Tämän iltainen raporttini olkoon laiha ja asiallinen.
Kuvitelkaa tilanne jossa mies lupaa pienen teon. (käydä kaupassa, valmistaa ruoan, tampata matot) noita pieniä juttuja joilla osoittaa välittävänsä.
Ja lupauksen rikkominen, kerta toisensa jälkeen, syitä löytyy aina, kiire, puhelu, työmaalla käynti, joku joka "pakottaa" rikkomaan lupauksen.
Normaali-ihminen kestää tuollaisia pieniä pettymyksiä puolensataa viikossa. Jos taas katsotaan minua, elin lapsuuteni talossa jossa luvattiin kuut ja tähdet, ja tiedättekö lapsi uskoo noihin lupauksiin aina vasten tahtoaan, vaikka tietää pettymyksen olevan 99%varmuudella todellisuus.
Ja lapsi kasvaa aikuiseksi, kokee tuota lupaus/rikkominen rundia aina uudelleen.
Olen jutellut asiasta Karkurin kanssa, sanonut kuinka tarpeekseni moisesta käytöksestä olen saanut. (itse pyrin Aina pitämään sekä pienet että suuret lupaukset, ja jos käy niin etten pysty pitämään lupausta, pyrin tekemään tilanteessa voitavani, en leiki unohtaneeni lupausta)
Ja mitä tekee mies? lupaa lupaa ja lupaa, rikkoo lupauksen, rikkoo toisen ja kolmannen.
Puhe ei siis tuo toivottua tulosta, jolloin siirrytään ehdollistamiseen.
En syytä, en säti, hoidan homman ja annan Karkurin karata lupauksistaan mutta toisaalta näytän että tykkäsin kyttyrää, en katso kohti en hymyile, en "anna anteeksi" sanattomasti.
Ja kun Karkuri täyttää lupauksensa hymyilen kiitän sopivasti ja näytän kuinka kivalta tuo oikeasti tuntuu.
Mikä tässä kaikessa on väärin miestäni kohtaan? Ensimmäinen kommenttini kai oli ettei puhe mene perille, ehdollistamalla voisin onnistua.
Käytetäänhän tätä samaa työpaikoilla kaiken aikaa, kuka ei joskus olisi tehnyt ekstraa pomon kehujen perään. Kuka ei olisi polkenut jalkaa kun pomo jätti katsomatta kohti antaessaan kielteistä palautetta.
Kiitoksesta me kaikki johdamme käytöksemme. Se että ennen tätä projektia kiitin liian vähästä liian paljon teki omasta elämästäni katkeran helvetin. Tunsin antavani liikaa ja saavani liian vähän.
Toki tämäkin ongelma on täysin omani, se että mieheni elää kanssani tekee hänestä joltain osin velvollisen korjaamaan niitä säröjä joita minuun alussa iskettiin.
Kuvitelkaa tilanne jossa mies lupaa pienen teon. (käydä kaupassa, valmistaa ruoan, tampata matot) noita pieniä juttuja joilla osoittaa välittävänsä.
Ja lupauksen rikkominen, kerta toisensa jälkeen, syitä löytyy aina, kiire, puhelu, työmaalla käynti, joku joka "pakottaa" rikkomaan lupauksen.
Normaali-ihminen kestää tuollaisia pieniä pettymyksiä puolensataa viikossa. Jos taas katsotaan minua, elin lapsuuteni talossa jossa luvattiin kuut ja tähdet, ja tiedättekö lapsi uskoo noihin lupauksiin aina vasten tahtoaan, vaikka tietää pettymyksen olevan 99%varmuudella todellisuus.
Ja lapsi kasvaa aikuiseksi, kokee tuota lupaus/rikkominen rundia aina uudelleen.
Olen jutellut asiasta Karkurin kanssa, sanonut kuinka tarpeekseni moisesta käytöksestä olen saanut. (itse pyrin Aina pitämään sekä pienet että suuret lupaukset, ja jos käy niin etten pysty pitämään lupausta, pyrin tekemään tilanteessa voitavani, en leiki unohtaneeni lupausta)
Ja mitä tekee mies? lupaa lupaa ja lupaa, rikkoo lupauksen, rikkoo toisen ja kolmannen.
Puhe ei siis tuo toivottua tulosta, jolloin siirrytään ehdollistamiseen.
En syytä, en säti, hoidan homman ja annan Karkurin karata lupauksistaan mutta toisaalta näytän että tykkäsin kyttyrää, en katso kohti en hymyile, en "anna anteeksi" sanattomasti.
Ja kun Karkuri täyttää lupauksensa hymyilen kiitän sopivasti ja näytän kuinka kivalta tuo oikeasti tuntuu.
Mikä tässä kaikessa on väärin miestäni kohtaan? Ensimmäinen kommenttini kai oli ettei puhe mene perille, ehdollistamalla voisin onnistua.
Käytetäänhän tätä samaa työpaikoilla kaiken aikaa, kuka ei joskus olisi tehnyt ekstraa pomon kehujen perään. Kuka ei olisi polkenut jalkaa kun pomo jätti katsomatta kohti antaessaan kielteistä palautetta.
