Elikkä tilanne on tää: Ollaan seurusteltu tyttöystävän kanssa kohta 2v. Kaikki on menny hyvin eikä meillä oo mitään riitoja tai muitakaan ikäviä asioita. Nyt kuitenki tyttöystäväni ei tiedä enään mitä haluaa jatkossa. Olemme molemmille ensimmäinen kunnon suhde. Olen itse kohta 20v ja tyttöni kohta 17v. Hän on sanonut myös että kaipaa jonkinlaista vapautta mitä ei ehkä saa kun seurustelemme. Kysynkin nyt että onko vastaavia tilanteita joillakin ollut ja miten on loppujen lopuksi käynyt?! Oon ihan toivoton sillä rakastan tätä tyttöä silmittömästi ja myisin vaikka sieluni pirulle jotta saisin pitää hänet :/ Molemmat siis rakastavat toisiaan. Eli siitä on turha ruveta selittämään. Onko neuvoja mitä minun pitäisi tehdä?
Kiitos jo etukäteen. :)
Kiitos jo etukäteen. :)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oon tullut siihen tulokseen, että henkilökohtasesti mulle on miltei mahdotonta seurustella paria vuotta pitempään. Siinä kohtaa tulee joku kyllästyminen, tai sit arki lyö naamalle. Eli rakastuminen on ohi ja sit pitäis kehissä olla se pysyvä, tylsä rakkaus. Jostain syystä en ole vielä sellasta löytänyt. Aina on jompikumpi osapuoli alkanut janoamaan vapautta..
Tyttöystäväsi on vielä hyvin nuori eikä välttämättä ole valmis sitoutumaan vielä ns. lopullisesti ja ehkä on pienoinen paniikki asiasta..Tuossa ajassa yleensä suhde on aika arkipäiväistynyt joten yritä kokeilla jotain yllättävää ja erilaista välillä.En tiedä miten yleensä toimit, mutta osta tytöllesi vaikka yllättäen kukkia tai vie hänet syömään ja kerro rakastavasi, kuitenkaan matelematta ja huomioi muutenkin sopivasti. Kaikki suhteet arkipäiväistyvät jossain vaiheessa, ja siksi kipinää pitää yrittää pikku jutuilla pitää yllä. Näytä että sinä olet omalla tavallasi korvaamaton ja jos sekään ei toimi, muista että olette nuoria ja kaikki vielä mahdollista. Joskus on maistettava maailmaa ennenkuin uskaltaa lopullisesti asettua, eikä yksipuolisessa suhteessa ole hyvä elää..Uskon että jos on toisilleen tarkoitettu niin se tulee myös oleman joko nyt tai myöhemmin. Toivotan teille tsemppiä tulevaan ;)
Yksi vinkki lisää..Ei kannata ainakaan "roikkua" hänessä eli anna tilaa ja näytä että sinullakin on omia menoja (ei tietenkään yöjuoksuja :D) ja hänkin huomaa ettet sinäkään ole itsestään selvyys..
Me ollaan seurusteltu poikaystäväni kanssa kohta 2 ja puolivuotta, ja mulla on nyt nelisen kuukautta ollu tosi ahdistunut olo poikaystävän seuras..En oikeen tiiä mstä tää johtuu kun siälä vähäaikaa sitte olin ihan sata varma että mieheni on mulle se jonka kanssa haluun viettää koko loppuelämäni...nyt en enää tiiä mitä haluun.. sitoutuminen kammottaa! Tä on tosi masentavaa! Tää mun fiilis on kyl tullu sen jälkeen kun täytin 18 että ehkä mulla on tullu joku menovimma päälle, tai en tiiä! Ennen oltiin niinku paita ja perse.. Enää en tiiä mitä haluun! joku aika sitte ehdotin poikaystävälleni että pidettäis pieni tauko, mutta se ei halunnut! Nyt oon sit antanut sen olettaa et kaikki on taas hyvin vaikka oikeesti asia ei ole niin!!
että meillä voi tää mun olotila johtuu siitä että koko meidän seurustelu on ollut pelkkää kotona olemista, ei mitään muuta, me ei koskaan käydä missään.. Ois joskus ihanaa et tehtäisiin jotain spesiaalista, ois ihanaa viettää viikonloppu kylpylässä, tai edes että käytäs syömässä ja leffassa, mutta ei! Ehkä oon antanut poikaystäväni olettaa että mulle ei oo millään väliä, elän niinku tyyliin sen tossun alla.. :(
Ehkä mun ois kyl parempi kertoo tää sama poikaystävälle eikä teille niin tilanne vois muuttuakki!
