Suhteellisuudentajusta, mainitsinko että vaadin kaikkien lupausten täydellistä pitämistä? En.
Vaadin että hän ei lupaisi asioita, joita ei aiokkaan pitää tai jotka jo luvatessaan tietää mahdottomiksi pitää.
Usein nuo lupaukset annetaan, jotta minä puolestani tekisin jotain, eli maksaisin etumaksun. Josta siis; jos teen osuuteni hän ei edes puolta omastaan tulen katkeraksi, koska olen inhimillinen.
Taksamittarini on ollut velkaosiossa jo hyvän tovin. Siitä monestiko olen katsonut läpi sormien, unohtanut ja antanut anteeksi teillä ei ole tietoa, joten jätän tuon heiton huomiotta.
Naisen ansiota on että mies ei petä, kuten sekin on syytäni jos hän pettäisi. Tuo tuntuu olevan monelle vaikeaa ymmärtää.
Yksinkertaisesti, jos ei ole puutetta, ei tarvetta ei yleensä ole haluakaan. Eli jos tarpeensa saa täytettyä kotona vieras ei houkuta tarjottunakaan. Tilanne on toinen jos puute jäytää kuukausi toisensa perään. Eli kyllä mielestäni miehen uskollisuus on ansioni ja pettäminen syytäni.
Ihan samoin kun oma pettämiseni olisi mieheni syytä, hän ei tuossa tilanteessa olisi täyttänyt tarpeitani, jolloin olisin ollut avoimempi vastaantulijoiden tarjouksille.
Ei pettäminen ole toisen synti ja toisen syyttömyys, kahden kauppaa on kaikki oikeassa liitossa.
Kohtuullisen pienet laiminlyönnit? mistä tiedät noiden pienuuden? Nätisti sanottuna en viitsi tällä palstalla märehtiä asialla, koska saisin suhteellisen paljon ehdotuksia erota, ja se ei ole tarkoitukseni.
En aseta itseäni perheeni yläpuolelle, mieheni välttää vastuutaan, ja minä joudun kantamaan vastuun. Hyvin mielelläni antaisin osan vastuusta miehelleni, enkä tuota häneltäkään ole salannut.
Mutta on niinkin että tiukoissa kohtaa hän lipeää ja minun on kerta kerran jälkeen otettava vastuu, koska jonkun se on harteilleen otettava ja tässä liitossa olemme vain minä ja mieheni aikuisia.
Lapsuudestani johtuen en voi laskea vastuuta kohtuuttoman pitkiksi ajoiksi vaille kantajaa, jottei lapseni tarttuisi vastuuseen ja nostaisi sitä harteilleen.
Tästä johtuen olen siis vastuullisempi, mutta ehdollistamiseni ei niinkään liittynyt vastuun kantoon vaan siihen, niihin pieniin asioihin joita voisin ohjelmoida mieheni tekemään, jottei hän osaltaa lisäisi taakkaani, vaan huomaamattaan helpottaisi sen kantamista.
Eilen Pikkuenkeleissä oli hieno kuva vanhemmista jotka omalla käytöksellään tekivät lapsesta vaikean. Ohje jonka äiti sai, sopi itselleni mielestäni vallan hienosti.
Kun nyt olen marmattanut viikon ja miettinyt koulutusta, teen kuten täti ohjelmassa käski. Seuraavan viikon en komenna, en käske, en uhkaa enkä moiti. Eli kokeilen hyvällä.
Voin livahtaa lähemmäs jos kaipaan kosketusta, mutten suoraan pyydä sitä.
Jotta tuo onnistuisi, tarvitaan taas miljoonasti itsehillintää ja tuhottomasti nieltyjä ärräpäitä, mutta koska olen se aikuinen teen tämänkin. Suoritan elämääni viikon. Kamala ajatus, eikö kaikille tunteille pitäisi antaa sijaa ja tilaa.
Ei pidä, noin elin tähän asti eikä elämäni kovin hauskaa ole ollut avoimin tuntein. Pikemminkin tunsin että tunteeni ohitettiin aina julmasti.
Seuraavan viikon vähennän mieleni mustuutta puolella. Koska puolet pahasta mielestä kohoaa omista aivoista, vain puolet on ulkopuolelta toisten käytöksestä johtuvaa. Ja noita ulkoisia voi vähän väistellä mikäli on notkea. :)
Eli kun mustun, teen tietoisen siirron ajatuksissani, valitsin hetken jolloin olin voimissani, ja tuohon hetkeen palaan jokaisen mustumisen tullen. Koko viikon.
