Moi
Heti aluks tyhmä kysymys.
Mistä tietää että on aika erota, että kaikki on loppu?
Siitäkö ettei ole mitään tunteita toista kohtaan,
ettei toinen enää kiinnosta missään mielessä, että tuntuu paremmalta kun toinen on poissa kun että se olis kotona,
se ettei enää välitä mitä toinen sanoo/tekee,
se ettei toisen sanat/teot ei enää loukkaa/ne ei vaan tunnu enää missään,
vai se että millään ei ole enää väliä/mikään ei kiinnosta?
Kannattako enää tuossa tilanteessa jatkaa?
Heti aluks tyhmä kysymys.
Mistä tietää että on aika erota, että kaikki on loppu?
Siitäkö ettei ole mitään tunteita toista kohtaan,
ettei toinen enää kiinnosta missään mielessä, että tuntuu paremmalta kun toinen on poissa kun että se olis kotona,
se ettei enää välitä mitä toinen sanoo/tekee,
se ettei toisen sanat/teot ei enää loukkaa/ne ei vaan tunnu enää missään,
vai se että millään ei ole enää väliä/mikään ei kiinnosta?
Kannattako enää tuossa tilanteessa jatkaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
"vai se että millään ei ole enää väliä/mikään ei kiinnosta?"
Sulla on masennus, vika ei ole välttämättä parisuhteessa vaan sinusssa itsessäsi...
ja se todellakaan johdu masiksesta vaan näistä olosuhteista joihin ollaan ajauduttu. Huonosti menee, siksi ei huvita kotiasiatkaan. Vapaudenkaipuu, irrottautumisen vaikeus, päätöksen teko... konkreettinen lähteminen. Kaikki pyörii päässä, ajatus jäämisestä ei enää houkuta, päätöstä olen lykännyt jo monta vuotta.
Mahdollisuudet on olleet lähes olemattomat siihen lähtemiseen, ihan käytännöt asiat on estäneet. Toisen jatkuva nälvintä ja alistaminen ja vähättely pisti nyt sisuuntumaan sen verran paljon että se on moro!
Itse olin samassa jamassa vuosi sitten. Sitten otin ja puntaroin asioiden hyvät ja huonot puolet ja erosin. Alkuun pelotti, ahdisti ja mietitytti tekeekö oikein. Kun päätöksen oli sitten tehnyt niin tuli helpotuksen tunne. Jos on tuo tilanne ettei mikään tunnu miltään on asiat laitettava tuntumaan. Lopulta en ole katunut sitten eropäätöstä ollenkaan ja nyt ex-miehenikin on sopeutunut asiaan. Ystäviä ollaan mutta ei rakastavaisia, kummallakin oma elämä jota viedään eteenpäin omilla tahoillamme. Lapset ovat yhdistävä tekijä välillämme aina ja heidän vuokseen olemme tekemisissä paljon mutta ainoastaan ystävinä ja lastemme vanhempina. Meillä jokaisella on vain yksi elämä miksei siis eletä sitä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu.
Olenhan aikuinen ihminen, tehnyt tehtäväni mielestäni hyvin ja oikein.
Tuntuu vaan ettei mua nyt enää tarvita täällä.
En kyllä usko että koskaan voisin olla eron jälkeen (kun en ole nytkään enää) ystävä tuon kanssa.
Lapsethan on se asia minkä takia on sitten tekemisissä. Ja lapsetkin kasvaa koko ajan, pian ovat aikuisia.
Tulevaisuus ei ahdista ainakaan vielä, kun ajatus on koko ajan siinä, miten olisi helpompi hengittää. Varmaan ahdistus voi tulla sitten kun on jo erillään, en tiedä.
Kiitos sulle kun kerroit omasta kokemuksestasi.
Mulla on kanssa vähän sama tilanne, en välitä avopuolisostani enään juuri lainkaan, meillä ei ole mitään yhteistä, muuta kuin lapset, tekisi mieli todella erota. Minä en ole uskaltanut juuri tuon lapsi asian takia, en halua tuottaa tyttärellemme mitään kärsimystä, koska se on maailman tärkein asia minulle. Näistä viesteistä kuitenkin saa sen käsityksen, että lapsen takia ei kannata olla yhdessä. Taitaa olla tottakin.
