Pahoittelen aakkosten viimeisten kirjaimien puuttumista, kirjoitan tata ulkomailta.
Olis kiva kuulla toisten kokemuksia erosta reilun 4 vuoden suhteen jalkeen. Poikaystavani on juuri ilmoittanut ettei halua enaa jatkaa suhdetta, koska ei tunne oloaan hyvaksi, koska ei jaksa ainaisia riitoja (meilla ei kasitaakseni ollu kuin normaaleja tyhmia riitoja mita jokaisessa? pitkassa suhteessa on, en todellakaan ottanut niita nain vakavasti) ja syita tuli ainakin tuhat. Tuntui jo ettei itekaan tiennyt, miksi haluaa erota.
Ensimmainen asia,mita ilmotti kun alotti puheensa,oli ettei halua satuttaa mua. EI HALUA SATUTTAA MUA, MUTTA HALUAA EROTA. Ma olin varma etta ollaan loppuelamamme yhdessa, mennaan naimisiin, saadaan lapsia, keinutaan yhdessa keinutuoleissa. Eika se ollut vain mun ajatusmaailmaa, vaan meidan yhteista, jota me molemmat haluttiin. Erotessa kuitenkin, kun ei enaa muuta keksinyt, vaitti ettei ole ikina ollut varma tai sanonut etta haluaa elaa koko loppuelamansa kanssani. Ei myoskaan kuulemma tunne enaa olevansa hyva kumppani koska ajattelee muita naisia. Tuntee siis hukkaavansa mun elamaa koska ajattelee muita naisia ja kuinka olisi mukava olla yhdessa jonkun toisen kanssa. Koska meilla on vain riitaa, eletaan kuin aviopari, ei tehda yhdessa mitaan jne. Vaikka niina vahina vapaapaivina, mita meilla oli, mina olin aina se joka halusi tehda jotain, menna jonnekin, ja han oli se joka halusi olla kotona, rentoutua ja vain olla. Mutta eron hetkella asia oli taysin toisinpain.
En tieda vaikuttiko asiaan se, etta ollaan eri maista kotoisin ja asutaan maassa joka ei ole kummankaan kotimaa. Mina opiskelen, han jo valmistunut ja toissa. Luulin etta kaikki kulttuurierot oli haihtunu pois ajat sitten, ja oltiin tosiaankin kuin yksi ja sama ihminen. Niin samanlaisia. Kumpikin siis kuitenkin EU-maasta kotoisin, joten suurempaa eroa ei luulisi olleen.
Oon niin hajalla etten oikeasti tieda miten tasta nousee. Kun kaikki unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat heitetaan yhtakkia savuna ilmaan, tuntuu etta edessa on vain pimeaa. Koko elama on suunniteltava uudelleen ja alusta. Tuntuu ettei siihen ole yksinkertaisesti voimaa. Tiedan etta aika parantaa haavat, mutta tassa tilassa siihen ei vaan usko. Tuntuu mahdottomalta loytaa joku uusi, jota rakastaisin yhta paljon kuin nykyistani (tai, entistanihan se nyt on jo). Jos nain nuorena (22v) on nain tosissaan, mista enaa VOI loytaa jonkun jota kohtaan tuntisi samoin. Suurin osa ystavista viettaa sinkkuelamaa, ja ma olen ollt ikionnellinen ettei mun tarvi osallistua samaan. Ma saan menna kotiin, kapertya oman kullan kainaloon, ja vain olla.
Pahinta tassa on ehka se, etta nahdaan vielakin jatkuvasti koska han on edelleen saman katon alla. Ei edes miettinyt eroa etukateen niin etta olis etsinyt asunnon itselleen valmiiksi. Luuli kai etta saa ilman muuta jaada tahan asumaan ja mina muutan. Pahinta on se, etta miehinen ylpeys ei anna periksi ja kayttaytyy kuin kaikki olis niin helvetin hyvin. Ei tunteen tunnetta nayta, ja kehtas viela tanaan sanoa etta VOIDAANHAN ME OLLA SILTI YSTAVIA. Jumalauta. Kavi ruokakaupassa ja teki meille ruokaakin ja ilmoitti etta mene syomaan. Piti myos huolta siita, syonko varmasti surultani. Jumalauta. Seka siita, pystynko varmasti yksin maksamaan nykyisen vuokramme, joka on ennen jaettu kahtia.