Tätäkään en tiedä toimiiko, tai miten hyvin. Mutta ainakin mieheni olo varmasti helpottuu kun en marmata, en syytä, en nokasta väännä, enkä edes turhia pyydä...
Säälikää nyt vielä miestäni, hänellähän tässä pahin on olla... minun lähelläni.
Vaadin että hän ei lupaisi asioita, joita ei aiokkaan pitää tai jotka jo luvatessaan tietää mahdottomiksi pitää.
Usein nuo lupaukset annetaan, jotta minä puolestani tekisin jotain, eli maksaisin etumaksun. Josta siis; jos teen osuuteni hän ei edes puolta omastaan tulen katkeraksi, koska olen inhimillinen.
Taksamittarini on ollut velkaosiossa jo hyvän tovin. Siitä monestiko olen katsonut läpi sormien, unohtanut ja antanut anteeksi teillä ei ole tietoa, joten jätän tuon heiton huomiotta.
Naisen ansiota on että mies ei petä, kuten sekin on syytäni jos hän pettäisi. Tuo tuntuu olevan monelle vaikeaa ymmärtää.
Yksinkertaisesti, jos ei ole puutetta, ei tarvetta ei yleensä ole haluakaan. Eli jos tarpeensa saa täytettyä kotona vieras ei houkuta tarjottunakaan. Tilanne on toinen jos puute jäytää kuukausi toisensa perään. Eli kyllä mielestäni miehen uskollisuus on ansioni ja pettäminen syytäni.
Ihan samoin kun oma pettämiseni olisi mieheni syytä, hän ei tuossa tilanteessa olisi täyttänyt tarpeitani, jolloin olisin ollut avoimempi vastaantulijoiden tarjouksille.
Ei pettäminen ole toisen synti ja toisen syyttömyys, kahden kauppaa on kaikki oikeassa liitossa.
Kohtuullisen pienet laiminlyönnit? mistä tiedät noiden pienuuden? Nätisti sanottuna en viitsi tällä palstalla märehtiä asialla, koska saisin suhteellisen paljon ehdotuksia erota, ja se ei ole tarkoitukseni.
En aseta itseäni perheeni yläpuolelle, mieheni välttää vastuutaan, ja minä joudun kantamaan vastuun. Hyvin mielelläni antaisin osan vastuusta miehelleni, enkä tuota häneltäkään ole salannut.
Mutta on niinkin että tiukoissa kohtaa hän lipeää ja minun on kerta kerran jälkeen otettava vastuu, koska jonkun se on harteilleen otettava ja tässä liitossa olemme vain minä ja mieheni aikuisia.
Lapsuudestani johtuen en voi laskea vastuuta kohtuuttoman pitkiksi ajoiksi vaille kantajaa, jottei lapseni tarttuisi vastuuseen ja nostaisi sitä harteilleen.
Tästä johtuen olen siis vastuullisempi, mutta ehdollistamiseni ei niinkään liittynyt vastuun kantoon vaan siihen, niihin pieniin asioihin joita voisin ohjelmoida mieheni tekemään, jottei hän osaltaa lisäisi taakkaani, vaan huomaamattaan helpottaisi sen kantamista.
Eilen Pikkuenkeleissä oli hieno kuva vanhemmista jotka omalla käytöksellään tekivät lapsesta vaikean. Ohje jonka äiti sai, sopi itselleni mielestäni vallan hienosti.
Kun nyt olen marmattanut viikon ja miettinyt koulutusta, teen kuten täti ohjelmassa käski. Seuraavan viikon en komenna, en käske, en uhkaa enkä moiti. Eli kokeilen hyvällä.
Voin livahtaa lähemmäs jos kaipaan kosketusta, mutten suoraan pyydä sitä.
Jotta tuo onnistuisi, tarvitaan taas miljoonasti itsehillintää ja tuhottomasti nieltyjä ärräpäitä, mutta koska olen se aikuinen teen tämänkin. Suoritan elämääni viikon. Kamala ajatus, eikö kaikille tunteille pitäisi antaa sijaa ja tilaa.
Ei pidä, noin elin tähän asti eikä elämäni kovin hauskaa ole ollut avoimin tuntein. Pikemminkin tunsin että tunteeni ohitettiin aina julmasti.
