mä haluaisin tietää, et miten te jotka olette tulleet petetyiksi, olette päässeet eroon tuskasta ja ahdistuksesta (siis ihan fyysisitä oireista).
mies "jäi kiinni" n. seitsemän kuukautta sitten. siitä alkoi mun elämäni vittumaisin aika.
toisaalta haluais erota ja toisaalta taas ei.
yhden päivän aikana voi fiilikset vaihtua sata kertaa. erotaan ei erota.
mies ei halua erota, vaan yrittää tehdä kaikkensa parantaakseen mun fiiliksiä.
ei auta, vaikka se kuinka hokee katuvansa "elämänsä pahinta mokaa". tehty mikä tehty.
sen mielestä "meidän" pitäis yrittää unohtaa koko sotku ja keskittyä tulevaisuuteen. hyvähän sen on sanoa, kun ei sen tarvii kuvitella mua nussimassa jonkun toisen kanssa. eikä se itse nussiminen oo kaikkien pahinta, vaan kaikki se "edeltävä" touhu (mä pystyn "sieluni silmin" näkemään kun ne "esileikkivät" ennen loppuhuipennusta) mä meinaan puheita, halaamisia, suutelemisia ja yleensä kaikkea "kiihkoon" johtavia tekemisiä.
kun se on kysynyt et mitä se vois tehdä "helpottaakseen mun oloa", niin mä oon sanonut, et keksi keino, millä saa koko homman kumitettua pois.
eihän sellasta tietenkään ole.
"ukkoparka" on ollut ihan hermoromahduksen partaalla viimeiset puoli vuotta. (toisaalta ihan oikein sille)
no, jokatapauksessa, tässä meni jo jonkun aikaa, et mua ei niin paljoa vituttanu ja ahdistanut, mut nyt taas jostain syystä noi "saatanalliset" tunteet tuli takas.
aika uskomatonta, et se on loukkaantunut, kun mä en oo halunnut kauheesti puhua sille tai olla sen kanssa.
se ajattelee, et "siitä on mennyt jo niin kauan aikaa", et mun pitäis jo jotenkin päästä asian yli.
mun mielestä ei tosiaankaan oo mennyt pitkää aikaa kun tää homma tuli julki.
vai onko???
kuinka kauan se on vienyt teiltä, jotka ovat yli päässeet?
ai niin, mitä tekemällä, tai ajattelemalla te ootte päässeet eroon pahasta olosta?
ja miten ootte pystyneet jatkamaan yhteistä elämää???
kerrottakoon vielä, et meillä on monet asiat pantu uuteen uskoon ja tärkeysjärjestykset muuttuneet.
mä en vaan tiedä, et onks asioitten muuttuminen kaiken tään tuskan arvoista??
eilen illalla mä sanoin, et mitä jos se muuttais vähäks aikaa pois. sit mä saisin ehkä jotenkin mun ajatukset selkiytymään.
no, se sanoi, et jos se menis viikoks asumaan vanhempiensa luo???? haloo???
mitä hemmettiä viikossa tunteistaan sais selvää???
hyvä jos edes puoli vuotta riittäis?? mitä mieltä ootte??
no, mä ja vitutus lähdetään nyt "yrittämään" nukkumista.
hyvää ja rauhallista unta teille muille!!!!
mies "jäi kiinni" n. seitsemän kuukautta sitten. siitä alkoi mun elämäni vittumaisin aika.
toisaalta haluais erota ja toisaalta taas ei.
yhden päivän aikana voi fiilikset vaihtua sata kertaa. erotaan ei erota.
mies ei halua erota, vaan yrittää tehdä kaikkensa parantaakseen mun fiiliksiä.
ei auta, vaikka se kuinka hokee katuvansa "elämänsä pahinta mokaa". tehty mikä tehty.
sen mielestä "meidän" pitäis yrittää unohtaa koko sotku ja keskittyä tulevaisuuteen. hyvähän sen on sanoa, kun ei sen tarvii kuvitella mua nussimassa jonkun toisen kanssa. eikä se itse nussiminen oo kaikkien pahinta, vaan kaikki se "edeltävä" touhu (mä pystyn "sieluni silmin" näkemään kun ne "esileikkivät" ennen loppuhuipennusta) mä meinaan puheita, halaamisia, suutelemisia ja yleensä kaikkea "kiihkoon" johtavia tekemisiä.
kun se on kysynyt et mitä se vois tehdä "helpottaakseen mun oloa", niin mä oon sanonut, et keksi keino, millä saa koko homman kumitettua pois.
eihän sellasta tietenkään ole.
