Eli olen laiska paska-akka, joka vaatii mieheltä liikaa, kun pyytää tätä olemaan lupaamatta turhia lämpimikseen. Minä kun kuvittelin lupauksia annettavan ensisijaisesti aikein, että ne pidetään, ei niin että niillä toisen mieli hetkellisesti lämmitetään, aikomattakaan pitää pieniä tai suuria lupauksia.
Mies on toki itsellinen itsenäinen mies, paitsi kaivatessaan tukea, turvaa, ymmärrystä ja hellyyttä, kenen helmaan hän silloin käpertyy vahvistamaan itsetuntoaan? Minun helmoihini, ei vieraiden naisten, josta minun pitäisi kai kovin kiitollinen olla.
Jos vain 4% naisista on fiksuja ja älykkäitä ei haihattelijoita, kovin halukkaasti te miehet haihattelijoiden kanssa lapsia tahkoatte, nuo neljä prosenttia kai ovatkin lapsettomia naisia ja siten ”täysjärkisempiä”
Itse asiassa tässä viikon kuluessa olen pohtinut syyttämistä suhteellisen paljon. Syytänkö turhasta, osoitanko sormella miestä vaikka kuuluisi katsoa itseäni? voi se olla noinkin.
Ongelmani kuuluvat miehelleni ihan samoin kuin hänen ONGELMANSA kuuluvat minulle. Minun luokseni hän huolineen kulkeutuu, miksi minulla ei olisi vastaavasti oikeutta kääntyä hänen puoleensa omine ongelmineni. Eikö parisuhde pitäisi olla vuorovaikutteista kanssakäymistä?
Mitä erityistä olen tehnyt hänelle? hyvä kysymys, kai aika paljon koska hän omien sanojensa mukaan ei koskaan ole tuntenut tarvetta vilkuilla vieraita. Olen siis täyttänyt hänen tarpeensa, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Olen tukenut häntä elämän mutkissa, rohkaissut löytämään elämästä sen sektorin jolla tahtoo toimia, antanut tilaa surra surun tullessa, ollut tukena. Itselläni ei ole ollut tilaa surra, edes niissä kohti kun syytä olisi, siksi että aina jonkun perheessä pitää olla se joka hoitaa käytännön asiat.
Ettenpä minä täysin mansikoilla ole tässä elellyt, vaikkakin mies on osansa tilipussista kotiin kantanut.
Tässä ei niinkään ole kyse siitä vihaanko miestäni vai olenko katkera, en edes hae tukea erotakseni. Kyse on siitä että ehdollistamalla pyrin saamaan hänen käytöksensä vähemmän katkeruutta aiheuttavaksi.
Tyhmäksi en miestäni ole sanonut, tunneköyhäksi, kovakalloiseksi, itsepäiseksi kyllä, mutten tyhmäksi.
Jos haluaisin syyttää, enkö kieltäytyisi yrittämästä, enkö vaatisi mieheltä muutoksia?
Niin tai näin, vaaralliseksi en tätä koe, eilen mieheni kävi tonkimassa koneeni, lukemassa jokaisen kirjoittamani sanan. Hänen hupiaan, kun suuttuu. Ensin Karkuri suuttuu ja etsii jälkikäteen syyn tuolle silmittömälle vihalleen. Syyksi kelpaa kirje siskolle jossa käsittelen omia asioitani, väärillä sivuilla kuten Kelan sivuilla käynti (voihan tuo merkitä että etsin tietoa paljoko erotessa tienaisin) Jos hän ymmärsi minun kirjoittaneen näitä, hän ei ainakaan maininnut, jolloin mikään kirjoittamani ei joko koskettanut, tai mikään ei vääristänyt kuvaa jossa elämme.
Mutta syyttäminen, se tässä osoitteessa kuuluu 96%:sti toiselle osapuolelle.
Tänään olen väsynyt, opetan eilistä ”älä lupaa” vielä tämän päivän, ehken saavuta joka päivä suuria voittoja, tarkoitus onkin että kuun loppuun laskiessa tuntisin oloni hiukan toiveikkaammaksi mitä tähän yhteiseloon tulee.
Mies on toki itsellinen itsenäinen mies, paitsi kaivatessaan tukea, turvaa, ymmärrystä ja hellyyttä, kenen helmaan hän silloin käpertyy vahvistamaan itsetuntoaan? Minun helmoihini, ei vieraiden naisten, josta minun pitäisi kai kovin kiitollinen olla.