Seuraavan viikon vähennän mieleni mustuutta puolella. Koska puolet pahasta mielestä kohoaa omista aivoista, vain puolet on ulkopuolelta toisten käytöksestä johtuvaa. Ja noita ulkoisia voi vähän väistellä mikäli on notkea. :)
Eli kun mustun, teen tietoisen siirron ajatuksissani, valitsin hetken jolloin olin voimissani, ja tuohon hetkeen palaan jokaisen mustumisen tullen. Koko viikon.
Tätäkään en tiedä toimiiko, tai miten hyvin. Mutta ainakin mieheni olo varmasti helpottuu kun en marmata, en syytä, en nokasta väännä, enkä edes turhia pyydä...
Säälikää nyt vielä miestäni, hänellähän tässä pahin on olla... minun lähelläni.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Luin putkeen "päiväkirjasi". Hämmästyttävän paljon tuttua kamaa. Olisi melkein voinut olla omaa tekstiäni. Paitsi etten kykenisi äärimmäisenä tunneihmisenä nykyiseen toimintaasi. Luettuani kymmeniä parisuhdeoppaita, olen kuitenkin sitä mieltä, että teet nyt kaikkesi. Odotankin siis, onko niistä mihinkään, ts. onnistuuko yrityksesi.
Henk. koht. epäilen, voiko sellaisesta parisuhteesta koskaan tulla mitään, jossa ei alkuun ole ollut molemminpuolista rakastuneisuutta. Siitäkin huolimatta, että jotkut tutkimukset osoittavat järjestettyjen liittojen onnistuvan jopa todennäköisemmin kuin rakkaussellaisten.
Kysynkin: miten voit haluta sellaisen ihmisen kosketusta, johon et ole koskaan ollut rakastunut? Miten kehosi sallii sen? Keho ei kokemukseni mukaan ole järjen hallittavissa, vaan kavahtaa tai sairastaa tuollaisessa ristiriitatilanteessa.
tuntea rakastuneisuutta, olla rakastunut, kuin rakastaa.
Minusta on vähän tekopyhää miettiä, ettei sellaista ihmistä voi koskea jota ei rakasta.Tai jos tuo on sinun maailmaasi ja elämääsi, kait pitäisi onnitella. Pidä siitä kiinni.
Jo näiltä palstoilta voi lukea joskus yksityiskohtaisiakin selvityksiä siitä, ettei kosketukseen tarvita rakkautta. Tosin on niin päin myöskin, ettei rakkauteen tarvita kosketuksia, mutta niistä voi lukea harvemmin, ja ne taas leimataan typerien haaveilijoitten vaivaksi.
Monasti pettämisestä kiinni jääneet esittävät lieventävinä asianhaaroina sen, etteivät he rakasta sitä kenen kanssa pettivät. En ole kokenut, en osaa sanoa, pystyisinkö petettynä tuntemaan huojennusta siitä ettei kumppanini kuitenkaan rakasta häntä jonka kanssa petti, ja miten pitkälle uskoisin hänen rakastavan minua.
En tiedä sitäkään mitä tällainen rakkauteen vetoaminen on lähtöisin. Veikkaan että siitä samasta tiilitaloteemasta.
Kuitenkaan kovin monia muita suuria ratkaisuja ei perusteta eikä perustella tunteelle/tunteella.
Mistä on lähtöisin se usko, johon lähes jokainen tuudittautuu: kohtaamansa ihmisen muka oppii tuntemaan läpikotaisin seurusteluaikaan, pystyy ennakoimaa mitä tuleman pitää, sen että ainakin heidän parisuhteessa tulee vallitsemaan ikuinen rakkauden roihu.
Olen joskus ollut tavoittavinani oivallusta, että parisuhteen alussa rakastumisen tunne on sitä, että haluaa näyttää itselleen, toiselle ja ympäristölleen olevansa oikeassa.
Minäkään en vaatinut erään suhteen alussa kondomia, kun kuvittelin hänen kokevan samalla tavalla: käymme yhdessä ain. Kihloihin mennään monasti halusta mennä kihloihin, ei niinkään merkkinä sovitusta avioliitosta.
Kuinka moni ei ole muka kokenut tunnetta suhteen alussa, että on rakasteltava kokoajan. Kuinka moni on tajunnut sen tarkoittavan että haluaa vahvistusta ettei toinen kadu edellistä kertaa: haluathan sinä minut vielä(kin) !!!
Käsittääkseni totuus on lähempänä silloin, jos kumppanin kanssa on ystävä, jonka kanssa haluaa elää ja jakaa elämänsä. Silloin kun tuntee jotain käsittämätöntä,jota ei osaa itselleen edes selittää, annetaan tilanteelle nimi rakastuminen.