Jos jattaa toisen, onko tollanen kaytos mielestanne normaalia. Jos ei halua satuttaa toista, onko tollanen normaalia. Vai onko kaikki vaan sita, ettei mies tosiaan miettiny asiaa taas puuta pidemmalle (on ennenkin riidan jalkeen ilmottanu haluavansa erota, ja hetken paasta ei haluakaan) ja nyt ei tiedakaan mita tehda, kun sai jatettya toisen. Kuka jattaa toisen, ja kayttaytyy sen jalkeen kuin paraskin ystava. Montaa sanaa ei tosin olla vaihdettu, mutta silti. Itse en ole puhunut mitaan, paitsi valilla kamalassa vihan puuskassa huutanut ulos kaiken mita sisalla liikkuu. Kuten etta kuinka kohta 26v mies voi olla niin pentu etta laittaa suhteen poikki heti kun huomaa arjen astuneen mukaan. Tunnen toisen, ja huomasin etta se kolahti. Sita toivoinkin.
Kai tama kuulostaa muille vain normaalilta erolta. Mutta olis niin kiva kuulla jotain kommentteja. Seka naisilta etta miehilta. Naiset, onko meiet tosiaan tammosia. Ja miehet, oletteko te tosiaan niin surkimuksia ettette osaa elaa suhteessa jossa alkuhuuma ja viilitys on haihtunut ja normaali elama astunut kuvioihin? Vai onko se vaan se mulkku joka vetaa perassaan, aina ja ikuisesti?
Toisaalta, hanen edellinen suhteensa kesti 4v, jonka han pisti omien sanojensa mukaan poikki koska heilla oli pelkkaa riitaa ja han ei enaa tiennyt mita haluaa (ja koska tapasi minut suunnilleen samaan aikaan). Me oltiin yhdessa 4,5v, jonka jalkeen yhtakkia mies ilmottaa ettei halua enaa jatkaa koska on pelkkaa riitaa ja koska ei enaa tieda mita haluaa. Onko tama 4v joku tietyn aikakauden raja suhteessa??!!
Kyyneleet tayttaa silmat niin ettei kirjottaa meinaa nahda...
Olis kiva kuulla toisten kokemuksia erosta reilun 4 vuoden suhteen jalkeen. Poikaystavani on juuri ilmoittanut ettei halua enaa jatkaa suhdetta, koska ei tunne oloaan hyvaksi, koska ei jaksa ainaisia riitoja (meilla ei kasitaakseni ollu kuin normaaleja tyhmia riitoja mita jokaisessa? pitkassa suhteessa on, en todellakaan ottanut niita nain vakavasti) ja syita tuli ainakin tuhat. Tuntui jo ettei itekaan tiennyt, miksi haluaa erota.
Ensimmainen asia,mita ilmotti kun alotti puheensa,oli ettei halua satuttaa mua. EI HALUA SATUTTAA MUA, MUTTA HALUAA EROTA. Ma olin varma etta ollaan loppuelamamme yhdessa, mennaan naimisiin, saadaan lapsia, keinutaan yhdessa keinutuoleissa. Eika se ollut vain mun ajatusmaailmaa, vaan meidan yhteista, jota me molemmat haluttiin. Erotessa kuitenkin, kun ei enaa muuta keksinyt, vaitti ettei ole ikina ollut varma tai sanonut etta haluaa elaa koko loppuelamansa kanssani. Ei myoskaan kuulemma tunne enaa olevansa hyva kumppani koska ajattelee muita naisia. Tuntee siis hukkaavansa mun elamaa koska ajattelee muita naisia ja kuinka olisi mukava olla yhdessa jonkun toisen kanssa. Koska meilla on vain riitaa, eletaan kuin aviopari, ei tehda yhdessa mitaan jne. Vaikka niina vahina vapaapaivina, mita meilla oli, mina olin aina se joka halusi tehda jotain, menna jonnekin, ja han oli se joka halusi olla kotona, rentoutua ja vain olla. Mutta eron hetkella asia oli taysin toisinpain.
