Mistähän sitä aloittaisi...
Minä 26 ja avovaimoni 24, ollaan siis oltu yhdessä iät ja ajat. Siis tuon n. 6,5 vuotta. Molemmilla kyseessä elämän ensimmäinen kunnollinen suhde ja yhdessä on asuttu reilut 4 vuotta. Se, että heti ensiyrittämällä on löytänyt rinnalleen ihmisen, jota voi rakastaa päivästä toiseen, on mielestäni hieno asia. Suhteemme on toiminut aina todella hyvin, ollaan oltu tiiviisti yhdessä mutta kuitenkin annettu toiselle sitä omaa tilaa ja aikaa, jotta sekin tarve täyttyy. Riidelty ei olla juuri lainkaan, tietysti sitä normaalia tulee joskus, mutta vakavat "taistelut" on tuntematon käsite meille. Avovaimoni on ollut meistä aina se, joka on hoitanut unelmoinnin perheestä ja häistä ym. minun myötäillessä mukana ja ajatellen, että kyllähän sitä voisi kuvitella loppuelämänsä viettävän tuon kanssa. Niin hyvin tullaan toimeen.
Tietenkin kun suhde on jo pitkä, alkaa se tietty hurmos laantumaan ja touhu alkaa olla arkista. Itse olen tyhmänä laiminlyönyt jonkun verran naiseni hellyydenkipeyttä, vaikkakin olen yhteisessä vuoteessa antanut aina kaikkeni naiseni eteen. Luottamus toisiimme on ollut aina kova, eikä kummankaan ole tarvinnut haikailla aidan takana olevaa vihreämpää ruohoa, sillä seksielämä on ollut koko yhdessäolon aktiivista ja todella upeaa, kun sitä oikein ajattelee.
Vaimoke on aina muistuttanut minua siitä, kuinka hyvä/hieno ratkaisu minä hänelle olen, aina ollaan yhdessä yms. Niinpä vajaa vuosi sitten täytin naiseni pitkäaikaisen unelman, kosin häntä. Hän oli maailman onnellisin ihminen, alkoi kova hössötys häistä jne. Annoin pallon suosiolla hänelle, koska hän oli haaveillut niistä menoista niin paljon. Tämä on kaiketi ollut virheeni, koska en jaksanut innostua kaikesta hömpästä juurikaan. Vaikka ajattelin asiaa vain järkevästi, en naisen arvostamalla tunteella. Mutta tätähän en tajunnut, vielä silloin...
Oltiin suunniteltu jo lapsien hankintaa ja uutta asumismuotoa, hänellä vielä koulu kesken mutta minä ihan ok duunissa, koulutusta vastaavassa.
Suhde siis on koko ajan voinut hyvin ja terveesti, kummatkin tosi varmoja toisistaan ja unelmat tulevasta valmiina toteutettavaksi, nyt kun puitteet alkoivat olla kunnossa (koulutus, talous).
Kuitenkin viimeiset pari kuukautta (reilut ½ vuotta ennen tulevia häitä) ovat muuttaneet elämämme täysin. Tapahtui jotain, joka teki avovaimosta ahdistuneen. Hän kulki kovasti kavereiden kanssa opiskelijabileissä, aina kuitenkin vakuuttaen että ajoissa tullaan kotiin ja nätisti ollaan. Näihin sanoihin meidän molemmin puoleinen luottamus onkin aina perustunut ja niistä on tiukasti pidetty kiinni. Muistan vielä ne viimeiset bileet jonne hän lähti..."onko taas pakko mennä?" kysyin. "nyt tarvii juhlia, koska ehkäpä ensi vuonna tähän aikaan odotan meidän pikkuista". Noo, minä menin taas kiltisti nukkumaan aamun työpäivää varten.
Pari viikkoa bileistä sain mammalta kammottavan viestin töihin. Hän on ollut paska minulle, meidän täytyy puhua. Hän on pettänyt bileiden jatkoilla, ei ihan silleen, mut melkein. Ei siis varsinaisesti seksiä, mutta siihen liittyvää hiplaamista.
Tuntui todella hirveältä. Kuitenkin ajattelin, että en nyt tämän takia voi alkaa huutamaan ja raivoamaan, jokainen meistä tekee virheitä ja etenkin kännissä voi joskus lipsua. Vaikka ei meillä aiemmin ole ollut vastaavaa edes lähellä. Olin valmis antamaan anteeksi, kunhan asiasta saadaan kunnolla puhuttua.
Vaimoke oli kuitenkin jo pari viikkoa tuskaillut asiaa yksikseen ja päättänyt että hän muuttaa yksin, omaan rauhaan. Ajattelin että se on joku hätäinen ensi reaktio, mutta nyt muutaman viikon päästä tilanne on ratkennut juuri niin. Eli erilleen muutamme, vaikka minä olen tehnyt kaikkeni ja koittanut korjata tilanteen. Naiseni moka laukaisi tilanteen, jossa hän jonkin aikaa ollut epävarma minusta, kun en ole osannut ottaa huomioon hellyys ym. naisten juttuja. Nyt kun olen joutunut näin rajusti kohtaamaan tilanteen, olen herännyt ja todennut, että jukolauta kuinka rakastan sitä naista. En voi elää ilman häntä. Olen nyt muutaman viikon antanut sitä huomiota ja tuntenut sen antamisen itsekin hienoksi, eli väkinäistä puurtamista se ei ole. Avovaimo kuitenkin muuttaa ja periaatteessa eroamme.
Hän jättää tulevaisuudelle mahdollisuuden, mutta kyseessä ei ole mikään tauko. Hänen on nyt pakko olla vaan yksin. Haluaa pitää minut joka tapauksessa ystävänä, koska olen hänelle kuitenkin niin rakas/tärkeä ihminen. Minulle asia on vaikea käsiteltävä, pitäisi vaihtaa tuleva vaimo kaveriksi?
Olen koittanut puhua asioista järjellä, meillä on oikeastaan pelkkiä hyviä/hienoja muistoja, hellä ja huomaavainen suhde pitkältä aikaa ilman kunnollisia ongelmia. Tilanne on saanut minut kerrankin puhumaan avoimesti tunteista, jos jotain hyvää pitää etsiä. Virheitä on tullut tehtyä, muttei mielestäni sellaisia, joiden takia tätä kaikkea kannattaisi heittää menemään tuosta vaan. Liikaa on tullut pidettyä asioita itsestäänselvyyksinä, mikä on ollut paha moka. Mutta näitä asioita voi korjata, jos on vaan halua. Ja minulla on, nyt kun silmäni ovat auenneet.
