsellä oli välillä hyvä olo ja välillä huonompi ja mies sai lopulta kuitenkin pääni käännettyä lupaamalla maat ja taivaat kuinka kaikki muuttuu ja pitää tehdä yhdessä kaikenlaista enemmän, kuten koirien kanssa ulkoilu ym. noh minä nielin kaiken ja onnea kestikin sitten tasan pari kuukautta ja sama jatkui edelleen. Mitään yhteistä ei tunnu olevan ja jälleen olen lähtöpisteissä.
Otinpa tässä yksi päivä sitten suhteemme puheeksi ja ehdotuksena että otettaisiin aika lisä, koska tuntuu että tähän suhteeseen tukehtuu ja jopa hänkin myönsi että jotain on pielessä. Noh, sen seurauksena ollaan pidetty mykkäkoulua ja hän on milloin missäkin, ostaa omia ruokia kaappiin jne.. ei puhua pukahda. Hänen mielestään minä olen nyt se paha ihminen kun otin asian rehellisesti puheeksi vaikka hän itse myös myönsi ajatelleensa asiaa. Mieheni ei myöskään ole kovin halukas koskaan keskustelemaan ongelmista paitsi kun on juovukkeessa niin sitten sitä tekstiä tuleekin enemmän kuin laki sallii. Muutenkin tuo sosiaalinen puoli tulee ilmi vasta kun on maistissa. Selvin päin ollessa ollaan paikassa kuin paikassa puhua pukahtamatta ja saa lypsää asioita suusta.. todella sosiaalista toimintaa!
Hän on siis nyt loukkaantunut ja en tosiaan tiedä kauan jaksan. En haluaisi kuitenkaan heittää kylmän viileesti pihalle vaikka mieli välillä tekisi. Ystävä haluaisin edelleen olla ja ehkäpä jos meidät on tarkoitettu yhteen niin jotain voi myöhemmin tapahtua, jos vaikka rakastuttaisiin uudelleen (sitäkin on tapahtunut..)
Olenkin ehdottanut, että katsottaisiin miltä tuntuisi kun molemmilla omat asunnot ja aikaa ajatella. Ottaa tavallaan uuden alkuna ja samalla hänellehän tekisi hyvää kun joutuisi kunnolla ottamaan vastuuta itsestään ja taloudestaan. Hän ei vaan tätä ymmärrä....
Tulipa tekstiä, mikä ei varmaan auttanut yhtään, mutta tiedätpä että täällä on tosiaan joku joka painii täysin samojen asioiden kanssa. Tsemppiä sulle koko sydämestäni, ei ole helppoa =(