En tieda vaikuttiko asiaan se, etta ollaan eri maista kotoisin ja asutaan maassa joka ei ole kummankaan kotimaa. Mina opiskelen, han jo valmistunut ja toissa. Luulin etta kaikki kulttuurierot oli haihtunu pois ajat sitten, ja oltiin tosiaankin kuin yksi ja sama ihminen. Niin samanlaisia. Kumpikin siis kuitenkin EU-maasta kotoisin, joten suurempaa eroa ei luulisi olleen.
Oon niin hajalla etten oikeasti tieda miten tasta nousee. Kun kaikki unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat heitetaan yhtakkia savuna ilmaan, tuntuu etta edessa on vain pimeaa. Koko elama on suunniteltava uudelleen ja alusta. Tuntuu ettei siihen ole yksinkertaisesti voimaa. Tiedan etta aika parantaa haavat, mutta tassa tilassa siihen ei vaan usko. Tuntuu mahdottomalta loytaa joku uusi, jota rakastaisin yhta paljon kuin nykyistani (tai, entistanihan se nyt on jo). Jos nain nuorena (22v) on nain tosissaan, mista enaa VOI loytaa jonkun jota kohtaan tuntisi samoin. Suurin osa ystavista viettaa sinkkuelamaa, ja ma olen ollt ikionnellinen ettei mun tarvi osallistua samaan. Ma saan menna kotiin, kapertya oman kullan kainaloon, ja vain olla.
Pahinta tassa on ehka se, etta nahdaan vielakin jatkuvasti koska han on edelleen saman katon alla. Ei edes miettinyt eroa etukateen niin etta olis etsinyt asunnon itselleen valmiiksi. Luuli kai etta saa ilman muuta jaada tahan asumaan ja mina muutan. Pahinta on se, etta miehinen ylpeys ei anna periksi ja kayttaytyy kuin kaikki olis niin helvetin hyvin. Ei tunteen tunnetta nayta, ja kehtas viela tanaan sanoa etta VOIDAANHAN ME OLLA SILTI YSTAVIA. Jumalauta. Kavi ruokakaupassa ja teki meille ruokaakin ja ilmoitti etta mene syomaan. Piti myos huolta siita, syonko varmasti surultani. Jumalauta. Seka siita, pystynko varmasti yksin maksamaan nykyisen vuokramme, joka on ennen jaettu kahtia.
Jos jattaa toisen, onko tollanen kaytos mielestanne normaalia. Jos ei halua satuttaa toista, onko tollanen normaalia. Vai onko kaikki vaan sita, ettei mies tosiaan miettiny asiaa taas puuta pidemmalle (on ennenkin riidan jalkeen ilmottanu haluavansa erota, ja hetken paasta ei haluakaan) ja nyt ei tiedakaan mita tehda, kun sai jatettya toisen. Kuka jattaa toisen, ja kayttaytyy sen jalkeen kuin paraskin ystava. Montaa sanaa ei tosin olla vaihdettu, mutta silti. Itse en ole puhunut mitaan, paitsi valilla kamalassa vihan puuskassa huutanut ulos kaiken mita sisalla liikkuu. Kuten etta kuinka kohta 26v mies voi olla niin pentu etta laittaa suhteen poikki heti kun huomaa arjen astuneen mukaan. Tunnen toisen, ja huomasin etta se kolahti. Sita toivoinkin.
Kai tama kuulostaa muille vain normaalilta erolta. Mutta olis niin kiva kuulla jotain kommentteja. Seka naisilta etta miehilta. Naiset, onko meiet tosiaan tammosia. Ja miehet, oletteko te tosiaan niin surkimuksia ettette osaa elaa suhteessa jossa alkuhuuma ja viilitys on haihtunut ja normaali elama astunut kuvioihin? Vai onko se vaan se mulkku joka vetaa perassaan, aina ja ikuisesti?
Toisaalta, hanen edellinen suhteensa kesti 4v, jonka han pisti omien sanojensa mukaan poikki koska heilla oli pelkkaa riitaa ja han ei enaa tiennyt mita haluaa (ja koska tapasi minut suunnilleen samaan aikaan). Me oltiin yhdessa 4,5v, jonka jalkeen yhtakkia mies ilmottaa ettei halua enaa jatkaa koska on pelkkaa riitaa ja koska ei enaa tieda mita haluaa. Onko tama 4v joku tietyn aikakauden raja suhteessa??!!