Jos vain 4% naisista on fiksuja ja älykkäitä ei haihattelijoita, kovin halukkaasti te miehet haihattelijoiden kanssa lapsia tahkoatte, nuo neljä prosenttia kai ovatkin lapsettomia naisia ja siten ”täysjärkisempiä”
Itse asiassa tässä viikon kuluessa olen pohtinut syyttämistä suhteellisen paljon. Syytänkö turhasta, osoitanko sormella miestä vaikka kuuluisi katsoa itseäni? voi se olla noinkin.
Ongelmani kuuluvat miehelleni ihan samoin kuin hänen ONGELMANSA kuuluvat minulle. Minun luokseni hän huolineen kulkeutuu, miksi minulla ei olisi vastaavasti oikeutta kääntyä hänen puoleensa omine ongelmineni. Eikö parisuhde pitäisi olla vuorovaikutteista kanssakäymistä?
Mitä erityistä olen tehnyt hänelle? hyvä kysymys, kai aika paljon koska hän omien sanojensa mukaan ei koskaan ole tuntenut tarvetta vilkuilla vieraita. Olen siis täyttänyt hänen tarpeensa, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Olen tukenut häntä elämän mutkissa, rohkaissut löytämään elämästä sen sektorin jolla tahtoo toimia, antanut tilaa surra surun tullessa, ollut tukena. Itselläni ei ole ollut tilaa surra, edes niissä kohti kun syytä olisi, siksi että aina jonkun perheessä pitää olla se joka hoitaa käytännön asiat.
Ettenpä minä täysin mansikoilla ole tässä elellyt, vaikkakin mies on osansa tilipussista kotiin kantanut.
Tässä ei niinkään ole kyse siitä vihaanko miestäni vai olenko katkera, en edes hae tukea erotakseni. Kyse on siitä että ehdollistamalla pyrin saamaan hänen käytöksensä vähemmän katkeruutta aiheuttavaksi.
Tyhmäksi en miestäni ole sanonut, tunneköyhäksi, kovakalloiseksi, itsepäiseksi kyllä, mutten tyhmäksi.
Jos haluaisin syyttää, enkö kieltäytyisi yrittämästä, enkö vaatisi mieheltä muutoksia?
Niin tai näin, vaaralliseksi en tätä koe, eilen mieheni kävi tonkimassa koneeni, lukemassa jokaisen kirjoittamani sanan. Hänen hupiaan, kun suuttuu. Ensin Karkuri suuttuu ja etsii jälkikäteen syyn tuolle silmittömälle vihalleen. Syyksi kelpaa kirje siskolle jossa käsittelen omia asioitani, väärillä sivuilla kuten Kelan sivuilla käynti (voihan tuo merkitä että etsin tietoa paljoko erotessa tienaisin) Jos hän ymmärsi minun kirjoittaneen näitä, hän ei ainakaan maininnut, jolloin mikään kirjoittamani ei joko koskettanut, tai mikään ei vääristänyt kuvaa jossa elämme.
Mutta syyttäminen, se tässä osoitteessa kuuluu 96%:sti toiselle osapuolelle.
Tänään olen väsynyt, opetan eilistä ”älä lupaa” vielä tämän päivän, ehken saavuta joka päivä suuria voittoja, tarkoitus onkin että kuun loppuun laskiessa tuntisin oloni hiukan toiveikkaammaksi mitä tähän yhteiseloon tulee.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lupausten pitäminen on hyve,siinä missä suhteellisuudentajukin.
Primaaarissa tilassa oleva lapsi mittaa kaiken oman ruumiinsa mukaan. Aikuinen ymmärtää elämän suhteellisuuden. Joku yrittää parhaansa, mutta ei koskaan saa aikaiseksi samaa kuin toinen.
Sinulla tuntuu olevan taksamittari päällä niin sängyssä kuin miehesi murheita kuunnellessa. Paljon suoremmin asiaa ei voi ilmaista , kun kerrot
yhtenä merkittävämpänä tekonasi mihellesi sen, että olet hoitanut hänen fyysiset tarpeensa. Mittarisi laskutta myös siitä ettei miehesi käy vieraissa. Erikoista logiikkaa lukea vaimon ansioksi se, että mies on uskollinen.
Siitä nimittäin seuraa kääntäen, että hänen vieraissa käyntinsä olisi syytäsi. Epäilen , että hyväksyisit tämän seuraamuksen, kun miehesi kohtuullisen pienet laiminlyönnit saavat sinut kokemaan elämää suurempaa vääryyttä.
Kun kerran avoimesti asetat itsesi perheesi yläpuolelle, sinun pitää myös kantaa heitä enemmän vastuuta. Tee se ja lopeta valitus. Kysymys ei ole laiskuudesta tai pahuudesta, vaan yksinkertaisesti aikuisuudesta ja siihen liittyvästä vastuusta.