Vaikka ollaan oltu nuoresta asti yhdessä (20 ja 18), niin en näe sitä minään ongelmana? Näin hienosti kun ollaan selvitty, ollaan me aika hyvä ja toimiva pari. Itse en pysty edes kuvittelemaan, kuinka alkaa rakentaa jotain uutta, mikäli emme kevään mittaan palaile yhteen. Ollaan vaan kasvettu niin tiukkaan yhteen, että toisesta irtoaminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, etenkin naisilla? Kun sitä ajatusmaailmaa en aina pysty menestyksellä tulkitsemaan...Juurikin tuo "pettäminen", joka kai merkitsee naisille tunnepuolella paljon enemmän kuin vaikkapa miehille? Eli tunteet kun menee sotkuun niin siitä ei hyvää seuraa? Eli jos esim. mies juhlahumussa meinaisi eksyä väärään osoitteeseen, ei siinä ole kyse välttämättä muusta kuin sukupuolivietin aiheuttamasta tilanteesta, josta mies itse päässee helposti yli. Naisella taas lipsahdus tällaisessa tilanteessa aiheuttaa melkoisen päänvaivan?
Kiitos jos joku jaksoi lukea, oma olo on aika sekaisin vieläkin, vaikka paljon on tullut puhuttua kavereiden ym. kanssa asioista. Kaverit on kyllä hieno juttu tällaisissa tilanteissa, niihin voi aina luottaa.
Minä 26 ja avovaimoni 24, ollaan siis oltu yhdessä iät ja ajat. Siis tuon n. 6,5 vuotta. Molemmilla kyseessä elämän ensimmäinen kunnollinen suhde ja yhdessä on asuttu reilut 4 vuotta. Se, että heti ensiyrittämällä on löytänyt rinnalleen ihmisen, jota voi rakastaa päivästä toiseen, on mielestäni hieno asia. Suhteemme on toiminut aina todella hyvin, ollaan oltu tiiviisti yhdessä mutta kuitenkin annettu toiselle sitä omaa tilaa ja aikaa, jotta sekin tarve täyttyy. Riidelty ei olla juuri lainkaan, tietysti sitä normaalia tulee joskus, mutta vakavat "taistelut" on tuntematon käsite meille. Avovaimoni on ollut meistä aina se, joka on hoitanut unelmoinnin perheestä ja häistä ym. minun myötäillessä mukana ja ajatellen, että kyllähän sitä voisi kuvitella loppuelämänsä viettävän tuon kanssa. Niin hyvin tullaan toimeen.
Tietenkin kun suhde on jo pitkä, alkaa se tietty hurmos laantumaan ja touhu alkaa olla arkista. Itse olen tyhmänä laiminlyönyt jonkun verran naiseni hellyydenkipeyttä, vaikkakin olen yhteisessä vuoteessa antanut aina kaikkeni naiseni eteen. Luottamus toisiimme on ollut aina kova, eikä kummankaan ole tarvinnut haikailla aidan takana olevaa vihreämpää ruohoa, sillä seksielämä on ollut koko yhdessäolon aktiivista ja todella upeaa, kun sitä oikein ajattelee.
Vaimoke on aina muistuttanut minua siitä, kuinka hyvä/hieno ratkaisu minä hänelle olen, aina ollaan yhdessä yms. Niinpä vajaa vuosi sitten täytin naiseni pitkäaikaisen unelman, kosin häntä. Hän oli maailman onnellisin ihminen, alkoi kova hössötys häistä jne. Annoin pallon suosiolla hänelle, koska hän oli haaveillut niistä menoista niin paljon. Tämä on kaiketi ollut virheeni, koska en jaksanut innostua kaikesta hömpästä juurikaan. Vaikka ajattelin asiaa vain järkevästi, en naisen arvostamalla tunteella. Mutta tätähän en tajunnut, vielä silloin...
Oltiin suunniteltu jo lapsien hankintaa ja uutta asumismuotoa, hänellä vielä koulu kesken mutta minä ihan ok duunissa, koulutusta vastaavassa.
Suhde siis on koko ajan voinut hyvin ja terveesti, kummatkin tosi varmoja toisistaan ja unelmat tulevasta valmiina toteutettavaksi, nyt kun puitteet alkoivat olla kunnossa (koulutus, talous).
Kuitenkin viimeiset pari kuukautta (reilut ½ vuotta ennen tulevia häitä) ovat muuttaneet elämämme täysin. Tapahtui jotain, joka teki avovaimosta ahdistuneen. Hän kulki kovasti kavereiden kanssa opiskelijabileissä, aina kuitenkin vakuuttaen että ajoissa tullaan kotiin ja nätisti ollaan. Näihin sanoihin meidän molemmin puoleinen luottamus onkin aina perustunut ja niistä on tiukasti pidetty kiinni. Muistan vielä ne viimeiset bileet jonne hän lähti..."onko taas pakko mennä?" kysyin. "nyt tarvii juhlia, koska ehkäpä ensi vuonna tähän aikaan odotan meidän pikkuista". Noo, minä menin taas kiltisti nukkumaan aamun työpäivää varten.
Pari viikkoa bileistä sain mammalta kammottavan viestin töihin. Hän on ollut paska minulle, meidän täytyy puhua. Hän on pettänyt bileiden jatkoilla, ei ihan silleen, mut melkein. Ei siis varsinaisesti seksiä, mutta siihen liittyvää hiplaamista.
Tuntui todella hirveältä. Kuitenkin ajattelin, että en nyt tämän takia voi alkaa huutamaan ja raivoamaan, jokainen meistä tekee virheitä ja etenkin kännissä voi joskus lipsua. Vaikka ei meillä aiemmin ole ollut vastaavaa edes lähellä. Olin valmis antamaan anteeksi, kunhan asiasta saadaan kunnolla puhuttua.
Vaimoke oli kuitenkin jo pari viikkoa tuskaillut asiaa yksikseen ja päättänyt että hän muuttaa yksin, omaan rauhaan. Ajattelin että se on joku hätäinen ensi reaktio, mutta nyt muutaman viikon päästä tilanne on ratkennut juuri niin. Eli erilleen muutamme, vaikka minä olen tehnyt kaikkeni ja koittanut korjata tilanteen. Naiseni moka laukaisi tilanteen, jossa hän jonkin aikaa ollut epävarma minusta, kun en ole osannut ottaa huomioon hellyys ym. naisten juttuja. Nyt kun olen joutunut näin rajusti kohtaamaan tilanteen, olen herännyt ja todennut, että jukolauta kuinka rakastan sitä naista. En voi elää ilman häntä. Olen nyt muutaman viikon antanut sitä huomiota ja tuntenut sen antamisen itsekin hienoksi, eli väkinäistä puurtamista se ei ole. Avovaimo kuitenkin muuttaa ja periaatteessa eroamme.
Hän jättää tulevaisuudelle mahdollisuuden, mutta kyseessä ei ole mikään tauko. Hänen on nyt pakko olla vaan yksin. Haluaa pitää minut joka tapauksessa ystävänä, koska olen hänelle kuitenkin niin rakas/tärkeä ihminen. Minulle asia on vaikea käsiteltävä, pitäisi vaihtaa tuleva vaimo kaveriksi?
Olen koittanut puhua asioista järjellä, meillä on oikeastaan pelkkiä hyviä/hienoja muistoja, hellä ja huomaavainen suhde pitkältä aikaa ilman kunnollisia ongelmia. Tilanne on saanut minut kerrankin puhumaan avoimesti tunteista, jos jotain hyvää pitää etsiä. Virheitä on tullut tehtyä, muttei mielestäni sellaisia, joiden takia tätä kaikkea kannattaisi heittää menemään tuosta vaan. Liikaa on tullut pidettyä asioita itsestäänselvyyksinä, mikä on ollut paha moka. Mutta näitä asioita voi korjata, jos on vaan halua. Ja minulla on, nyt kun silmäni ovat auenneet.