Kiitoksesta me kaikki johdamme käytöksemme. Se että ennen tätä projektia kiitin liian vähästä liian paljon teki omasta elämästäni katkeran helvetin. Tunsin antavani liikaa ja saavani liian vähän.
Toki tämäkin ongelma on täysin omani, se että mieheni elää kanssani tekee hänestä joltain osin velvollisen korjaamaan niitä säröjä joita minuun alussa iskettiin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kulkurinkin olevan "itsenäinen" ihminen MIES ! Kyllä sun pitää itse hommata palvelijat itsellesi, ei aikuinen MIES enää pelleile, se kunnioittaa hiljaa. Et eroa mitenkään muista (96%) HAIHATTELIJA naisista jotka heräävät elämään sitten syyttävät siitä aitoja kulkureita.
Pistä kaik levälleen mutta ota vastuusi, älä syytä muita (kulkuria) ONGELMISTASI! t: saman kokenut!
olet itsenäinen ihminen, MIES.
Onko sinulla se näkökulma, että mies perheessä olisi sen kummemmassa erityisasemassa kuin nainen ? Että miehellä on oikeus täyteen itsemääräämiseen parisuhteessa,jossa on lapsia?
Että mies voi edelleenkin tehdä sen mikä sattuu olemaan hänestä kivaa,mennä sinne missä on hauskaa ?
Onko sinulla reaalista käsitystä siitä, miten lapset muuttavat parisuhdetta, ja miksi ? Oletko selvillä milloin yleensä liitot punnitaan;silloinko kun isäksi halunnut ylpeänä kulkee raskaanolevan naisensa rinnalla, vai silloin kun vaimolla on toinen nyytti kainalossa, toinen käsivarrella, yrittäen pitää arjen kasassa ja toimivana?
Se, että mies tuntee olevansa oikeutettu rauhaan ja lepoon työpäivän jälkeen, jopa johonkin harrastukseen, ei pyyhi pois sitä, että vaimo ja äiti lapsia hoitaessaan tekee kahden työt.
Miehillä ja isillä on kummallinen harhakuva siitä, että vaimo vain ON kotona, mutta sen verran he aavistavat, etteivät kovin herkästi vaihda osiaan vaimon kanssa.
Mieskin pärjää lasten kanssa, jopa ihan imeväisten. Mies osaa kun vaan opetteleee ja haluaa, pyörittää arkea.Ei se siitä ole kiinni.
Työpaikalla, harrastusten parissa tuntee olevansa mies,nuorekas, pilkesilmäkulmassa, vapaa. Kelpaisi varmaan monelle parisuhteessa yksinelävälle naisellekin, mutta vastuu lapsien hyvinvoinnista lankeaa kuin luonnostaan naisille. Moni mies kuvittelee tehneensä tehtävänsä, osuutensa katkaistuaan lapsensa napanuoran synnytyssalissa.
Pidetään varpajaiset, röyhistellään sikareita kaveriporukassa, ja se siitä.
Kysyttäessä he muistavat että heillä on lapsia, käyttäytymistä ja arvoja havainnoidessaan sitä ei voisi uskoa.
Jos ja kun täällä alkaa nousta kapinaa Karkurin koulutuksesta, sen voi tulkata niitten miesten hätähuudoksi, jotka tuntevat jossain sielunsa sopukoissa että juuri hän voisi tarvita samaa aikuiskasvatusta.
Hyökätään sen päälle, joka on vielä halunnut yrittää, jaksaa ja kokeilla jotain muuta keinoa kuin yleisesti buranankaltaisesti käytettyä avioeroa.
Ne älähtää, ketkä eivät halua nähdä sitä, että parisuhteessa eläminen on arkea.
Lapset on yhteinen urakka. Jos näin ei olisi,naiset kykenisivät lisääntymään omin neuvoin, ei siihen(kään) miestä tarvittaisi.
Puolet urakasta on miesten. Taitaa vaan olla ensimmäinen urakka, mikä jää miehiltä alkumetreille.
Ota oma tilasi !!! Ja kanna vastuu, niin se mieskin tekee, Omalla tavallaan. Ota OMA tapasi älä moiti muita.
päivä päivältä. Kohta se näyttää herneeltä, jonka vain sinä tunnet
yhdeksän patjan läpi.
Ok. Miehesi on epäluotettava kodin askareissa. Luistaa taloustöistä. Mutta ilmeisesti on hoitanut hommansa isänä ja puolisona. Käy töissä ja tuo rahaa, kertomasi mukaan myös auttoi sinua kasvamaan aikuiseksi. Se homma tosin taisi jäädä myös kesken.
Mitä erityistä sinä olet tehnyt hänelle, paitsi parsinut hänen jälkiään kotona, niin että katsot hänen pettäneen katkerasti suhteenne, ja kaipaavan koulutusta? Valitat saaneesi niin paljon vähemmän kuin annat. Voisiko tilanne johtua siitä, että koet oman panoksesi arvokkaammaksi kuin hänen ,koska kerrot olevasi perheesi yläpuolella? Saavathan johtajatkin enemmän palkkaa liike-elämässä. Siinäpä mallia kvartaalitalouteen perheissä. Ilmeisesti myös henkiselle pääomallesi pitäisi suhteessa saada parempi korko kuin miehesi vähäisemmälle pääomalle.
Kakkua ei voi jakaa ja olla jakamatta.