"ukkoparka" on ollut ihan hermoromahduksen partaalla viimeiset puoli vuotta. (toisaalta ihan oikein sille)
no, jokatapauksessa, tässä meni jo jonkun aikaa, et mua ei niin paljoa vituttanu ja ahdistanut, mut nyt taas jostain syystä noi "saatanalliset" tunteet tuli takas.
aika uskomatonta, et se on loukkaantunut, kun mä en oo halunnut kauheesti puhua sille tai olla sen kanssa.
se ajattelee, et "siitä on mennyt jo niin kauan aikaa", et mun pitäis jo jotenkin päästä asian yli.
mun mielestä ei tosiaankaan oo mennyt pitkää aikaa kun tää homma tuli julki.
vai onko???
kuinka kauan se on vienyt teiltä, jotka ovat yli päässeet?
ai niin, mitä tekemällä, tai ajattelemalla te ootte päässeet eroon pahasta olosta?
ja miten ootte pystyneet jatkamaan yhteistä elämää???
kerrottakoon vielä, et meillä on monet asiat pantu uuteen uskoon ja tärkeysjärjestykset muuttuneet.
mä en vaan tiedä, et onks asioitten muuttuminen kaiken tään tuskan arvoista??
eilen illalla mä sanoin, et mitä jos se muuttais vähäks aikaa pois. sit mä saisin ehkä jotenkin mun ajatukset selkiytymään.
no, se sanoi, et jos se menis viikoks asumaan vanhempiensa luo???? haloo???
mitä hemmettiä viikossa tunteistaan sais selvää???
hyvä jos edes puoli vuotta riittäis?? mitä mieltä ootte??
no, mä ja vitutus lähdetään nyt "yrittämään" nukkumista.
hyvää ja rauhallista unta teille muille!!!!
Vastaukset 29
Vanhimmat
ja unohda koko asia siitä on jo noinkin kauan
ei se noin vaan unohdu vaan palaa mieleen monien vuosienkin jälkeen(, ja katkeruus syö hiljalleen rakkautta pois). Ei toi oo mitään uikutusta vaan kyllä petettyyn ihan oikeasti sattuu just tollain pitkänkn ajan kuluttua. Vähän empatiaa, kiitos.
Uskottomuus ei noin vain unohdu.
Hyvää näkökulmaa asiaan kuitenkin saa, kun itse rakastuu johonkuhun toiseen. Tai yhtäkkiä syntyy palava halu vain sekstailla jonkun toisen kanssa. Vaikka ennen olisi vakaasti sanonut näiden molempien olevan itselleen mahdotonta.
Kyllä näitä "hyviä" vinkkeä on monenlaista.Vieläkö pitäisi itselleen hankkia moraalinen vitutus kaiken sen paskan keskelle missä petetty elää.Sillä tavoin ikävä kyllä ongelmat vaan kasvavat ja pettää vaan itseään.Kannattaisiko miettiä millaisia neuvoja jakelee.Se mikä toimii teillä ei välttämättä toimi toisilla!
Olettaen että tämä ei ole provo vaan kirjoitat täysin tosissasi, ei voi muuta todeta, kuin että olet toiminnallasi tuhonnut suhdetta paljon enemmän kuin miehesi sillä yhden illan (?) jutullaan.
Jos aikoo olla vuosikymmeniä jonkun kanssa, on ihan luonnollista, että tuollaista tapahtuu aina välillä puolin ja toisin. Mustasukkainen vahtaaminen on miljoona kertaa tuhoisampaa kuin satunnainen hairahdus. Sen vuoksi en itse edes välttämättä välittäisi tietää tyttöystäväni seikkailuista. Kukaan ei voi määräillä aikuisen ihmisen tekemisiä kuitenkaan.