Vaikka ollaan oltu nuoresta asti yhdessä (20 ja 18), niin en näe sitä minään ongelmana? Näin hienosti kun ollaan selvitty, ollaan me aika hyvä ja toimiva pari. Itse en pysty edes kuvittelemaan, kuinka alkaa rakentaa jotain uutta, mikäli emme kevään mittaan palaile yhteen. Ollaan vaan kasvettu niin tiukkaan yhteen, että toisesta irtoaminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, etenkin naisilla? Kun sitä ajatusmaailmaa en aina pysty menestyksellä tulkitsemaan...Juurikin tuo "pettäminen", joka kai merkitsee naisille tunnepuolella paljon enemmän kuin vaikkapa miehille? Eli tunteet kun menee sotkuun niin siitä ei hyvää seuraa? Eli jos esim. mies juhlahumussa meinaisi eksyä väärään osoitteeseen, ei siinä ole kyse välttämättä muusta kuin sukupuolivietin aiheuttamasta tilanteesta, josta mies itse päässee helposti yli. Naisella taas lipsahdus tällaisessa tilanteessa aiheuttaa melkoisen päänvaivan?
Kiitos jos joku jaksoi lukea, oma olo on aika sekaisin vieläkin, vaikka paljon on tullut puhuttua kavereiden ym. kanssa asioista. Kaverit on kyllä hieno juttu tällaisissa tilanteissa, niihin voi aina luottaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
..tyttöystäväsi on miettinyt asiaa jo kauemmin...kuin uskaltaa tunnustaakaan. valitettavasti.
hänelle tuli se nuoruuden vimma päälle..halu kokeilla siipiään ja sinkkuilla oikein kunnolla.
olen vakaasti sitä mieltä, että sinäkin tulet vielä jossain vaiheessa katumaan, ellet nuorena elä tätä villiä ja vapaata vaihetta. on opittava ensin tulemaan toimeen omillaan, ennen kuin lähtee sitoutumaan loppuelämäksi.
voittehan aina myöhemmin palata yhteen, jos siltä tuntuu. parempi, että molemmat asutte jonkin aikaa yksin..tutustutte uusiin ihmisiin ja elätte nuoruuttanne täysillä.
olen itse vasta 25v ja asunut avoliitossa jo 9 vuotta! en ole ehtinyt olla sinkkuna siis päivääkään (teinivuosia ei siis lasketa). nyt minulla on järkyttävä kaipuu vapaaseen elämään.. haluaisin oppia juuri nimenomaan elämään yksin, ennen kuin sitoudun keneenkään lopullisesti.
toivon teille kaikkea hyvää. pysykää ystävinä, vaikka ero tulisikin..se on luultavasti helpompaa teille molemmille. viettäkää aikaa omillanne ja miettikää tilannetta vaikkapa puolen vuoden kuluttua uudelleen.. asioilla on kyllä tapana järjestyä!
Onhan se mahdollista, että mielessä on jotain ollut. Pakkohan sitä on itsekin myöntää, että joskus on haaveillut ties mistä. Mutta kun järjellä ajattelee ja saa suhteesta kaiken mitä periaatteessa tarvitsee/haluaa, ei mitään sinkkuelämää voi pitää välttämättömänä vaiheena.
Me ihmiset ollaan niin erilaisia, toiset nauttii yksin olosta ja itsenäisyydestä, jolloin saa olla ja mennä aina niin, ettei tarvi keneltäkään kysellä. Kuitenkin meillä on esimerkiksi ollut aina ykkösajatuksena perhe ym. joiden perustamista ei viitsisi lykätä kovin pitkälle 30 ikävuosille. Tää ihmisen elämä on niin lyhyt!
Lisäksi kaikki eivät ole sitä tyyppiä, että nauttisi siitä sinkkuelämästä. Me ollaan kummatkin oltu aina sellaisia, että tarvitaan joku toinen ihminen (puoliso tai kaveri viereen).
Se vaan on luonteenpiirre, ihan kuin toisten erakkoelämäkin. Ei sen tarvi olla mitään roikkumista, asioita voi oppia hoitamaan ja joutuukin kaksinkin ja tavallaan siinäkin voi itsenäistyä. Etenkin kun nykypäivänä yhteistä aikaa jää kovin vähän, eli ei siihen toisen naamaan kovin helpolla edes kyllästy.
Se vaan tuntuu hullulta, kuinka se ajatusmaailma perheestä ym. tulevaisuudesta muuttuisi tuosta vaan? Etenkin kun itse olen orientoitunut tilanteeseen, että kohta sitä ollaan perheen pää ja aletaan kantamaan vastuuta, muistakin kuin itsestä. Minä en pidä nyky-yhteiskunnan luomasta mielikuvasta, jossa nuoruutta palvotaan ja koitetaan venyttää äärimmilleen. Aika erikoista kun jo useat kolmikymppiset viettää elämää, jota siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä on ollut tapana harjoittaa.
Mutta kuten sanoit, aion pitää kiinni ystävyydestä, koska se ihminen on kuitenkin antanut minulle niin paljon. Ja pidän sydämeni avoinna sille, jos rakkaus voittaa ja palaamme yhteen. En kuitenkaan ajattele sitä enää muuta kuin kohtalona, joten uusia ovia tässä on availtava, vaikka se nyt vaikealta tuntuukin.
Tunnen itseni vaan aika säälittäväksi kaveriksi tällä hetkellä, itsetunto on aika alhaalla.
Sulla on tosi terve asenne elämään. Tuo kohta "että jos suhteeesta saa mitä tarvii, niin ei tarvi sinkkuilua"-kohta lämmitti kovasti mun sydäntäni. Olen nimittäin itse siinä vaiheessa että pitäisi tehdä iso ratkaisu. Erityisesti se mua on askarruttanut, että avioon tahtova tyttöystäväni on niin nuori(18) ja tunnen välillä myyväni sikaa säkissä(sitä muutkin mulle tankuttaa). Mutta luulen että tyttöystäväni on naisena juuri sellainen kuin sinä miehenä.
Sanoisin että vaimokkeesi teki elämänsä virheen jättäessään sinut ja tämä on jokseenkin anteeksiantamatonta. Sinulle on olemassa parempia naisia.
Tsemppiä ja Jumalan siunausta
Kaikkea hyvää sinulle!! Se on kato tämä minäminäminä keskeinen aika tämmöstä. Sen sijaan, että vaimokkeesi olisi ajatellut mitä kaikkea TE olisitte voinut kokea, hän mietti mitä HÄN menettää. Se on todella surullista, ettei nykyään osata arvostaa perhettä, koska hyvinvointi lähtee yleensä hyvistä kotioloista.
on säännöstelty ja suunniteltu etukäteen varmaan lasten nimiä ja sen 300-neliön ok-talon keittiön jalkalistojen väriä myöten?
Hyvältä ei kuulosta myöskään se, kun puhut että tuli ensimmäistä kertaa kunnolla puhuttua tunteistakin.
