Hei tytöt!

Ennen kävimme mieheni kotona melkein joka viikonloppu, mutta lopulta en enää kestänyt anopin sutjautuksia ja päätin olla käymättä niin usein.

Nyt kun käyn siellä harvemmin, tunnelma vain kiristyy entisestään ja joka kerta tuntuu yhä vaikeammalta ja vaikeammalta kohdata anoppi.

Jatkuvaan piikittelyyn ehti jo tottua....

Mieheni perheessä ei puhuta tällaisista asioista, joten jännittää vähän kuinka tässä käy, jos kukaan ei avaa suutaan, enkä haluaisi olla se ensimmäinen.

tuo ole minua auttanut, päinvastoin.... jutut pahenee koko ajan.

onneksi teillä on noin päin, minun äitini anoppi on nähkääs sellainen että, jos ei kerran päivässä nä miniää, niin "noutaja" tulee, ja lähemmäksi ihmiaiä tämä anoppi ei muuta, mutta minkäs teet, savolainen kun on, mutta onneksi olemme vain ihmisiä ja yksilöitä

Juuri näin! Kun ottaa etäisyyttä niin kaikki menee loppujen lopuksi paljon paremmin. Kun tapaa korkeintaan jouluna ja juhannuksena ja joissakin hautajaisissa, niin sen vielä kestää. Itse kyläilen mielelläni anopin luona, mutta mieheni sisarta en pysty sietämään.

Toinen keino säilyttää oma mielenterveytensä on olla kertomatta omista asioista, tunteista ja suunnitelmista epämiellyttäville henkilöille. Kun tapaan mieheni siskoa, puhun enää korkeintaan hänen lapsistaan sekä ilmoista. En anna itsestäni hänelle mitään - eipähän pääse aukomaan päätänsäkään. Pysykää lujina!

Miksei muuten olla perustettu konkreettista terapiaryhmää miehen sukulaisista kärsiville naisille. Jos meilläpäin järjestettäisiin sellainen, niin menisin ilomielin.

Aiemmissa viesteissäni olen kertonut ongelmistani appivanhempien kanssa, miettinyt ja pähkäillyt asioita mieheni kanssa aivan avoimesti. Hän tietää tarkalleen mitä tunnen ja miksi; vuosien varrella ja viime päivinä ovat kohdelleet häntä samoin, manipuloineet, pummanneet apua vedoten kaikenlaisiin tekosyihin, mm. pienimmissäkin auto-ongelmissa ovat haluneet lainata Meidän autoa, harvoilla edustusvierailuilla ehdottaneet että tulisivat meidän kyydillä. Kuitenkaan Herra Appi ei mitenkään halunnut auttaa Meitä paperihommissa, kun Me hankimme Meille autoa. Mutta auton lainaaminen kyllä kelpaa, heti kun se tiensä meidän pihaan löysi.

Outoa, sillä samaan tilanteeseen joutuneet muut lähisukulaiset eivät muuten ole pummanneet meiltä apua, vaan ovat keksineet omat ratkaisunsa, eli ovat olleet sitten ilman autoa, hetken aikaa. Viime isänpäivänä appi lahjan saatuaan haukkui miestäni, omaa poikaani. Ratkaisua tähän asetelmaan pohdin pitkään mielessäni, ja se oli koko ajan edessäni. Mieheni ja minä olimme pohtineet samaa asiaa, ongelmaa nimeltä Auto, tahoillamme jo pitkään, kumpikin omista syistä.
Ekonomiset syyt puhuivat autoa vastaan, samoin appivanhempien manipulointi. Halusimme omistusasunnon, ja emme tarvitse autoa, työpaikat kulman takana ja bussilla pääsee.

Nyt kun pian Meidän autoa ei ole, niin erottuvat jyvät akanoista. Nyt selviää, mitä (appi)vanhemmat todella ajattelevat Meistä ja Pyhästä autostamme. Selviää, olemmeko Me mitään, minkäänarvoisia ilman Autoamme.

Olemme vihdoinkin samalla viivalla mieheni kanssa, ja hassua, minä olen tätä ratkaisua tahollani viivästyttänyt, kun olen arvostanut vain vaivatonta kulkua ovelta ovelle. Ratkaisumme poistaa monta pulmaa, ja voimme siirtää säästyneet varat tilille, hemmotella, ja selittää hymyssä suin: Meidän perheessä ei ole kohta enää Autoa.