Sinun täytyy jotenkin saada itseluottamuksesi kuntoon tai suhteellanne ei ole tulevaisuutta.
tapansa mutta jatkuvasti uskottoman kanssa eläminen on raskasta koska siihen tulee myös fyysinen väkivalta,henkistä jo onkin pettäminen.Voimia ja se koskee enkä lisää pahaa oloasi syyttämällä uikuttajaksi koska petetyksi tuleminen raastaa ketä vaan.
Johan on asenne, ettäkö muka on luonnollista että "tuota" tapahtuu puolin toisin aina välillä.
Ikävä kyllä olet oikeassa, että varsinkin nuorena aloitetussa suhteessa, ei asioita vielä osata oikein hoitaa, ja suhteen laskuvaiheen aikana voi noita hairahduksia sattua. Mutta kyllä sellaisen pitää siihen kertaan jäädä, jos ja kun asiasta jää kiinni, ja siitä huolimatta jatketaan suhdetta, niin kyllä sen pitäisi olla opin paikka. Miäli meno jatkuu edelleen, on kyseessä jo vammautuneet ihmiset, tai täydelliset typerykset.
Luonnollista etta tuollaista sattuu puolin ja toisin... eh...
Jos minun avomieheni jaisi kiinni pettamisesta, se olisi meidan suhteen loppu mita todennakoisimmin... En voisi elaa sen ajatuksen/muiston kanssa, etta mieheni petti minua. Tiedan myos etta mieheni on erityisen herkka asian suhteen ja uskon ettei hankaan pystyisi elamaan koko elamaansa minun kanssani jos pettaisin hanta.
Rakkaussuhde perustuu luottamukseen ja toisen arvostamiseen, muistakaa se, ihmiset! Toinen luottaa koko sydamestaan etta et peta hanta. Niin sen kuuluisi olla. Ja eiko olisi aika ikavaa pettaa oma rakkaansa niin pahalla tavalla..? Miksi edes tehda se kun _tietaa_ etta se on ERITTAIN VAARIN?
Jarkea, ihmiset!
millä ihmeen toiminnalla?
eikä ollut vaan yhden illan juttu.
juttua kesti kaiken kaikkiaan n. puoli vuotta, vaikkakin itse "yhdyntöjä" oli "vaan" kaksi kertaa.
mä en kyllä oikein ymmärrä, et mitä sä oot oikein lukenut?
mikä mustasukkainen vahtaaminen?
sä taidat kyllä nyt sekoittaa mut ja sun tyttöystäväs?
ja mitä jos tää jutun "paljastuminen" ei oo mitenkään sun haluamisistas kiinni, vaan se paljastuu, kun vastaat miehen puheluun (molemmat vastataan toistemme puheluihin kotona ollessamme) ja tää nainen luulee et mies on töissä (ovat hoitaneet jutun työaikana. ovat kylläkin eri paikoissa töissä).
sit tää eukko sönköttää jotain ihan utopista (meni vissiin lukkoon, kun ukko ei vastannutkaan itse puheluun) mut kuitenkin jotain sellasta (en enään muista mitä) mistä mä "hokasin", et sen täytyy tuntea mun mies, kun ei vaan vissiin tajunnut sanoa, et nyt tuli väärä numero.
mistä sä oot saanut päähäs et mä oon "määräillyt" mieheni tekemisiä?
oon kyllä tietenkin "vaatinut" et mies osallistuu lasten kasvatukseen ja hoitoon sekä erinäisiin kotiin liittyviin asioihin.
ennen se ei kyllä kauheesti osallistunut. nyt vasta se kuulemma on tajunnut "perheen" tärkeyden, kun oli vähällä menettää sen.
ei kyllä oo kirkossa "vielä" kuulutettu et eroa ei tulis.
tää juttu on kyllä kasvattanut mua tosi paljon.
totta on, et ennen mulla oli tosi huono itsetunto, ja mä annoin melkein kaiken muun mennä edelle omia tarpeitani.
onneks mä oon muuttunut, ja nykyään osaan jo ajatella itteäni, ja sitä mitä MÄ haluun ja tarvitsen. esim. uusia vaatteita, kenkiä, meikkejä, kampaajalla useammin käyntejä ym. juttuja, joita MÄ pidän itelleni tärkeinä.
ennen kaikki muut meni edelle. mitä lapset tarvii tai mitä mies tarvii.