Saa sen kuvan että yhdessäolonne oli suorittavaa olemista, tehokasta puurtamista töissä ja koulussa urahaaveet silmissä siinnellen, sitten pirteisiin tehokkaisiin harrastuksiin kuten vaikka johonkin aerobikkiin pomppimaan tai salibandya pelaamaan, sitten kokkailaan vähän terveellistä iltapalaa, sitten televisiota ja tehokasta lempimistä, suoritus maximi siinäkin tavoitteena....
Missä on rentous, hauskanpito ja kaikenlainen nuoruuteen kuuluva huuhailu?
Sekään ei kuulosta hyvältä että kertaakaan ette ole riidelleet kunnolla. Miten se on mahdollistakaan? Olettoko molemmat niin sävyisiä ja tasapaksuja ihmisiä, ettette saa riitaakaan aikaiseksi?
" on säännöstelty ja suunniteltu etukäteen varmaan lasten nimiä ja sen 300-neliön ok-talon keittiön jalkalistojen väriä myöten? "
Ei, ei todellakaan näin. Haaveita on ollut (normaalia kaiketi, kun sopiva kumppani on löytynyt ja omataan normaalit perhearvot), mutta mitään pilvilinnoja ei olla rakenneltu. Itse olen kuitenkin kasvanut niin, että aina on kuitenkin tavoitteena perustaa se OMA perhe, kunhan oikeat palaset löytyvät. Eli siis asioista on vaan puhuttu, enemmän vielä naiseni puolelta. Itse olen ollut realisti ja pyrkinyt siihen, että ensin pitää pystyä huolehtimaan itsestään, sitten on sen PERHEEN aika.
"Hyvältä ei kuulosta myöskään se, kun puhut että tuli ensimmäistä kertaa kunnolla puhuttua tunteistakin."
No, ehkä ilmaisin itseäni hivenen huonosti. Tottakai tunteista/tuntemuksista on puhuttu, mutta itse olen sellaista perus-suomalaista miestyyppiä, joka avautuu kunnolla vasta kun on pakko. Esim kesällä kun yksi parhaista ystävistä poistui traagisesti niin yllättäen, samoin kuin vaimoke on nyt yhtäkkiä katoamassa kesken kaiken.
Ja tottakai suhteen alkuaikoina leperrellään ym. ihan eri tahtiin kuin vuosien päästä, jolloin arki astuu kuvioon ja se huuma alkaa tasaantua. Kuitenkin naista taitaa kiinnostaa sellainen keskustelu paljonkin, jota nuori opetteleva miehenalku ei osaa vielä ymmärtää.
"Saa sen kuvan että yhdessäolonne oli suorittavaa olemista, tehokasta puurtamista töissä ja koulussa urahaaveet silmissä siinnellen..."
No ei nyt näin, ei todella. Toisen kanssa on todella halunnut olla, ei ole perustunut ulkonäkö ym. pinnallisiin seikkoihin, muuten ei oltaisi päästy tähän asti. Toisesta on haluttu pitää huolta ja rakastaa, siitä kai siinä sopivan partnerin hankkimisessa on kysymys? Eikä mielestäni ole väärin, vaikka tulevaa hieman jo suunnitteleekin, kun mittarissa alkaa olla /- 25 ikävuotta. Nuoruuden kohellus on hoidettu pois 15-20 ikäisenä, nyt on jo aika ottaa vastuuta ja rakentaa tulevaisuutta, ainakin jos itsestä tuntuu siltä. Ihmiset ollaan kuitenkin niin erilaisia erilaisine elämänkatsomuksineen. Toinen tykkää olla villi ja vapaa, toinen tahtoo jo aiemmin rauhallisen oman perhe-elämän, jonka aikana on kuitenkin vielä mahdollista olla nuori ja olla sekä mennä. Ei todellakaan olla mitään sohvaperunoita, kavereita on paljon ja etenkin kesäaikaan menoa on piisannut, vaikka ollaankin Wanha pari.
" Missä on rentous, hauskanpito ja kaikenlainen nuoruuteen kuuluva huuhailu?"
No on meillä rentoa ja hauskaa, usein jopa kaksistaan. Itse olen sellainen "poikamainen" ja tykkään pelleillä, etenkin emäntää hauskuttaakseni. Huuhailut on hoidettu jo silloin aiemmin, ennen kuin muutettiin yhteen. Nuorena se on vitsa väännettävä, kuten sanotaan. Paljon on pidetty yhteisessä kämpässä bileitä kaveriporukalle ja aina on meno ollut kohtalaista..Muutenkin yöelämässä ollaan käyty haahuilemassa yksin tai erikseen, ihan riittävästi kuitenkin.
"Sekään ei kuulosta hyvältä että kertaakaan ette ole riidelleet kunnolla. Miten se on mahdollistakaan? Olettoko molemmat niin sävyisiä ja tasapaksuja ihmisiä, ettette saa riitaakaan aikaiseksi?"
Me ollaan erittäin samanlaisia, todella herkkiä ihmisiä. Itse olen kyennyt riitelemään ainoastaan yhden ihmisen kanssa elämäni aikana, pikkusiskoni. Muiden kanssa se ei onnistu, mun on aina pakko tehdä sovinto nopeasti ja olla taas iloinen molemmin puolin. Ja ollaanhan me toki riidelty, mutta tarkoitin kohdalla sellaista "dramaattista" riitelyä, jossa esim. toisesta eroaminen olisi tullut pintaan.
Jos naiseni on alkanut itkeä vuokseni, en pysty muutakuin ottamaan syliin ja poistamaan murheen. Kertaakaan ei olla menty nukkumaan vihoissa, ei koskaan. Ollaan nössöjä kumpikin, pakko myöntää. Ei osata riidellä eikä harrastaa vihanpitoa. Siis sellaisia perus neitsyitä (horoskooppi) kumpainenkin. Ja kyllä, mulla palaa pinna joskus, mutta kun katson naistani silmiin, en voi muutakuin pyytää anteeksi. Meidän välinen yhteys vaan on ollut niin syvä/välittävä. Toiselle ei pysty olemaan paha saati vihainen.
Siinä vastauksia noihin esittämiisi kohtiin. En tiedä mikä oli tarkoitusperäsi, mutta oloani ei ainakaan pahemmaksi asian suhteen saa, jos sitä yritit. Ketjun alkuviestini oli ehkäpä turhan imelään sävyyn kirjoitettu, tarkoituksena antaa lukijalle kuitenkin kuva, että toimivasta suhteesta on ollut kysymys. Ja juurikin se, että mikä naiseen voi mennä, kun itse pääasiassa on palvonut suhdettamme ja ollut ikionnellinen kaikesta, mutta tässä vaiheessa tunteet menevät jotenkin sekaisin?