Sillä ei taas ole mitään tekemistä järjen kanssa. Siihen vedotaan mm. silloin kuin vastapuoli on jo parisuhteessa.Monasti kuulee väitteen,että vaikka tietääkin suhteen varattuun olevan väärin, niin ei voi vaan mitään, kun on niin rakastunut..
Melkoinen soppa, joka liekitetään ja pyhitetään sanalla rakkaus.
Ismo Alanko: Rakkaus on Ruma Sana.
Ihastuminen, rakastuminen, rakkaus. Voivoi, tuttua kauraa. En todellakaan sekoita näitä keskenään. Minulle ne ovat jatkumo, jossa kaikkein pyhin on viimeisenä. Mutta kokemukseni mukaan sitä ei voi parisuhteessa saavuttaa ilman aiempia vaiheita.
Ilman rakastumista on vaikea palata johonkin, mitä muka on ollut. Olen todellakin sellainen sinussa ihmetystä herättävä ihminen, joka ei halunnut edes suhteen alussa rakastella jatkuvasti. Mieluiten koskaan. Eikä sittemmin kyennytkään.
Monesti pariterapioissa ohjataan muistelemaan hyviä aikoja. Entä, jos ei ole, mitä muistella. Jos hyvää on se, että on pysynyt hengissä, osittain toisen pelastamissyndrooman ansiosta. Pitääkö siitä kiittää loppuikänsä puolison tohveleita kantaen? Vai onko oikeus toipua aikuiseksi ja haluta suhteelta muutakin kuin pelastetuksi tulemista? Esimerkiksi tasa-arvoista ja molemminpuolista henkistä antamista? Sinun mainitsemaasi elämän jakamista? Voiko toivoa toisenkin kasvavan, vaikka hän pelastajana ja monitoimikoneen palkinnoksi saaneena onkin itseensä erittäin tyytyväinen eikä tunne muuttumiseen minkäänlaista tarvetta?
Rakastaminen on valinta. Tunteet ovat kuitenkin ainakin minulle olennainen osa rakkaussuhdetta, saavat aikaan tahtomisen. Kun avioliitto on solmittu muista kuin tunnemotiiveista, koskettaminen on ainakin itselleni oikeasti kivuliasta. Ja jo ajatus seksistä (huom! edes sana rakasteleminen ei käy) suorastaan oksettaa. Kuitenkin eroottinen rakkaus on parisuhteen elementti, joka yksinään erottaa sen muista ihmissuhteista. Rakkauden syvin ilmaus ja ihmiset yhdessä pitävä liima. Ystävyyssuhteet ovat oma lukunsa ja ehdottomasti ilman tätä latausta.
Vielä: kaikki ratkaisut, jotka elämässäni olen tehnyt vastoin tunteitani, ovat menneet sinne, missä ei valo paista. Siksi haluan seurata, voiko räyhähenki saada valmista järki kädessä.
Luin mielenkiinnolla, ja muutamia kommenttejakin sinulle laitoin, ehdollistamisestasi.
Pelkäsin kokoajan, ettet sinä jaksa, tai että tänne kirjoitettuna tulet saamaan niin paljon antipatiaa päällesi, että menet pasmoissa sekaisin.
Olisi jo eilen pitänyt laittaa sen minkä kirjoitin, juuri siihen mitä nyt itsekin peilaat.
Koska täällä on niin monenlaisia ihmisiä lukemassa ja kokemassa jonkun tuiki tuntemattoman avautumista elämästään, vastauksiakin tulee sen mukaan.
Kuitenkaan otanta ei ole niin laaja, että se kattaisi koko elämänkirjon kokemuksineen, vuosineen.
On kovin helppo nähdä joku pahana, joku hyvänä. Vastauksia on laadittu siltä pohjalta mitä kukakin on itse itsessään kokenut, kaiken sen pohjalta mikä ja millainen kenenkin henkilökohtainen elämä on.
Monelle asenteesi on ollut vieras. Tyypillinen nykypäivän vastaus jokaiseen parisuhdeongelmaan on "pistä pihalle, hommaa parempi" ikäänkuin ihmissuhteet olisivat tiskiharjoja.
Joku vetosi raamattuun.. Sielläkin on asiat sanottu "jollain" tavalla, vertauksilla hyvinkin usein. Asioilla on yhteinen subsatantiivi, mutta käsitteenä niitten sisältö harvoin on yhtäläinen.