kyllähän niidenkin tarpeet on vieläkin tosi tärkeitä, en mä muuta edes haluaiskaan.
jokatapauksessa, kiitos kumminkin palautteesta.
ajattelin, kunnes homma sattui omalle kohdalle.
ei se ero vaan kuitenkaan niin yksinkertaista olekkaan.
tää voi kuulostaa aika pahalta mut..
kun on lukenut täällä näitä petetyksi tulleiden ajatuksia niin väistämättä kaikissa on yks yhteinen tekijä: jotain täytyy olla pielessä kahden ihmisen välillä jos toinen lähtee pettäjän tielle, tällöin petetyn tulisi ensin miettiä eks miks näin kävi, en millään muotoa puolusta pettäjää mut jotainhan hän hakee mitä ei saa 'kotoa', jos hän ei ole puhunut tai ilmaissut tahtoaan/halujaan omalle puolisolleen niin sellainen suhde ei kertakaikkiaan voi toimia ja siksi näin tapahtuu, kahden ihmisen suhdehan perustuu täydelliseen luottamukseen ja avoimuuteen ja mikäli sitä ei ole niin ei se voi toimia, on tietenkin niitä jotka eivät 'välitä' tai 'halua välittää' toisen tarpeista mut kuinkas sitten käykään.. tällöin kannattaa miettiä et jatkaako elämäänsä 'kulississa' vai haluaako sitä sittenkin jotakin vielä itselleen.. itse petettynä en suosittele riitaa tai katkeruutta vaan mieluummin niitä hyvien hetkien muistelemisia ja oikeesti.. eihän siihen pettäjään voi enää koskaan luottaa, se on sit eri asia mitä loppuelämältään haluaa!
Mieheni (21 vuotta naimisissa ja 3 lasta,pienin 1v.) jäi kiinni lähes vuoden kaksoiselämästä työparinsa kanssa kaksi kuukautta sitten.
Mielialat ovat vaihdelleet rajusti: Ekan viikon olin jonkinlaisessa shokissa (laihduin 2 kg, en ´pystynyt nukkumaan, ruokahalu meni). Sitten tulivat tunteet viha, suru, masennus, itku vuorottelivat. En pystynyt keskittymään mihinkään. Hyvä kun sain ruokaa laitettua koulaisille.Viha on kaikkein vaikein kohdattava ja miten saan sen purettua ulos. Lähden lapsen kanssa puistoon, teen pyörälenkin, kävelen, teen puutarhassa jotakin. Jokin fyysinen tekeminen, joka ei vaadi ajatustoimintaa. Kirjoita tuntemuksiasi ylös vihkoon, kuuntele muusiikkia (hevi on parasta). Tai yksinkertaisesti makaa täkin alla jos se on mahdollista.
Kyllä minäkin olen haukkunut/huutanut miehelleni kurkkusuorana.
Aloitimme pariterapian muutama viikko sitten. Sieltä opin että en voi käyttää koko ajan miestäni vihantunteiden kaatopaikkana. Viha on tunne joka siirtyy helposti toiselle. Ja toista kun ärsytettään tarpeeksi voi seurauksena olla muuten niin rauhallisen miehen väkivaltainen käytös. Mä tunnen oikein sisälläni kun viha nousee, ei ole helppoa tiedän sen.
Mutta onneksi on välillä päivä jolloin ei tunne mitään, hermolepoa. Sitten tietää että seuraava päivä voi olla taas hankala. Nyt pystyn jo keskittymään lehden lukuun. Päivä kerrallaan on mentävä. Mä en aseta mitään tavoitteita itselleni, annan ajan kulua .Nämä tunnetilat on pakko käydä läpi, muuten mä en selviä tästä henkisesti läpi. Pillerit eivät ole ratkaisu.
Voimia sinulle.
eli joka ei ole tullu petetyksi on väärä neuvoja vain saman kokenut tajuaa.
Uskon ymmärätäväni hyvin tunteesi. Minua on petetty monta vuotta ja suhde ei ollut pelkästään fyysinen, rakastumista taisi olla molemmilla. Aina välillä näen heidät edessäni vannomassa toisilleen rakkautta ja hellimässä/naimassa toisiaan.