Lisäksi tässä on se, että kun kohta kaikki tulee kunnolla eteen, kuinka siitä eteenpäin. Itselläni on kuitenkin vahva halu vaalia rakkauttamme, koska en kuvittele saavani muualta mitään parempaa tilalle. Meillä on kaikki palikat sen hyvän elämän rakentamiseen, nyt vaan suunta on hiukan hukassa. Mitään painostusta kumpaankaan suuntaan ei ole koskaan ollut ja rauhassa on edetty. Etenkin minä olen tuudittautunut siihen että hyvinhän tässä menee jne. ja että ei tässä mitään. Kysymysmerkkejä on paljon ilmassa, ei voi muuta sanoa.
Mä sain sen kuvan että kaveri oli ollu naiselleen MELKEIN täydellinen. En tiedä mistä sä negatiivisen kuvasi sait. Olisiko henk. koht. traumoja??
Tämä ei sinulle ehkä ole niin kannustavaa, mutta näinkin voi käydä.
Aloimme seurustelemaan entisen poikaystäväni kanssa kun molemmat olivat 17. Kummallakin tässäkin tapauksessa oikeastaan ensimmäinen suhde. Onni kukoisti, kaikki oli niin hyvin. Parin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, aina oli hyvä olla, ei riidelty. Kaikki vaan oli niin hyvin. Aloimme suunnittelemaan varsinkin minun taholtani kovasti tulevaisuutta, lapsia, häitä ym. No viimein mentiin kihloihin reilun kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Olin niin onnellinen. Olin saamassa kaikkea mitä olin aina halunnut, perheen.
No, viime syksynä, viiden vuoden seurustelun jälkeen, minä lähdin ulkomaille töihin. Meillä oli mahtava porukka, tuli juotua aika lailla ja pidettyä hauskaa. Minulla oli myös pari pientä juttua (vain suutelua miesten kanssa) jotka itse laskin pettämiseksi. No odotin vaan avoani jouluksi tulemaan luokseni, ajattelin että ajatukseni selkiävät ja meillä on taas ihanaa niinkuin aina ennenkin. Vaan, niin ei käynytkään. Kun avoni tuli, minulla oli vaan "tyhjä" olo, tuntui että kaikki tunteet mitä minulla oli ollut olivat kadonneet. Tunsin avoni vaan kaveriksi.
No mies tietenkin huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Juteltiin kaikesta aivan todella paljon ja sitten ajateltiin että ei ole mitään muuta oikeaa ratkaisua kuin ero, minulla kun oli vielä puolet työajastakin ulkomailla jäljellä.
Ratkaisu oli vaikea, mutta jälkikäteen ajateltuna paras ratkaisu mitä on koskaan tehty. Silloin myös ajattelin että varmasti tulevaisuudessa palataan yhteen... Mutta jälkikäteen olen huomannut että en tunne entistä miestäni kohtaan mitään sellaista, että olisi edellytykset palata yhteen. Samoin olen ajatellut, että ehkä en edes rakastanut miestä, vaan sitä kaikkea mitä meillä oli. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en sitten tiedä.
Mitään tälläistä en todellakaan ajatellut käyvän kun lähdin ulkomaille, vakuutin kaikille että tottakai meidän suhde kestää. Mutta toisin kävi. Olen kuitenkin onnellinen, että näin kävi, koska tämä on oikein. Miehen kanssa ollaan edelleen kavereita.
Omasta kokemuksestani päätellen sinun kannattaisi antaa naisellesi tilaa. Jos todellakin jotain tälläistä on meneillään kuten minulle kävi, niin on parempi että suhde loppuu nyt kuin sitten kun teillä niitä pienokaisia on jo iso liuta.
Tsemppiä kuitenkin!
Olen käynnut saman kuvion läpi 25-vuotiaana,ero tuli.Kaikki oli juuri niinkuin olin aina haaveillutkin, mutta homma hajosi käsiin siitä huolimatta. Syy taisi olla elämän helppous. Mutta en nyt halua jatkaa siitä, vaan pakko antaa pieni palaute ja mielipide...
Olen nyt 35-vuotia ja jaksan aina ihmetellä näissä eroihin liittyvissä viesteissä alta kaksikymppisten mieletöntä kiirettä saada koko paletti, eli perhe, lapset, talot,työt ja kaikki muukin auringon alta ENNEN kuin on 30-vuotias!Aivan kuin elämä loppuisi sen jälkeen! Puhutaan siitä kuinka ne nuoruuden hullutukset ja hössötykset pitäisi kokea ja unohtaa ja keskittyä ottamaan vastuuta ja olemaan AIKUINEN!!!Mitä sitten tapahtuu? Miksi se kaikki pitää haalia niin nopeasti, kuin väkisin? Kerrottakoon, että minulla on hyvä ammatti, toimiva yritys, asunto ja suhde, perusasiat kunnossa, mutta en kyllä olisi koskaan tätä settiä itselleni saannut ilman sivuteitä tai kasvukipuja.
Ei se ihmisen elämä muutu 30-vuotiaana yhtään seesteisemmäksi, ongelmat vain muuttuvat, lapset kasvavat ja kroppa muuttuu, mutta sama taistelu ongelmien kanssa jatkuu loppu elämän. Parisuhdekin muuttuu, kaikki ne, työt, asunnot jne. arkeistuvat ja monet, monet parit ajutuvat eroon ja löytävät itsensä harhailemasta yksinään.Eikä se elämä lopu silloinkaan, taas on vai jaksettava edelleen ja ELETTÄVÄ!
Eli, tietenkin on nuorena hankittava tietyt peruseväät loppuelämälle, mutta on aivan turha kuvitellakkaan, että elämä helpottuisi 30 jälkeen, eläkeikään on aika pitkä aika ja siinä välissä on rutkasti aikaa jolloin voi sattua ja tapahtua asioita joista emme 20-vuotiaana olisi osanneet haaveillakkaan. Lapsenmielisyyttä on turha hävittää mihinkään, turha "aikuisuus" on monelle ollut se suurin kompastuskivi...
Niinpa, mistahan sita alottaisi...
Koin jotenkin yhteisyyden tunnetta lukiessani tekstias, vaikka olenkin nainen. Meilla suhde kestanyt 4,5v, ja kaksi yota sitten mieheni ilmoitti ettei enaa ole onnellinen. Luulin kaiken olevan kunnossa, se tassa eniten sattuukin. Kun ilmoitin asiasta laheisimmille ystavilleni, he luulivat minun vitsailevan. Tuntuu etta maailma kaatuu paalle.
Luulen etta meilla molemmilla (siis sinulla ja minulla) on tavallaan sama tilanne. Kumppanin kanssa ollaan oltu onnellisia, suunniteltu tulevaisuutta, eletty ihanaa elamaa. Kaiken on pitanyt olla kunnossa. Tietysti riitojakin on, mutta eikai ole olemassakaan suhdetta jossa niita ei olisi. Ja useimmiten riidathan eivat johdu siita aiheesta, mista riidellaan. Kun ihminen on vasynyt, stressaantunut tai voi muuten pahoin sisalta, sita purkaa siihen keta eniten rakastaa. Ja toisen kuuluu kasittaakseni se ymmartaa, puolin ja toisin.
