Toivottavasti kukaan ei pidä tätä provona tai muuna.
Helpoiten kai voi käsittää sen, että tapasimme eräällä foorumilla kesällä/loppu keväästä viime vuonna ja sen kerran kun häneen silmäni tuolloin iskin, en uskonut missä tilanteessa vielä tulisimme olemaan. Niin nuoria ja tyhmiä, vaikkakin taisi hän takoa vähitellen edes hiukan järkeä päähäni. Kumpikaan ei etsinyt suhdetta, me vain tapasimme, kiitos ailahtelevaisuuteni.
Hiukan yli puolen vuoden aikana minä sain hänet rakastumaan, ihmisen, joka ei elätellyt toiveita suhteesta, pikemminkin karsasti niitä, samoin ajatusta avioliitosta. Ja me kummatkin olimme/olemme niin kokemattomia tuon kaiken suhteen. Olimme tunteneet jotain 8 kk, kun päätimme, että voisimme kokeilla suhdetta. Olimme nähneet toisemme vain webbikameran välityksellä (tosin, olin ihastunut häneen jo kauan ennen hänen piirteidensä näkemistä huumorintajuun ja muihin piirteisiin) ja puhuneet mesessä. 8 kk on sinällänsä lyhyt aika, mutta tiedän, että voin luottaa häneen. Emme vain ajatelleet kolikon kääntöpuolta..
Jos nyt oikein laskin, olemme tunteneet toisemme n. 16 kk ja olemme olleet kohta vuoden "yhdessä". Karu totuus vain alkaa paljastua. Tyhmässä huumassa emme ajatelleet, kuinka voisimme nähdä toisemme, välimatkaa oli 700 km, nykyään n. 400 km, mutta meidän on mahdotonta nähdä toisiamme, emme ole vieläkään, vaikka olemme olleet pian sen vuoden yhdessä nähneet toisiamme livenä, saati tunteneet toistemme kosketusta!
Kaikki tämä vanhempiemme vuoksi..
Olen ylisuojeltu, en saa poistua kotoani, vietän aikaani neljän seinän sisällä, joudun kertomaan, aina jos ylipäänsä olen menossa, kaiken yksityiskohtaisesti, oli syy mikä tahansa. Saattavat joskus vielä soittaa ja varmistaa missä olen, joskus varoittamatta hakea minut sovittua tuloaikaa aikaisemmin kotiin, vaikka olisin yhtä hyvin itse kävellyt, karkaamisesta minua rangaistaan, harvoin fyysisesti.
En millään pysty tapaamaan häntä. Vanhempamme eivät todellakaan hyväksyisi tätä suhdetta, jos siitä tietäisivät. Minua on kielletty pitämästä kehenkään yhteyttä, jonka netissä tapaan.
Hiukan samankaltainen tilanne on hänelläkin, hän ei pääse tänne, suurin ongelma on raha ja se kuinka vanhemmilla tilanteen selittäisi, eivät hekään tätä hyväksyisi.
Emme voi käydä missään suuremmassakaan tapahtumassa ja nähdä siellä, koska "ne ovat suurta hömppää, johon kuluu liikaa aikaa, käyttäisit ajan mieluummin hyödyksi".
Vielä naurettavammaksi tilanteen tekee ikämme! Minä olen 17 ja hän 16. Olen ensi vuonna täysi-ikäinen, enkä saa päättää omista asioistani niin kauan kuin tämän talon katon alla asun (ja joudun tekemään sen omin avuin)!
Minulla ei ole rahaa, jotta voisin muuttaa pois kotoani ja työ opiskelun ohella olisi yhtä h*lvettiä enkä sossun rahoilla aio elää.
Tämä on NAURETTAVAA, mutta uskokaa tai älkää, se on minun elämääni!
En tiedä kuinka pitkään suhteemme kestää pelkkien tekstiviestien varassa, mesessä emme näet tapaa enää paljolti koskaan.
"Sinä olet vielä liian nuori suhteeseen!"
Ehkä olen, mutta minä sentään välitän, en ole tunteeton, sitä eivät nuo taida ymmärtää. Vanhemmilleni olen pikkulapsi, joka kaipaa kuria. Elän tunteettomuuden keskellä, vanhempani eivät edes rakasta toisiaan, eivätkä osoittaneet minulle rakkautta. Aina vain työtä, työtä ja lisää työtä.
Kurkussa tuntuu pala yksin tällaisen asian kanssa, olen usein masentunut, eikä poikaystäväni osaa tukea minua tarpeeksi ja onhan hänelläkin oma elämänsä, eikä hän osaa käsitellä minua.