Jos sinä olet verrannut miehesi ajatusmaailman harjaannuttamista koirankoulutukseen on se minun mielestäni ollut hyvin lähellä totuutta, mutta ilmeisesti minulla ja sinulla on yhteistä jos ei yhtä pitkä ikä, niin ainakin elämä, joka on opettanut näkemään varsin normaalin mutta kuitenkin kielletyn kuvion parisuhteesta.
On kuva, jota tarjoillaan teemalla tiilitalossa asuu onnellinen perhe: auto, koira, kaksi lasta, lomamatkoja, ja mitä siihen kuuluukaan.
Ja on kuva, jonka näkemistä monet ei edes omalla kohdallaan halua tajuta:
nainen on se, jonka on pakko kasvaa aikuiseksi, kantaa vastuu perheestä kahden edestä.
Minulle ja exälleni sanottiin aikoinaan, että jakakaa työt.
Hyvä neuvo, mutta neuvojan olisi pitänyt muistaa sanoa että tasan, tai edes miten.
Exäni mielestä se, että hän lähti aamuisin töihin, ja että minä jään kotiin lasten kanssa oli tasajako.
Hän raskaassa työssä ansaitsee itselleen levon, harrastuksia, aikuisia ihmissuhteita, jonkin muunkin roolin kuin sen mitä hän toteuttaa työssään.
Okei, minä toteutan äidinroolia, se on minun työtäni. Mutta ihmeellistä kyllä, minun pitäisi katkeroitumatta hyväksyä se, etten minä työlläni ansaitse vapaa-aikaa, harrastuksia, muita aikuisia ihmissuhteita, mitään muuta roolia kuin tämän, jota toteutan omasta halustani tosin, mutta johon en olisi kyennyt ilman lasteni isän myötävaikutusta.
Hän halusi vakain tuumin ryhtyä isäksi, hän lupasi kantaa vastuunsa. Ilman häntä en olisi tänä päivänä pienten lasten äiti.
Mutta en olisi myöskään yksinhuoltaja, jos olisin jaksanut katsoa läpi sormien sitä, että minä ja hän kasvoimme erilleen siinä missä olisi kuulunut kasvaa yhteen: yhteisen vastuun kannossa.
Näitä on vaikea tajuta sellaisen ken näitä ei ole käynyt läpi, ajatellut asioitten syitä ja seurauksia. Ulkopuolelta on helppo todeta asioitten oikea tila,erotella syylliset ja syyttömät.
Valitettavasti nykypäivänä ei enää edellytetä keneltäkään mitään, paitsi naiselta.
En ottaisi enää edes sitä taakkaa, että minun on syy jos mieheni pettää. Syy on sillon minussa ja hänessä, meidän parisuhteessa, jossa kummankin pitäisi olla kiinni niin, ettei meitä voi toisistamme erottaa.
ymmärrän jotenkin pointtisi, mutta en varmaankaan tarpeeksi.Olen vain ihmeissäni miehestäsi, millainen hän sitten on? Tulee mieleen vain yksi sana:narsisti.
Hän on ehkä hyljännyt sinut ja käyttää sinua yhtä lailla kun sinäkin olet käyttänyt häntä aikoinasi.Et tietäen tekeväsi sitä vaan uskon että tutkiessa itseäsi ja taustojasi olet tajunnut,että näin siinä vain kävi.(Koska et tiennyt paremmastakaan). Voimia sinulle kuitenkin.Älä kuluta itseäsi loppuun yrittämällä muuttaa toista-ei hän muutu koskaan! Kuten olet tiedostanutkin.Vain muuttaa voit itseäsi ja sitähän koko ajan yritätkin ja kiitoksella sitten ohjata miehesi käyttäytymistä.Mutta ethän sinä yksin,hyvä ihminen, voi tehdä kaikkea.Et voi parantaa elämäänne uhrautumalla itse.Et jaksa semmoista kovin pitkään vai miten on?
Jos Räyhähengen kirjoittelun taustalla on mielenterveydellinen terapia, pahoittelen seuraavaa analyysiani.
Teen sen kuitenkin, koska valitessaan älyn ja ironian ilmaisutavoikseen, hänen on julkisella foorumilla myös ymmärrettävä ,että joutuu vastaamaan siitä seuraavaan palautteeseen.