Luulen etta miehelleni iski nuoruudenhalu, halu elaa vapaasti ja saada kokea taas se ihana alkuhuuma. Kaikki tama tapahtui niin akkia, etten voi kasittaa tata muuten kuin etta hanelle iski ahdistus, ajatus siita etta elama tulee aina olemaan tata. Han myos kertoi tavanneensa naisen, josta oli ajatellut etta olisi ihanaa seurustella hanen kanssaan. Ymmartanyt ei tosin sita, etta alkuhuuma se siitakin katoaisi aivan yhta lailla, ja jaljelle jaisi sama mika meilla on. Tama, missa mina itse olin onnellinen.
Han ilmotti eroaikeista toissayona mutta nukkuu edelleen samassa sangyssa kanssani. Etsii asuntoa. Puhumista ei paljon enaa ole, itse olen itkenyt melkein putkeen kaksi paivaa. Suurimmaksi osaksi puhelimessa ystavilleni Suomeen, koska asumme ulkomailla. Eniten sattuu se, etta han esittaa kuin kaikki olisi hyvin. Esittaa ystavaa, joka pitaa huolta siita, olenko syonyt ja pystynko maksamaan vuokramme jatkossa yksin (ilmoitin etta jaan asumaan nykyiseen kotiimme). Tuntuisi melkein paremmalta huutaa ja kirkua kaikki ulos. Nyt tulee tunne, etta miksi, miksi taman piti paattya, ja etta jos me ei nytkaan saada riitaa aikaiseksi tasta, onko meidat tosiaan tarkoitettu eroamaan.
Ystavani ovat kaikki sita mielta etta mieheni ei ole ajatellut asiaa loppuun asti, ilmoitti eroaikeistaan ja alkoi sitten vasta tajuta etta se tuo mukanaan myos paljon muuta, kuten muuton.
Kun pystyisin edes vihaamaan, tuntuisi paremmalta... Kun pystyisin edes sanomaan jotain pahaa, helpottaisi... Mutta rakastan liikaa. Joka kerta kun tunnen toisen lasnaolon samassa huoneessa, sydan huutaa ikavaa, itku purkautuu suurina kyynelina ja toivon vain heraavani tasta kamalasta painajaisesta.
Kertoisitko, mita itse tunnet miehena. Mista on pahinta luopua? Olen ajatellut asiaa nyt niin etta paani halkeaa pian. Tuntuu etta henkilosta ehka viela pystyy luopumaan, mutta pahinta on luopua kaikista niista yhteisista hetkista, laheisyyden tunteesta, siita etta joku rakastaa, siita etta joku valittaa sinusta, huolestuu jos et tule ajoissa kotiin, halaa sinua yolla, haluaa jakaa jokaisen paivan pienetkin asiat kanssasi. Se, etta sinulla on joku joka on aina etusijalla kenelle kerrot asiat ja jonka kanssa vietat aikaa. Eli yhteenvetona, se yksinjaamisen pelko on kaikista kamalin ja vaikein. Kaikki ne tulevat yot valvoen pimeassa, sangyssa jossa ennen toinen halasi ja oli lahella. Kaikki ne aamut, jossa silmat avatessasi olet edelleen yksin, et nae toisen unisia hymyilevia kasvoja.
Olimme nuoria tavatessamme (mina 18, han 21) ja meilla olisi pian tullut tayteen 4,5 vuotta. Siita viimeiset 2,5 vuotta asuttu yhdessa, sita ennen suuria erossaoloja ja ikavoimisia. Mutta alku vahvisti suhdettamme enemman kuin mikaan muu voisi vahvistaa.
Paras ystavani lohdutti minua sanomalla, etta han uskoo kohtaloon ja uskoo etta jos nain kavi, se on kaydakseen. Se tarkoittaa sita, ettei meita oltukaan luotu yhteen, ja etta jotain paljon parempaa tulee viela tapahtumaan. Haluan uskoa tahan, koska muutakaan uskoa ei ole.
Meillakin suhde toimi todella hyvin. Puhuimme aivan kaikesta, ja tunteista on aina puhuttu todella avoimesti ja todella usein. Mitaan ei ole jatetty kummankaan puolin milloinkaan sanomatta, yhtakaan tunnetta ei ole jatetty itsestaanselvaksi ja se on sanottu toiselle suoraan. Olimme avoimia, ja niin samanlaisia etten usein ottanut uskoakseni kuinka olen haneen edes tormannyt. Han sanoi usein samaa.
Viela viikko sitten sain kuulla, kuinka olen paras mahdollinen tyttoystava tassa maailmassa. Viikko sen jalkeen han ilmoitti, ettei ole enaa onnellinen kanssani.
Tata on niin vaikea tajuta. Se ei kai ole viela edes iskenyt.
Voimia ja jaksamista
Vastailen nyt sulle pariin kohtaan, kun heitit mulle (miehen retkulle;) jonkun kysymyksen.
"Kertoisitko, mita itse tunnet miehena. Mista on pahinta luopua? Olen ajatellut asiaa nyt niin etta paani halkeaa pian. Tuntuu etta henkilosta ehka viela pystyy luopumaan, mutta pahinta on luopua kaikista niista yhteisista hetkista, laheisyyden tunteesta, siita etta joku rakastaa, siita etta joku valittaa sinusta, huolestuu jos et tule ajoissa kotiin, halaa sinua yolla, haluaa jakaa jokaisen paivan pienetkin asiat kanssasi."
Sanotaanko niin, että tuntoni ovat juurikin noita samoja asioita, joita hienosti puit sanoiksi. En epäile ettenkö saisi tilalle jossain vaiheessa jonkun toisen naisen läheisyyttä, mutta kun en halua! Olen tuohon yhteen luontokappaleeseen kiintynyt niin kovasti, etten halua siksi luopua.
Nyt, kun kuun lopussa sitten muutto lopulta tapahtuu, olen silti koko ajan vain antamassa huomiota hänelle. Vaikka nyt erilleen ollaan menossa, tahdon yhä osoittaa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle on. Tavallaan "poltan kynttilää molemmista päistä", mutta en mahda itselleni mitään. Riidoissa ei ole mitään järkeä ja muutenkin ollaan mieluummin näin. Ero näillä tunteilla tuntuu kyllä hullulta, mutta minkäs teet. Toisaalta naiseni tunteet ovat selvästi hieman sekaisin tapahtuneiden asioiden vuoksi. Jätän kuitenkin kaiken auki tulevaisuuden osalta, katson päivän kerrallaan mitä tapahtuu. Mikäli ajan myötä ajaudumme takaisin yhteen, niin ok. En kuitenkaan mitenkään odota sitä, katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Varmaa on kuitenkin, etten ala tukahduttaa kaipuuta millään sekoilulla, varovasti katsellaan mitä muilla naisilla on mahdollisesti tarjota.
"Paras ystavani lohdutti minua sanomalla, etta han uskoo kohtaloon ja uskoo etta jos nain kavi, se on kaydakseen. Se tarkoittaa sita, ettei meita oltukaan luotu yhteen, ja etta jotain paljon parempaa tulee viela tapahtumaan. Haluan uskoa tahan, koska muutakaan uskoa ei ole."