Minua harmittaa eniten tällä palstalle ne jotka antavat ohjeita "unohda" tai "älä jauha" , "mieti onko syytä sinussa" jne...
Olen itse ollut aidosti hämmästänyt siitä, miten paljon toisen uskottomuus satuttaa, aiheuttaa vihantunteita ja ennenkaikkea masennusta ja surua. Vaikka kuinka hokisi itselleen, että älä enää tunne tai ajattele noin, ne vain pulpahtelevat esiin. Mitä enemmän niitä yrittää unohtaa sitä salakavalammin ne hyökkäävät kimppuun.
Joten vaatii aikaa ja ehkä etäisyyttä havaita omat tunteet toista kohtaan. Uskottomuudesta toipuminen vie pitkän ajan. Siksi on niin kamalaa ajatella, miten heppoisin perustein siihen lähdetään ja sitten yllätytään kun maailma romahtaa enemmän kuin olisi odottanut odottaa.
Aivan hiljattain samassa tilanteessa olleena (vaimo petti) tiedän täsmälleen missä jamassa olet nyt.
Henkinen mankeli on melkoinen, tunnetilat vaihtelee laidasta laitaan ja sitä huomaa itsessään sellaisia piirteitä/tunteita, mitä ei koskaan tiennyt olevankaan. Sitä on ikäänkuin matkustajana autossa jota ei ohjaa kukaan.
Minulle auttoi jonkin verran fyysinen liikunta omissa oloissani (pitkät kävelyt, uinti jne.). Kun kroppa tekee töitä, aivot saavat levätä ja ahdistus helpottaa edes hetkeksi. Pyrin jäsentämään tapahtumat edes jonkinlaiseen järjelliseen muottiin. Tiedän että tämä on se vaikein kohta, mutta pakko se on jotenkin saada omassa päässä lokeroitua.
Ajattelin niin, että ihan ekaksi on tunnustettava tosiasiat ja tapahtunut ("accept facts"). Toiseksi on lopetettava "mitä, jos ne ..." ja "kumminkin ne ..." ja "aivan varmasti ne vielä sitäkin..." -ajatukset eli saman paskalevyn pyörittäminen omissa ajatuksissa ("cut the crap"). Kolmanneksi päätin että tästä on vain yksi suunta ja se on ylöspäin (pohjallahan on jo käyty) eli elämää on vielä jäljellä ja on keskityttävä tulevaisuuteen ja ennen kaikkea itseensä ("look forward"). Näillä jo sain tilanteen edes jollain lailla hallintaan ja tunsin vahvistuvani henkisesti ja totaalisesti hävinnyt itsetuntokin alkoi palautua.
On myös hyvä havaita se fakta, että a) toista ei voi omistaa ja määrätä hänen tekemisistään ja b) avioliitto (tai yleensä parisuhde) on vapaaehtoisesti kummankin päätöksellä alunperin solmittu eli sen voi myös purkaa.
Loukattu ei voi tunteilleen mitään, ne asettuu ajan kanssa tai ainakin jäävät taka-alalle pikkuhiljaa. Anteeksi voi tapahtuneen antaa mutta ei se koskaan unohdu. Eikä parisuhde enää koskaan tule olemaan sellainen kuin se aiemmin oli jos suhde ylipäätään enää jatkuu. Toisen näkee aivan erilaisena ja eri valossa kuin ennen.
Minulla meni vuosi ja siihen tarvittiin asumusero.
No se toki toi uuden suhteen miehelleni mutta saipahan hänkin käsityksen mitä saa ja mitä menettää joten toivottavasti hänelläkin on nyt selkeempi suunnitelma.
Oloani helpotti hyvä uni ja ulkoilu sekä muiden ihmisten seura. Pariterapia on yksi vaihtoehto tai käy psykolgin juttusilla.
Asumusero on kyllä yksi vaihtoehto varsinkin jos ei ole lapsia ja on siihen varaa.
on usein melkoinen myös silloin, kun herää vastustamaton tarve olla yhteydessä " väärään" ihmiseen. Itselleni kävi näin. Oireet olivat juuri samat kuin täälläkin on lueteltu, tosin petetyn puolelta. Eli unettomuus, hermostuminen, masennus (miksi juuri minä?Ei minulle näin pitänyt käydä).