Mekään ei pahemmin mitään spesiaalia olla tehty.. sen tajusin itekki tossa pari päivää sit ku rupesin kelaamaan et mitä me ollaan tehty suhteen aikana.. siitä sit juttelin tyttöystävälleni mut ei siltikään tiiä mitä haluu tehä :/ vannoin kyllä että varmasti tehään jotain erikoista jos suhde jatkuu :) sitä tulee vaan sokeeks ku toinen ei sano mitään ja sit sitä luulee et kaikki on hyvin.. puhukaa naiset mitä haluatte.. kaikki ei kuitenkaan oo miehille päivän selvää.. tosin kyllä voi sanoo päin vastoinki että miehet puhukaa :)
Niin se on hankalaa ku toinen ei innostu mistään uudesta ja erikoisesta vaikka semmosta ehdottaapiki tai ei nyt välttämättä mistään kovinkaan erikoisesta oo aina kyse vaan esim. et jäätäs syömään ne pizzat ravintolaan mitä aina otetaan ne mukaan ja mutustellaan asunnolla. Leffailta kämpillä on muutenki aina se vakio juttu. Ehkä toinen sit tykkää semmosesta tutusta ja turvallisesta ja se riittää hänelle ku taas ite haluaa vaihtelua (jäis erilaisia muistojaki yhteisestä ajasta)ja kuvittelee mielessään semmoisia romanttisia asioita kuten kuutamokävely jms.
niin mun piti vielä sanoa että me ollaan nyt silleen tauolla ettei nähä toisiamme mut jutellaan kyllä mesessä jos sattuu olemaan koneella samaan aikaan.. ja puhutaan jostain ihan muusta ku meistä
Eihän miehetkään mitään ajatusten lukijoita ole..tuskin tilanne muuttuu ellen saa puhutuksi senkanssa tästä asiasta.. ja yleensä, miten suhde edes voi toimia jos ei asioista pystytä puhumaan, eihän toinen voi tietää mitä sen toisen päässä liikkuu ja mitä se tuntee ellei asiosta puhuta. Jotenki musta kuitenkin tuntuu aika omituiselta ruveta puhumaan koska me ei ikinä oikeestaan olla puhuttu mitään kovin henkeviä tai tunteista ylipäätänsäkkää, ei ihmekkää että tuntuu et pää sekoo kun ei uskalla puhua toiselle asioista..mäki usein itken yksikseni näitä asioita.
Ja tosi typerää, mutta oon puhunu mun äiteelle näistä mun asioista, et mitä mä tunnen ja mitä mun pääs liikkuu, vaikka nimeonomaan sen miehen kanssahan mun pitäis näistä asioista puhua, tuskin mun äiti voi näitä asioita muuttaa.
Meillä melkein sama tilanne. Itselleni on tullut jonkinlainen itsenietsimisvaihe ja en enää tiedä haluanko viettä lopun elämääni poikaystäväni kanssa, vaikka rakastan häntä paljon ja hän minua. En vain enää saa minkäänlaisia kicksejä hänestä. Olemme olleet yhdessä reilut kolme vuotta ja olemme kihloissa. En tiedä miten käy jatkossa... TOisaalta on turha kituuttaa yhdessä eteenpäin onnettomana. Voittehan kokeilla taukoa ja katsoa sitten uudelleen, jos helpottaisi. Se voisi auttaa teitä näkemään mitä oikeasti haluatte.
Mäkin seurustelin silloin kun olin tyttöystäväs ikäinen. Se oli mun ensimmäinen vakava ja pitkä seurustelusuhde. Meidän ongelmat lähti nimenomaan siitä liikkeelle, että halusin enemmän jotain meininkiä, virikkeitä, vapautta.. Sen ikäisenä, 17-18 v, käy lopulta tylsäksi viettää joka viikonloppu kotona, siis aina vaan oltiin joko minun vanhempien / poikaystävän vanhempien luona. Asuttiin siis molemmat kotona vielä silloin.