Olen kuullut samaa, myös naiseni paras kaveri on meille molemmille puhunut samasta asiasta. Itse kuitenkin pidän sitä harmillisena, kun näin hyvä yhteys heitetään mahdollisesti menemään. Toisaalta itse olen melko kiintyvää tyyppiä, joten varmasti löytyy joku muu huomion kohde, jos näin on tapahtuva. Kuitenkin ykkössijalla on vaalia tätä nykyistä rakkautta, joka on antanut minulle niin paljon hyvää. Nyt sen vasta tajuaa, kun on menettämässä jotain tärkeää.
"Tata on niin vaikea tajuta. Se ei kai ole viela edes iskenyt.
Voimia ja jaksamista"
Kiitos, koitahan sinäkin pärjäillä!! Lohdutan sinua sanoilla, jotka tuntuvat hölmöiltä, mutta pitänevät paikkansa: "Asioilla on taipumus järjestyä"
Itse olen erittäin herkkä ja tällaiset asiat/tarinat tuovat helposti kyyneleet silmiin. Muutenkin nykypäivänä maailman meno on kiireistä ym. eikä näitä asioita osata välttämättä enää arvostaa tarpeeksi. Kohistaan kaikenmaailman turhuuksista, vaikka kaiken pitäisi lähteä hyvistä kotiasioista terveistä ihmissuhteista. Nämä asiat ovat itsellekin valkenemassa vasta nyt, kun pikkuhiljaa ollaan kasvamassa "isoksi" ja vastuuta pitäisi alkaa kantaa hiukan muustakin kuin itsestään. Mutta aika näyttää mihin ollaan menossa...
Mukava kun vastailit. Tavallaan mukava huomata etta jollain muulla on aivan vastaava tilanne. Vaikka meidan tilanteet tavallaan aivan erilaisia onkin. Tunteet tuli taas pintaan kun luin vastaustasi ja tuntuu etta tama itku ei lopu milloinkaan.
Saatiin juuri vahan puhuttua, vaikka suurimmaksi osaksi aikaa ollankin oltu vaan hiljaa. Oli vaan pakko yrittaa saada jotain tolkkua tahan. Nain kuinka toinen oli aivan hajalla sisalta, aivan riekaleina. Sita oli aivan hirvea katsella, kun se, jota eniten rakastat, karsii. Vaikka toisaaltahan minun pitaisi "vihata" hanta taman takia mita teki. Luoja etta tekee pahaa. Han sanoi etta valittaa minusta edelleen ja rakastaa minua, mutta ei vain VOI enaa jatkaa koska ei nae meilla tulevaisuutta, eika halua etta jatkamme 2-3 vuotta ja eroamme vasta sitten. Sanoi ettei myoskaan halua sita, etta pettaisi minua ja jattaisi vasta sitten. Luoja etta satuttaa myos se, miten toinen osaa olla mukava ja selittaa kaiken niin selkeasti. Ja se, etta katsot toista, naat ne samat kasvot kuin ennen, tunnet toisen jokaisen eleen, mutta silmat ovat niin surulliset, ja toinen on tavallaan niin kaukana vaikka onkin ihan lahella.
"En epäile ettenkö saisi tilalle jossain vaiheessa jonkun toisen naisen läheisyyttä, mutta kun en halua! Olen tuohon yhteen luontokappaleeseen kiintynyt niin kovasti, etten halua siksi luopua."
Tuo on aivan samaa mita olen hokenut paassani ja ystavilleni viime paivat. Ei kyse ole siita, ettenko saisi uutta ihmista joka valittaa minusta, mutta talla hetkella tuntuu etten vain HALUA ketaan muuta, koska haluan olla vain hanen kanssaan, tehda samoja asioita kuin ennenkin, enka yksinkertaisesti pysty tuntemaan ketaan muuta kohtaan samaa mita tunnen edelleen hanta kohtaan. Menimme suhteemme alussa lapi niin paljon, niin hankalia aikoja, etta se vahvisti meita todella paljon. Asuimme todella kaukana toisistamme ja ikava oli aivan hirvea. Mutta jollain keinoilla jaksoimme sen yli, ja nyt meilla on viimeinkin mahdollisuus (tai on ollut jo viimeiset 2 vuotta) elaa sita elamaa josta haaveilimme, eli elamaa jossa saamme olla yhdessa, herata yhdessa, tehda normaaleja asioita yhdessa, menna nukkumaan yhdessa. Se oli molempien haaveena, ja nyt se on kaikki heitetty tuhkana taivaalle.
"Nyt, kun kuun lopussa sitten muutto lopulta tapahtuu, olen silti koko ajan vain antamassa huomiota hänelle. Vaikka nyt erilleen ollaan menossa, tahdon yhä osoittaa hänelle, kuinka tärkeä hän minulle on."
Han tekee tavallaan samaa nyt minulle. Emme tosin koske, emme hymyile toisillemme, ei mitaan sellaista, mutta han nayttaa edelleen kuinka paljon minusta valittaa, ja tasta tilanteesta ehka tekeekin viela puolta kamalamman. Olisi helpompaa erota huutaen ja vihaisena, ainakin sen osalta etta saisi purkaa oloaan ja valehdella itselleen etta hyva kun meni siita huutamasta. Mutta nyt huomaan usein etta han katsoo minua, ei sano mitaan, mutta tiedan etta hanesta tekee pahaa kun nakee minut itkemassa jossain. Pienet asiat, jotka kuulostavat tassa naurettavavilta, mutta oikeasti ne raastaa sisinta. Kuten se, etta olin asken keittossa jossa hankin oli, ja minulta tippui kavellessa haarukka lautaselta maahan. Han tuli, nosti sen, katsoi tuliko siihen likaa, ja antoi sen minulle. Se tuskan tunne, se oli aivan hirvea. Miksei han vain voi vihata minua, mita tahansa, antaa olla. Miten paljon ihmissieli kestaakaan tuskaa ennenkuin luuhistuu kokonaan...
"Kuitenkin ykkössijalla on vaalia tätä nykyistä rakkautta, joka on antanut minulle niin paljon hyvää. Nyt sen vasta tajuaa, kun on menettämässä jotain tärkeää."
Jos sinulla on mahdollisuus saada hanet takaisin, ala anna sen menna hukkaan. Ala pakota, ala tee mitaan mika saisi hanet kauemmaksi. Mutta jos tosirakkauden loytaa, sita ei saa laskea kasista. Me loysimme 4,5 sitten ulkomailla tavatessamme toisemme, ja se oli sita Tosirakkautta, tiedamme molemmat sen. Tosirakkaus kesti ne kaikki eronhetket ja toi meidat tahan hetkeen. En tieda mika meidat nyt erotti. Tuntuu, etta se tosirakkaus on kuitenkin viela jaljella :'( Molemmilla :'(
Toisaalta tuntuu, etten itse ala edes kuvitella toivoa siita, etta tama tasta tulisi ennalleen. Se taitaa vain olla itseni satuttamista jos en myonna itselleni etta se oli nyt tassa. Toivon etta teilla on eri tilanne ja toivoa viela loytyy. Sita ennen, toivon sinulle kaikkea hyvaa ja etenkin voimia taman kaiken kanssa. Yritetaan ajatella niin etta tama on kaynyt muillekin. Muutkin ovat paasseet siita yli. Ystavani ystava menetti muutama vuosi sitten elamansa rakkauden 4 vuoden suhteen jalkeen, ja oli yhta maassa kuin minakin nyt. Nyt han on kuitenkin kihloissa uuden miehen kanssa ja odottaa lasta. Onnellisempi kuin ikina. Tuntuu mahdottomalta ajatella itselleen samaa, mutta jos muut, niin miksen minakin.