Kun käy oikeasti läpi kaikki kliseet mitä on elämänsä aikana nähnyt ja kuullut niin huomaa, että kaikki kliseet/syyt/selitykset ym. pitävät paikkansa. Eikä tämän jälkeen pysty olemaan se sama minä, joka olin ennen kokemustani. On erittäin vaikeaa hyväksyä omienkaan tunteiden ristiriitaa saati sitten kumppanin. Siitä seuraa se minkä jo sanoitkin: Vain itse voi auttaa itsensä.
Olen naisena käynyt läpi tämän petetyksi joutumisen prosessin. Ensin alkuun mulla oli ihan samat fiilikset kun sulla. Noin puoli vuotta hänen kiinnijäämisestään mulle selvisi et täähän olikin itseasiassa hyvä juttu. Oli aika alkaa uusi elämä ja suunnata itse kohti uusia ulottuvuuksia. Löysin melkein heti ihanan miehen jonka kanssa olemme vielä 'seurusteluasteella' enkä tiedä haluankokaan tässä vaiheessa vielä muuta. Ex-mieheni oli pettänyt mua useiden vuosien ajan ja nyt he ovat tämän 'kakkosen' kanssa onnellisesti avoliitossa. Itse asiassa olen onnellinen heidän puolestaan ja myös itseni ja lapsiemme puolesta. Meillä on hyvät välit eikä mulle jäänyt katkeraa mieltä. Olemmekin todenneet että näin on parempi. Mä en halunnut lähtee riiteleen enkä syytteleen koska ajattelin lapsiemme parasta. Tällä hetkellä olen oikeastaan hyvinkin tyytyväinen olotilaani. Mulla on ihana uus mies ja kaikki ne 'teinivuosien' ihanat rakastumiset ja hulluttelut ovat palanneet sisälleni..
Ajattelin kirjoittaa tämän tyyppisen kokemuksen tänne luettavaksi sillä 'pettämisestä' voi joskus seurata myös jotakin positiivista.
Oli lohduttavaa kuulla että joku on selvinnyt hyvin kaikesta eikä ole katkera. Itse haluiaisin juuri noin mutta miten? Tällä hetkellä tuntuu niin pahalta, itkettää...
Sain vajaa kuukausi sitten kuulla vihdoinkin totuuden, jota olin epäillytkin, miehestäni ja toisesta naisesta. Mieheni petti minua melkein neljä vuotta. Kysyin siitä, mutta kielsi aina. Epäilys ja siitä seurannut mustasukkaisuus oli kamalaa. Toisaalta on helpottavaa huomata etten ole "vainoharhainen" yms, suuri möykky lähti pois sisältäni. Ja kaikenhuipuksi heillä on yhteinen yksivuotias lapsi. Tiesin naisen ja arvasin myös lapsen jo ennenkuin niitä mulle paljastettiin. Nainen on omalla tahollaan vielä naimisissa mutta eroamassa. Aviomies ei tiedä vielä ettei ole tämän lapsen isä, voi mies parkaa.
Itse haluaisin että saisin koottua itseni niin hyvin kuten sinä että ei olisi katkeruutta eikä syyttelyä. Lapsille se olisi parasta, meillä viisi yhteistä pientä lasta.
sun miehes ei selvästikään tajua miten pahasti se on saastuttanu teidän suhteenne, ja lopullisesti. Munkin mies sanoi monta kertaa että "miten sä voit olla vieläkin vihanen?". Yritin kolme vuotta antaa anteeksi (unohtamisen toiveet hautasin aika alkuvaiheessa jo), ja lopputuloksena on ero, edelleen jatkuva viha ja katkeruus, eikä kyllä mitään mielenkiintoa puhua koko paskalle. Ja kaikki tämä, vaikka tyyppi oli muuten oikeasti ihan mielettömän ihana mua kohtaan ja pettäminen tapahtu silloin kun ei hänen mielestään edes oikeastaan seurusteltu (tajusi kyllä silloinkin loukkauksen).