Oltiin oltu 1,5 v. yhdessä, kun tää ongelma alkoi vaivaamaan minua. Ratkaisu tapahtui niin, että suhde loppui. Poikaystävä ei jaksanut enää mun ainaista mökötystä, kun en oikein itsekään osannut täsmentää mikä minua vaivasi :/ No, ihan vaan näin jälkeenpäin ajatellen: VAPAUDEN KAIPUU. Se on hienoa, jos noin nuorena solmittu suhde kestää. Mutta enpä usko, varsinkin jos se on tyttösi ensimmäinen. Anteeksi pessimismi, mutta haluan vain antaan realistisen kuvan tilanteesta. Eikä se lopulta niin kamalaa ole, jos molemmat lähtevät vielä katselemaan maailmaa yksin tai jostain toisesta näkökulmasta. On paljon harmittavampaa esim. olla 10 vuotta yhdessä, ja tehdä jo lapsiakin, ja huomata, ettei sittenkään halua viettää tämän ihmisen kanssa koko loppuelämää, vaan olisi halunnut kokea jotain muutakin..
ala seurustelemaan vakavasti kenenkään kanssa. Tai sano ainakin rehellisesti heti kärkeen mikä olet naisiasi.
Jos et ihiminen tunne edes itseäsi niin älä missään nimessä lähde etsimään itseäsi jostain suhteesta! Siinä särjetään vain viattoman ihmisen sydän.
Ei nykyään näytä merkaavan mikään muu kuin oma napa. Tuosta vain ollaan valmiita tappamaan toinen henkisesti, hävetkää, jos edes siihen pystytte!
Vaikka nyt tuntuu pahalta, niin kokemuksesta suosittelen eroamaan, sorry.
Minulla itselläni vaimo sanoi samoin reilun vuoden seurustelun jälkeen. Sanoin silloin vain kylmästi, että tuossa on ovi ja siitähän sitä pääsee, jos siltä tuntuu. Ei peskutti sitten lähtenytkään, vaan päätettiin jatkaa. Siitä etiäpäin muutama vuosi, kun vielä raskaanakin kaiken hyvän lisäksi, taas on jäänyt jotain kuulemma kokematta. Tulevan lapsen ja vastuuni tästä tuntevana puhuin vaimon taas jäämään, virhe numero 2.
Sitten tuli kolmas kerta tässä parivuotta sitten, kun olimme olleet peräti puolivuotta naimisissa. Silloin vaimo oli varma, että nyt otetaan ero ja sillä selvä. Olemme kuitenkin vieläkin yhdessä, mutta on tämä semmosta helevettiä välillä, että oksat pois. En nimittäin pysty luottamaan vaimooni pätkän vertaa. Olin tässä suhteessa sen kahdeksan vuotta pettämättä, vaikka paikkoja olisi ollut runsaasti. Jossain vaiheessa tuo meikäläisenkin selkäranka kuitenkin taipui ja jos toisen asenne on tuo mikä on niin antaa mennä vaan. Nyt on tullut sitten säädettyä useaa naista viimeisen puolen vuoden aikana.
En ole todellakaan tyytyväinen tähän nykyiseen tilaamme. Olen hajottanut itseni tässä suhteessani. Rajattoman huumorini tähden poikani saa toivottavasti edes jonkin näköisen oikean kuvan aikuisten parisuhteesta. Toki me harrastamme seksiä vaimoni kanssa monta kertaa viikossa, mutta muuten on kokoajan semmonen epävarma olo. Tässä vähän kuin odottelee sitä neljättä kertaa. Tuntuu, että silloin minä kyllä pakkaan kamppeeni ja lähden. Ainoa hyvä asiassa näissä vuosissa on tietenkin tämä minun poikani ja neuvotteluissa vaimon kanssa ollaan niillä linjoilla, että minä saan pojan huoltajuuden ihan täysin pojan etua ajatellen. Tämä on kuitenkin tärkeä juttu mulle ja helpottaa osaltani lähtemistä huomattavasti. Tietenkin vähän mietin olisiko nyt toisin jos olisin nakannut nykyisen vaimoni hankeen jo ensimmäisestä kerrasta. Henkisesti voisin olla ehkä lämpimämpi ihminen nykyään. En kuitenkaan ole mikään pakastin kuten vaimoni on.