Kyyneleet tayttaa silmat niin ettei kirjottaa meinaa nahda...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Se on se arki joka tulee kaikkiin suhteisiin. Helpompaa se on loppupeleissä sullekin, että mies pistää suhteen reilusti poikki, ja kertoo että haluaa tapailla muitakin naisia, eikä loppujenlopuksi pidä sua sinä loppuelämän naisena. Parempi näin, kuin että hän olisi mennyt pettämään sua jonkun naikkosen kanssa. Paraneminen alkaa siitä kun mies löytää oman asunnon, tai sä muutat itse uuteen asuntoon. Kenties voitte vielä pyyä kavereina, jos ette niin sitten ette. Sinäkin olet vielä noin nuori, joten aivan varmasti tapailet vaikka mitä miehiä.
mulla on ja hankalaa mun ulkomaalaisen poikaystävän kanssa. muutin hänen takiaan keskieurooppaan ja aloin opettelemaan uuden kielen, saksan, mikä ei todellakaan ole mitään helppoa.
nyt vaan riidellään koko ajan. mikään ei ole enää niinkuin ennen. se on vain ajan kysymys milloin tulee lopullinen ero.
olen itkenyt koko viikonlopun ja kaikki on ihan kamalaa.
olen todellakin pahoillani siitä, miten sulle kävi vaikken sua hek.koht tunnekkaan. voimia, koita jaksaa. kyllä sen siitä :(
Voi etta, tekee niin hyvaa lukea kannustusta, edes taalta, vaikken teita tunnekaan. Ystavani ovat sanoneet tuota ihan samaa, mutta arvattavaahan on etta tassa tilanteessa ei paljon auta sanoa etta "kylla sa viela uuden loydat", kun tuntuu yksinkertasesti silta etten halua ketaan toista. Tiedan, TIEDAN, mieli tulee muuttumaan, mutta silti.
Sain asken juuri hieman keskusteltua hanen kanssaan, ja aivan rauhallisesti. Ja nain etta han on aivan hajalla, aivan riekaleina sisalta. Sanoi etta rakastaa minua viela ja valittaa minusta hirveasti, mutta ei vain yksinkertaisesti pysty jatkamaan koska ei nae etta tama toimisi enaa. Ja ei halua tehda sitakaan etta pettaisi minua ja jattaisi sen jalkeen. Luoja etta se teki pahaa kuulla. Luoja se tekee pahaa katsella kun se, jota eniten rakastat, karsii, etka voi menna ja halata. Koska taas toisaalta, minunhan pitaisi vihata hanta taman takia minka teki.
En tieda milloin han on muuttamassa pois, koska han ei tieda itsekaan minne muuttaa. Tama on aivan hirvea tilanne, nahda toista koko ajan ja se tuska sisalla, se on jotain aivan hirveaa. Kylla ihminen nakojaan paljon pystyy ottamaan vastaan ennenkuin luuhistuisi aivan taysin. On meidat nakojaan luotu vahvoiksi.
Sinulle ulkomaalaisen kanssa seurustelevalle ja saksaa opiskelevalle, toivon kaikkea hyvaa jatkossa. Toivon etta teilla menee kaikki hyvin. Eihan joka suhde kaadu niihin huonoihin kausiin. Jos suhde on vahva, se kestaa ne huonotkin kaudet ja se vain vahvistaa suhdetta. Meilla ei valitettavasti nain kaynyt.
Kiitos paljon. Mä en vaan usko, että tästä tulee enää mitään. Satun nimittäin olemaan erittäin kamala narsisti miehiä kohtaan. Ei ole ensimmäin kenen kanssa tulisi juttu loppumaan näin.