Mua vaan rupes ajan kanssa veettään se et se on niin paska ihmisenä yleisesti, mistä mun olis toi paneskeluhomma kyllä pitänyt havaita merkiksi jo aiemmin. Sokeena rakastuneena koitin vaan uskotella itselleni että tänkin yli pääsee. Pari päivää ennen lopullista eroa se sano vielä että mä oon "vähän liian hidas sille" kun mä en vieläkään ollu päässy yli. Mikä loukkaus sekin oli! Mä oon nyt vakuuttunu et pettäminen kertoo sellasta paskaa siitä pettäjästä et parempi kun siitä pääsee eroon.
Kirjotuksesta päätellen sä oot fiksu tyyppi ja äijäs vähän lapsellinen. Selkeästi ansaitset parempaa! Jos ootte vielä muoriakin niin pellolle vaan. (Munkin mies oli kyllä elämäni rakkaus, mutta kyllä se katkeruus syö.)
Jos tunnet noin pahaa ahdistusta minkä ymmärrän kyllä olisi parempi erota. Suhteesta ei koskaan enää tule samanlaista! Minulla ainkain se suuri rakkaus kuoli samantien ja ne tutut tavat jäivät mistä ei osannut päästää heti irti! Eroomista en ole katunut päivääkään koska uuden suhteen aloittaminen puhtaasti ilman kummankaan töppäilyä tuntuu niin hemmetin hyvältä pettämisen jälkeen! Mitä enemmän eroja kokee sen helpompaa se on! Olen itse eronnut pari kertaa pettämisen takia, nyt en usko yhteenkään mieheen ja odotan sitä päivää koska erotaan, olen valmistautunut siihen henkisesti, seuraavan eronjälkeen en ota enää uutta mietsä, kska silloin tiedän, että uskollisia miehiä ei oikeasti ole olemassa sano ihmiset mitä sano!
Itse kärsin n. 10 kuukautta ylä- ja alamäkeä, niin henkistä kuin fyysistä.Asioista oli puhuttu, käyty pariterapiassa ja päätetty jatkaa elämää. Hyvin menikin kevät ja alku kesä, mutta jostain se taas paiskaantui silmille...vitutus tapahtuneesta. Rämmin itsesäälissä, kunnes tajusin tärkeän asian!
Se toinen nainen ei ENÄÄ pilaa minun elämääni! ( Enkä tarkoita tällä, että hän ainoastaan on tapahtuneesta vastuussa).
Oivallukseni oli, että nyt sen naisen muisto lähti tästä talosta. Kerrottuani miehelleni myös tästä, elämä on ollut paljon helpompaa.
Meillä mies antoi mulle vuoden aikaa toipua uskottomuudesta. En toipunut ja perhe hajosi. Aikaa kulunut jo kymmenen vuotta ja silti itku tulee helposti kun ajattelen asiaa. Molemmat uusissa suhteissa onnettomina haikaillen sitä, mikä ei koskaan palaa. Luottamus on erittäin tärkeä asia parisuhteessa.
Mulle kävi vielä karmeemmin.Mies kertoi,että oli ollut suhde.Oli ollut?Niin,loppui muutama kuukausi sitten.Oli kestänyt 3 viikkoa kiihkeänä.Mies tuli`järkiinsä´,salarakas raskaaksi.(että vihaan tota sanontaa)Mies niin järkyttynyt,että halusi tappaa itsensä.Olisi tappanut!Kunhan keräsi säälipisteitä.Ero tuli.Koti meni.Eivät asu yhdessä,nainen kuulemma halusi vain lapsen!Tässä lyhyesti.Yhteiselle lapselle ei olla kerrottu ja jos musta on kiinni,ei kerrotakkaan.Sit vasta kun on täysi-ikäinen ja ymmärtää.Itse en oo tästä yli päässyt.Enkä kai koskaan pääsekkään.Vihaan ja halveksin sitä naista,niin paljon,ettei sanat riitä.Mikään ei riitä kuvaamaan sitä vihaa,jota tunnen.Voi sitä onnetonta,jos vastaan kävelee..Ja todellakin kannatan hedelmöityshoitoja yksinäisille naisille.Ei tarttee sitte toisten lasten isiä saalistaa.Se nainen...eihän sellaista monsteria voi edes naiseksi sanoa-on varmaan nyt tyytyväinen.Kysyisin siltä,toivooko omalle lapselleen samaa,minkä aiheutti minulle ja lapselleni.Vihaan sen lastakin niin kamalan paljon.Joo.Katkera olen,pettynyt,surullinen.Mietin vaan,voiko tälläistä tapahtua tosielämässä.Kyllä voi.Ei tälläisen jälkeen voi enää luottaa.Ei millään.Ei koskaan.Eikä antaa anteeksi kummallekkaan.Pyydän vaan kaikilta naisilta:Antakaa ukkomiesten olla!Hajoitatte ja rikotte perheitä.Elämän palasien kokoaminen on uskomattoman vaikeaa ja raskasta.