Samankaltaisia oireita on masennuksessa, mutta olen joskus kärsinyt siitä ja tämä ei ole sitä, ainakaan samanlaista kuin ennen.
Olen "sisältä" täysin tyhjä, kuollut, ei ole enää mitään mitä antaa, minut on imetty tyhjäksi, olen laskenut käteni alas, luopunut, lakannut taistelemasta.
Ai että mikskö? No siks kun en jaksa enää olla roskaämpäri mihin tyhjennetään kaikki pa*ka,
tai ovimatto minkä yli tallataan mielinmäärin,
en jaksa enää kuulla kun minua haukutaan, vähätellän, arvostellaan, pilkataan, loukataan.
En halua olla se joka on "syypää" kaikkeen jos asiat ei mene niinkun oltiin ajateltu.
En jaksa enää olla se joka kantaa kaiken vastuun.
En jaksa enää elää siinä toivossa että huomenna on paremmin, se "huominen" ei koskaan tule.
En jaksa enää olla toiselle kun joku lelu minkä kans tullaan leikkimään sillon kun sattuu huvittaan ja häivytään samantien kun jotain mielekkäämpää ilmaantuu nenän eteen.
En halua kuulla ainuttakaan lupausta enää, niissä tuhansissa vanhoissa on jo tarpeeks.
Ennen uskoin toivoin ja rakastin, en enää.
No niin mun mielipide tuosta on että masennus on länsimainen diagnoosi jolla välttää etenemästä ihmisenä. Huumataan ihmisiä pysymään samassa pisteessä loppuelämänsä. Jos on masennus, siihen on syy. Silloin on itsetutkiskelun aika. Pitää katsoa itsensä ja elämänsä. Ja voi olla että tulee siihen päätökseen että pitää jättää suhteensa jotta taas paranisi. Tiedän tasan tarkkaan itsessäni (kun on nyt huonossa kunnossa liitto) että kun olen ollut pari päivää poissa jaksan kotona tehdä kaiken. Kun olen ollut taas pari päivää kotona ei vain tee mieli. En jaksa enää tehdä mitään kun suhde tukahduttaa niin paljon. Mielialalääkkeitä olisivat kuin huumaisi itsensä pysymään asemassa jossa ei halua olla. Ei kiitos.
ja ainoa vaihtoehto, varsinkin jos on lapsia. Miten olisi pariterapia? Yhteiset harrastukset yms. Tottakai aina kun toisen on tuntenut pitkään tulee tylsyysjaksoja mutta ne myös menee ohi jos haluaa nähdä vaivaa.
Mun mielestä sen tietää siitä, että on tehnyt KAIKEN mahdollisen suhteen korjaamiseksi, edellyttää tietysti, että toinen osapuoli osallistuu tähän myös.
Jos kaikki on kokeiltu, eikä mikään ole auttanut, eikä mitään ole hampaankolossa, siis todellakaan mitään, ei pienintäkään katkeruutta edes ja voi lähtee suhteesta tasapainoisessa mielentilassa, silloin on mielestäni ansainnut avioeron.
Silti eroahdistus monelle tulee, se on vaan inhimillistä, varsinkin pitkien suhteiden jälkeen. Se menee ohi aikanaan kun tietää, ettei "liian vähäisin" perustein ole lähtenyt.
Tää ei mun mielestä koske kylläkään liitoja joissa on henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai pettämistä jota ei pysty antamaan anteeksi. Silloin ei tarvitse ihmeellisiäkään pohdintoja, on paras lähtee ennenkun jotain peruuttamatonta tapahtuu.
Tietysti eron jälkeen miettii väkisinkin pitkään mitä oikeastaan tapahtui, mutta jos on todella parhaansa koittanut, turhaan, pystyy kyllä aikanaan jatkaan elämäänsä. Ehkä vielä jotain oppineena ja tasapainoisempana kun koskaan.
Tää oli vaan mun mietteitä, ehkä saat viisaampia ja sua tyydyttävämiä neuvoja ja vaihtoehtoja.