Usein saa itkeä illat ja yöt, ja tuntuu, ettei jaksa. Ainoa asia, joka houkuttelee eteenpäin on se, että meillä voisi joskus vuosien päästä olla oma perhe, jossa olisi enemmän rakkautta kuin omassani on ollut näiden vuosien aikana yhteensä, omia lapsia, joita rakastaa, aviomies, jota tukea ja pitää hyvänä.
En edes uskonut nettisuhteisiin, en uskonut ylipäänsä mihinkään, olin niin rikki ja säretty, kun tapasin hänet. En pysty puhumaan tilanteestani, en voi hankkia apua. Minun vain pitää tottua tähän alistettuun asemaan ja jaksaa vielä muutama vuosi, vielä opiskelut loppuun, hankkia työpaikka, laittaa rahaa säästöön, ehkä sitten.. Mutta olemmeko enää yhdessä?
Silmät taas kosteina..
Miksi minä?
Elän niin epävarmassa tilanteessa, olen ehdottanut, jos laittaisimme suhteen poikki, kun kerran tästä ei tule mitään. Hän ei halua, en tosin halua minäkään. Mustasukkaisuus riivaa mieltäni alati. Paikka, jossa hän opiskelee on pullollaan vastakkaista sukupuolta. Tiedän, ettei hän ole heikko ja petollinen, minä vain pelkään, menettäväni hänet. Hän ei vain ymmärrä sitä..
Kaikki tämä tuntuu niin pahalta...
En tiedä mitä tehdä..
Helpoiten kai voi käsittää sen, että tapasimme eräällä foorumilla kesällä/loppu keväästä viime vuonna ja sen kerran kun häneen silmäni tuolloin iskin, en uskonut missä tilanteessa vielä tulisimme olemaan. Niin nuoria ja tyhmiä, vaikkakin taisi hän takoa vähitellen edes hiukan järkeä päähäni. Kumpikaan ei etsinyt suhdetta, me vain tapasimme, kiitos ailahtelevaisuuteni.
Hiukan yli puolen vuoden aikana minä sain hänet rakastumaan, ihmisen, joka ei elätellyt toiveita suhteesta, pikemminkin karsasti niitä, samoin ajatusta avioliitosta. Ja me kummatkin olimme/olemme niin kokemattomia tuon kaiken suhteen. Olimme tunteneet jotain 8 kk, kun päätimme, että voisimme kokeilla suhdetta. Olimme nähneet toisemme vain webbikameran välityksellä (tosin, olin ihastunut häneen jo kauan ennen hänen piirteidensä näkemistä huumorintajuun ja muihin piirteisiin) ja puhuneet mesessä. 8 kk on sinällänsä lyhyt aika, mutta tiedän, että voin luottaa häneen. Emme vain ajatelleet kolikon kääntöpuolta..
Jos nyt oikein laskin, olemme tunteneet toisemme n. 16 kk ja olemme olleet kohta vuoden "yhdessä". Karu totuus vain alkaa paljastua. Tyhmässä huumassa emme ajatelleet, kuinka voisimme nähdä toisemme, välimatkaa oli 700 km, nykyään n. 400 km, mutta meidän on mahdotonta nähdä toisiamme, emme ole vieläkään, vaikka olemme olleet pian sen vuoden yhdessä nähneet toisiamme livenä, saati tunteneet toistemme kosketusta!
Kaikki tämä vanhempiemme vuoksi..
Olen ylisuojeltu, en saa poistua kotoani, vietän aikaani neljän seinän sisällä, joudun kertomaan, aina jos ylipäänsä olen menossa, kaiken yksityiskohtaisesti, oli syy mikä tahansa. Saattavat joskus vielä soittaa ja varmistaa missä olen, joskus varoittamatta hakea minut sovittua tuloaikaa aikaisemmin kotiin, vaikka olisin yhtä hyvin itse kävellyt, karkaamisesta minua rangaistaan, harvoin fyysisesti.
En millään pysty tapaamaan häntä. Vanhempamme eivät todellakaan hyväksyisi tätä suhdetta, jos siitä tietäisivät. Minua on kielletty pitämästä kehenkään yhteyttä, jonka netissä tapaan.
Hiukan samankaltainen tilanne on hänelläkin, hän ei pääse tänne, suurin ongelma on raha ja se kuinka vanhemmilla tilanteen selittäisi, eivät hekään tätä hyväksyisi.