ymmärrän et nyt tuntuu tosi pahalta mut aina pitää muistaa se et miks toisen osapuolen pitää mennä vieraisiin?? olen itse petetty mut en katkera, tää elämä on liian lyhyt ikävien asioiden miettimiseen, nautitaan hyvistä hetkistä ja jos se ei toiselle riitä niin sit etsitään se onnellisuus jostain muualta, tää kuulostaa ehkä aika karulta mut ihan oikeesti, ei tää meidän elämä kovin pitkä oo joten ei siihen murehtimiseen ja katkeroitumiseen kannata hirveesti aikaa tuhlata, mä en ainakaan halua kieriskellä itsesäälissä vaan nauttia elämän tuomista positiivisista mahdollisuuksista!
neuvoa,joka ei oo itse kokenut vastaavaa.En edes ottais vastaan neuvoja ja ohjeita sellaisilta.Siispä toivotan vaan jaksamista itsesi ja lapsesi vuoksi.Voin vaan sanoa,että jospa se aurinko paistaisi joskus sinunkin risukasaasi.
suuret kiitokset kaikille, kun ootte jakaneet omia kokemuksianne, ja mielipiteitänne.
myöskin niille muutamille viisastelijoille???
toisaalta koskee kauheesti, kun ajattelee, mitä muutkin petetyt joutuvat kokemaan.
toisaalta on taas hyvä kulla, mitä muut ajattelevat ja tuntevat.
muutamia juttuja lukiessani oli kyllä itku päästä. tuntuu ihan uskomattomalta, miten rankkoja asioita ihminen joutuu kokemaan.
mut toivotaan, et joskus se aurinko paistaa vielä risukasaankin, ja kaikki pystyttäis jotenkin "päästämään pettämisestä" irti. = elämään suht tasapainoista ja "tuskatonta" elämää.
p.s itketään kun itkettää
nauretaan kun naurattaa
vittuunnutaan kun vituttaa
superhyvää päivänjatkoa kaikille !!!
Arki, yhteisen ajan puute, lasten kanssa valvotut yöt, synnytyksen jälkeinen masennus, puhumattomuus, seksin puute. Siinä muutamia syitä jotka johtivat siihen että viikko sitten tein valinnan ryhtyä kahden pienen lapsen yyhooksi. Saisi tuohon listaan lisättyä sen salarakkaankin jonka mieheni löysi työpaikaltaan MUTTA se EI ole oleellista.
On vain hyväksyttävä että elämässä kohtaa asioita joita ei voi muuttaa mieleisekseen. Tulin siihen lopputulokseen eroajatusta pyöritellessäni etten piru vieköön tuhlaa voimiani yrittämällä muokata miestäni mieleisekseni (=mm.uskolliseksi). Minä pystyn muuttumaan. Vanha sanonta "jonkin loppu on aina uuden alku" sopisi hyvin tilanteeseeni. Minä pystyn tekemään tästä hyvän alun uudelle elämälle.
Pari päivää rehkin hiki hatussa;siivosin,puunasin,remontoin,pakkasin mieheni tavarat. Uurastus kannatti. Nyt mulla on itseni ja lasteni näköinen söpö pikku koti.Neuvoni Sulle on..älä jää paikoillesi suremaan, aloita uusi elämä! :)
Aivan niin et tule ikinä unohtamaan sitä nöyryytystä minkä olet kokenut miehesi pettämisen takia.
Kun olet kerran menettänyt luottamuksesi sitä on mahdotonta palauttaa, sillä kun miehesi on tehnyt sen kerran hänen todella helppoa tehdä se uudestan..ja uudestaan .