Yksin on helpompaa. Kun nakee toisen taydelliset kasvot, se on se mika raastaa sisinta. Totta, asioilla on taipumus jarjestya. Kai tata voi jo vuoden paasta ajatella ihan eri kannalta. Osaa laittaa taman tietyksi osaksi elamaa, joka oli pakko kokea.
Voimia!
"Minä 26 ja avovaimoni 24, ollaan siis oltu yhdessä iät ja ajat. Siis tuon n. 6,5 vuotta. Molemmilla kyseessä elämän ensimmäinen kunnollinen suhde ja yhdessä on asuttu reilut 4 vuotta. "
Tuossahan se ongelma on, viestisi ensimmäisessä lauseessa. Kuten itsekin hyvin tiedät, tuo asetelma ei ole tänä päivänä lupaava ollenkaan. Se aidan tuolla puolen oleva ruoho alkaa kuitenkin jossain vaiheessa kiinnostaa - varsinkin jos kovastikin yrittää olla sitä ajattelematta.
Nyt vain häntä pystyyn ja matoa koukkuun. Noin pätevän tuntuiselle kaverille riittää kyllä kysyntää.
Hei!
Pyysit naisnäkökulmaa mietteillesi, en tiedä osaanko auttaa, mutta kerronpa ainakin omasta elämästäni...
Niin, minä ja mieheni, olemme tavanneet myös nuorina minä olin 18 ja mieheni 24.
Kesällä olemme seurustelleet 6 vuotta joista yhdessä on melkein se sama aika asuttu. Meilläkään ei ole ollut muita pitkäaikaisia suhteita, jos teinivuosien hassutuksia ei lasketa.
Minä, olen aina rakastanut miestäni hullun lailla, valitettavasti, itse olen ollut epävarmempi mieheni tunteista. Minäkin olen hössöttänyt lapsista ja naimisiin menosta...sitä vastakaikua en vain ole saanut siinä määrin kuin olisin toivonut.
Meilläkin on ollut hyvä suhde, toinen on aina otettu huomioon, halailua ja muuta hellyyttää on aina ollut riittävästi, minulla ei ole ollut paljoakaan ystäviä, joten olen hengaillut mieheni ystävien mukana...valitettavasti monet baarikierrokset olisi voinut jättää väliin...
Se mikä epävarmuuttani on lisännyt on ollut mieheni alkoholin käyttö, kun hän juo, hänestä tulee kuin toinen ihminen...ja tuntuu, ettei hän edes tunne minua...pahinta on ollut se kun hän minun edessäni on saattanut hipelöidä toisia naisia...sitä en ole voinut ymmärtää, koska itse olen 101 % uskollinen miehelleni, tiedän ettei hän ole minua pettänyt, mutta tuollaisetkin eleet ovat loukanneet.
Mutta muuten meillä on ollut hyvä "arki" jos näin voi sanoa. Olen aina ajatellut, että me ollaan ikuisesti yhdessä ja mennään vaikka harmaan kiven läpi.
Viime syksystä kun molemmat suorittivat koulua ja työtä yhtäaikaa, alkoi alamäki, ei ollut aikaa toiselle, hermot olivat tiukilla ja kotiakaan ei ollut aikaa hoitaa...Sänky oli vain nukkumista varten.
Pääsimme siitä vaiheesta yli ja nyt olen valmistunut ja töissä, samoin miehelläni on työ.
Kaikki pitäisi näyttää valoisalta, oman kodin ostot yms...ovat ajankohtaisia ja mahdollisia.
Sitten...eräänä iltana n.1kk sitten olin parhaan ystäväni kanssa ulkona...tutustuin erääseen mieheen...(hänkin on varattu). Yhtäkkiä huomasin, että tämä mies herätti minussa vääränlaisia tunteita...sellaisia joita ei pitäisi tulla, jos eletään tyydyttävässä parisuhteessa. Tapasin tätä miestä muutaman kerran, vain juttelun merkeissä, edes kädestä emme toisia pitäneet, mutta hän oli mielessäni siitä päivästä lähtien, lopulta minun oli pakko kertoa miehelleni tapahtuneesta...
Se oli hänelle shokki...olihan se minulleki, minä joka kuvittelin etten koskaan voi ihastua toiseen mieheen.
No punnitsin asioita ja suhdettamme, enkä ollut valmis luopumaan parisuhteestani...
Keskustelimme asioista ja mieheni sanoi samaa, että on pitänyt minua itsestään selvyytenä, mitä sinäkin sanoit...
Tässä tämä ongelma, koskaan puoliso ei saisi olla itsestään selvyys, aina pitäisi muistaa, että jotain on itsekin tehtävä, jotta suhde kestää...minä olen sen aina tiennyt, olenhan kokenut epävarmuutta miestäni kohta 6 vuotta.
Tämä episodi sai minut ymmärtämään, että miheni todella rakastaa minua ja haluaa kanssani naimisiin.
Hän todella yrittää parantaa suhdetta ja on lupautunut olla juomatta "kirkkaita"...luvannut olla loukkamatta...
Ongelmana on se, että en tiedä, mitä itse haluan, sovimme etten ole enää yhteydessä tähän tapaamaani mieheen, mutta en voi sopia ...edes itseni kanssa, etten häntä ajattelisi, ja minä ajattelen.
Ajattelen tätä järkevästi, enkä missään nimessä tahdo erota toisen miehen takia, mutta tämä on auttanut ymmärtämään, että maailmassa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä, enkä tiedä olenko valmis sulkemaan niitä pois elämästäni...Se ei ole "uhraamista koko nuoruuttaan" kun pariutuu nuorena, näen siinä sekä hyviä, että huonoja puolia...minulla se "omilla jaloilla" seisominen on vain jäänyt kokematta...mikä tavallaan kiehtoisi...
äh, ei tästä ote selkoa... Mutta shokki se on kun vaaleanpunaiset kuvitelmat parisuhteesta sortuvat ja usko omaan suhteeseen on koetuksella...
Mutta anna naisellesi aikaa, hän varmaan pohtii näit samoja juttuja kuin minäkin,
minä jään miettimään... mikä elämän tarkoitus on, ikuinen huuma vai turvallinen parisuhde, perhe ja koti...ja olenko vielä valmis siihen?
Joskus olen miettinyt millätasolla rakastan miestäni... toivoisin sen olevan intohimoista ja palavaa, mutta sitähän se ei kai voi ikuisesti olla, pelkään, että voisiko tämä olla vain riippuvuuttaa, turvallisuutta, ystävyyttä...
Mielelläni otan vastaan sinun kommenttisi ajatuksistani, ajatusten vaihtaminen ja keskustelu...joskus ihan ulkopuolisenkin kanssa voi, auttaa hyvin suppeankin näkökulman avartamisessa...