Seuraavassa joukko suoria lainauksia Räyhähengen kirjoituksista:
Päivä 5
`Èn aseta itseäni perheen yläpuolelle.``
Aamu 00
``Koira ei ajattele, älä odota siltä inhimillisyyttä.Eikö mieheni tunnu vastaavalta otukselta.``
Päivä 1
´´Mietin millä keinoin saisin rakin tulemaan lähelleni käskystä.``
Päivä 2 lisäys
´´Perheeni on asettanut minut omasta tahostaan yläpuolelleen.``
Koko asetelma, miehen kouluttaminen ns. järkeen perustuvalla metodilla, jotta Räyhähenki saisi iloisemman ja hauskemman arjen ( aamu 3) kuvaa tässä tapauksessa aviopuolison syvää välineellistämistä. Räyhähenki kertoo miten ´´Mieheni antoi kodin , turvan ja loi ympärilleni elämän, jota olin kaivannut.``(päivä 2 lisäys). Aiemmin (päivä 1) hän oli kuvannut miten suhde oli järkiliitto: ´´Valitsin, hyvän vakaan miehen, 2 lasta, talo, auto ....`` Räyhähengen kirjoittelu ei jätä epäselväksi hänen ylemmyydentuntoaan miestään kohtaan. Ilmeisesti hän on
taloudellisessa riippuvuussuhteessa , koska hän kertoo että ilman avioliittoa , hän olisi opiskellut, ja hankkinut ammatin. (päivä 2.lisäys). Toisaalta hän myöntää miehensä hyvät ominaisuudet: uskollisuus, vakaa toimeentulo, rakkaus lapsiin,tuki suhteen alkuaikoina ,´Ólen paljosta velkaa miehelleni.``(päivä 2). Tekstistä ei käy ilmi mikä miehen teko tai ominaisuus oikeuttaa niinkin jyrkkiin ilmaisuihin kuin:´´Pyrin sammuttamaan katkeran vihani , jota olen kerännyt kuukausia kasaan.``(aamu 00) tai ``(juomiseni) oli miehelleni helpoin ja ilkein tapa kontrolloida käytöstäni.``(päivä 2 lisäys).
Miehensä vioiksi hän luettelee , tunteettomuuden, kylmyyden ja kyynisyyden. (pv.1). sekä perheen arkitöiden hoitamisesta annetujen lupausten rikkomisen. Ne hän myöntää pieniksi teoiksi. (päivä 3). Miehen syyllistäminen näissä olosuhteissa omasta alkoholismista on myös erikoista. Väkisinkin tulee mieleen mahdollisuus, että Räyhähenki kärsii jonkinasteisesta narsistisesta häiriöstä. Verbaalisesti lahjakkaana hän on kykenevä ilmaisemaan itseään, ja pystyy varmasti myös puolustautumaan. Koska olosuhteet ovat rajallisesti esillä, ei pidemälle menevää analyysia voi tehdä. Räyhähenki voi olla uhri, mutta yhtä hyvin myös kykenevä henkiseen väkivaltaan, ja mikäli hänen asemansa perheen voimahahmona pitää paikkansa, perhe on uhri . Varmaa on , että kirjoituksien sisältämät ristiriidat synnytävät jonkinasteisen uskottavuusongelman hänen kohdallaan.
niin, samaa olen tässä kuulostellut. Minusta läheltä liippaa narsistinen oireyhtymä.
Jokin häiritsevä onttous jutussa on. Jokin sellainen kolkkous niiinkuin kaiku vastaisi seinistä.
Ehkä se on tapa, jolla henkilö kirjoittaa - tarkastelee omia ja toistensa tekemisiä tunteettomalla tavalla, ikäänkuin täysin itsensä ulkopuolella.
Onko hän kuitenkin henkilö joka oikeasti elää tällaisessa ihmissuhteessa tällaisen perheen kanssa?
Tai ehkä hän on kirjoittamassa 'nettiromaania'??
olen myös seurannut juttua sivusta tähän asti, ja voit olla oikeilla jäljillä. ehkä joku kirjailijan alku hakeee dialogia täältä, ihan näppärä keino jos niin on.
aika epäuskottavalta kuulostaa , että ilmeisesti kohtalaisen nuori nainen olisi mennyt naimisiin ensimmäisen tapaamansa miehen kanssa, ollut suhteen dominantti, ja absoluuttisen uskollinen älyn voimalla. logiikkakaan ei näytä sujuvan kuten tuossa edellä osoitettiin. jotain omakohtaista jutussa kyllä on, valitettavasti ehkä se narsisimi.