Emme voi käydä missään suuremmassakaan tapahtumassa ja nähdä siellä, koska "ne ovat suurta hömppää, johon kuluu liikaa aikaa, käyttäisit ajan mieluummin hyödyksi".
Vielä naurettavammaksi tilanteen tekee ikämme! Minä olen 17 ja hän 16. Olen ensi vuonna täysi-ikäinen, enkä saa päättää omista asioistani niin kauan kuin tämän talon katon alla asun (ja joudun tekemään sen omin avuin)!
Minulla ei ole rahaa, jotta voisin muuttaa pois kotoani ja työ opiskelun ohella olisi yhtä h*lvettiä enkä sossun rahoilla aio elää.
Tämä on NAURETTAVAA, mutta uskokaa tai älkää, se on minun elämääni!
En tiedä kuinka pitkään suhteemme kestää pelkkien tekstiviestien varassa, mesessä emme näet tapaa enää paljolti koskaan.
"Sinä olet vielä liian nuori suhteeseen!"
Ehkä olen, mutta minä sentään välitän, en ole tunteeton, sitä eivät nuo taida ymmärtää. Vanhemmilleni olen pikkulapsi, joka kaipaa kuria. Elän tunteettomuuden keskellä, vanhempani eivät edes rakasta toisiaan, eivätkä osoittaneet minulle rakkautta. Aina vain työtä, työtä ja lisää työtä.
Kurkussa tuntuu pala yksin tällaisen asian kanssa, olen usein masentunut, eikä poikaystäväni osaa tukea minua tarpeeksi ja onhan hänelläkin oma elämänsä, eikä hän osaa käsitellä minua.
Usein saa itkeä illat ja yöt, ja tuntuu, ettei jaksa. Ainoa asia, joka houkuttelee eteenpäin on se, että meillä voisi joskus vuosien päästä olla oma perhe, jossa olisi enemmän rakkautta kuin omassani on ollut näiden vuosien aikana yhteensä, omia lapsia, joita rakastaa, aviomies, jota tukea ja pitää hyvänä.
En edes uskonut nettisuhteisiin, en uskonut ylipäänsä mihinkään, olin niin rikki ja säretty, kun tapasin hänet. En pysty puhumaan tilanteestani, en voi hankkia apua. Minun vain pitää tottua tähän alistettuun asemaan ja jaksaa vielä muutama vuosi, vielä opiskelut loppuun, hankkia työpaikka, laittaa rahaa säästöön, ehkä sitten.. Mutta olemmeko enää yhdessä?
Silmät taas kosteina..
Miksi minä?
Elän niin epävarmassa tilanteessa, olen ehdottanut, jos laittaisimme suhteen poikki, kun kerran tästä ei tule mitään. Hän ei halua, en tosin halua minäkään. Mustasukkaisuus riivaa mieltäni alati. Paikka, jossa hän opiskelee on pullollaan vastakkaista sukupuolta. Tiedän, ettei hän ole heikko ja petollinen, minä vain pelkään, menettäväni hänet. Hän ei vain ymmärrä sitä..
Kaikki tämä tuntuu niin pahalta...
En tiedä mitä tehdä..
Vastaukset 3
Vanhimmat
tuossa ei kyllä ole kuin yksi vaihtoehto...se, että lakkaat tottelemasta vanhempiasi ja elät niin kuin itse parhaaksi näet. Tuskin ne sinua sentään kadulle heittävät, vai? Jos joudut vielä montakin vuotta elämään tuossa tilanteessa, niin voi olla että toinen teistä ei enää jaksa...ja onhan se muutenkin varmaan ahdistavaa kun vanhemmat kyttää jatkuvasti ja kontrolloi elämääsi. Voimia vaan sinulle, toivottavasti asiat selviävät :)
Osanottoni. Vanhempasi ilmeisesti kuvittelevat pystyvänsä "suojelemaan" sinua kaikelta pahalta ja näinhän ei oikeasti voi koskaan olla. Tuollaisessa vankilassa eläminen ei todellakaan tue millään tavalla kasvuasi ihmisenä. :(
Sama juttu mulla, mutta mun vanhemmat ei vaan oo niin ankaria. Olemme jutelleet mesessä n. vuoden ja meillä on todella paljon yhteistä. Olen kylläkin nähnyt hänet vain web-kameran kautta, mutta erittäin usein. Juttelemme todella usein messengerillä, ja voisin tavatakin hänet oikeassa elämässä, mutta tällä hetkellä se on mahdotonta opiskelun vuoksi. Toiv. hän jaksaa odottaa pari vuotta, niin voisin matkustaa hänen luokseen tai hän tänne minun luokseni.