Lisäksi tästä asiasta tekee vielä kamalammaksi se, että mietinkin, että pystyykö kukaan ikinä olemaan kanssa loppuelämäni. Tämä ei ole ensimmäinen kerta jos tämä loppuu tähän kuten sanoinkin. Jokainen mies on sanonnut, että minun on muutettava käytöstäni, jos haluan löytää itselleni kumppanin loppuelämäkseni, kukaan ei kuulemma katsele minua kauaa jos olen tälläinen. Kamalinta on siis se, että tiedän tämän olevan totta. Mutta yksinkertaisesti olen kyllin riittämätön muuttamaan narsistista käytöstäni.
Pahaa tekee myös se, että ystäväni syyttävät poikaystävää ja pitävät häntä kauheana ihmisenä, ja minua niin hienona, sanovat, että se mies ei ole arvoiseni. Mutta se juttu on aivan toisin. Minä, en ole hänen arvoisensa. Yritän sanoa heille, että se ei ole totta, ja kaikki on minun vikaani, mutta he vain väittvät, että olen alkanut uskoa poikaystäväni perättömiä syytöksiä. Ensdaa heitä uskomaan asian todellista laitaa, koska olen hyvä ystävä heille. Kumma on, että kohtelen ihmistä, jota eniten rakastan niin huonommin kuin ystäviäni. Häntä, joka kohtelee minua kuin prinsessaa, kun olen ystävällinen, tuo kukkia, tuo aamupalan sänkyyn viikonloppuisin, lähtee kanssani shoppailemaan ja järjestää romattisia yllätyksiä. Minua käy itkettämään todella paljon, kun vain ajattelenkin että miten ihana hän on ja miten kohtelen häntä. Nyt hän tosin on muuttunut etäiseksi ja viileäksi. Syystäkin. :(
Nykyinen poikaystäväni vannoi että tämä kestää ikuisuuden, ja uskoin ja luotin siihen, en ikinä ajatellut, että eräänä päivänä hän ei katselisi minua enää. Nyt hän sitten ilmoitti, että joko muutan käytöstäni tai tämä juttu on loppu, hän ei kestä sitä, että satutan häntä joka päivä.
Nyt olen koittanut olla ihana täydellinen tyttöystävä sen jälkeen. Mutta en tiedä pystynkö olemaan tälläinen pidemmän päälle. Lupasin myös mennä terapiaan. Lupasin tehdä ihan mitä vaan kunhan vain saisin uuden tilaisuuden.
Saanko udella sen verran, että missä ulkomailla asut? Voimia sinulle todella paljon. Kyllä se siit, vaikka tosin tuntuukin juuri nyt.
Asumme Irlannissa, han on kotoisin keski/ita-Euroopasta mutta olemme asuneet taalla yhdessa 2,5v, sita ennen olimme siella sun taalla..
Tuli tuosta tekstistasi vain mieleen, etta ehka han ei vain ole se oikea sinulle, jos kayttaydyt niinkuin kayttaydyt hanen kanssaan. Et tosin kirjoittanut tarkemmin etta millaisesta kaytoksesta on kyse, mutta kuitenkin. Uskon etta jossain ihmisen sisalla sita aistii etta kaikki ei toimi, vaikka sita ei itse tiedostaisikaan. Ehka sinulla on ns paha olla hanen kanssaan joten purat sita ulos kayttaytymisellasi...? Nama on tietysti vain arvailuja, enhan tunne tilannettanne.
Mutta ei siina kiikkuvassa suhteessa kannanta pysyakaan. Parempi on irrottaa ajoissa, tajusin sen vasta nyt itsekin. Tai no, omasta puolestanihan kaikki oli hyvin ja olin onnellinen, mutta kai mieheni teki kuitenkin oikein etta jatti nyt, eika sitten kun olisi jo ehtinyt pettaa. Pahaltahan tama tuntuu, mutta ei se yhtaan paremmalta olisi tuntunut sittenkaan kun olisin saanut kuulla jostain takakautta etta han on pettanyt minua. :/
Hankalaa on, se kylla taytyy sanoa. Ihmisten ilmoilla viela nyt jaksaa jotenkuten, kun ensimmaiset 4 paivaa vietin kotona itkien putkeen. Nyt tuntuu etta kyyneleet ei aina vaan tule ulos vaikka pahalta tuntuukin. Aikaa tahan menee, mutta ehka jonain paivana viimein tajuan etta tama oli hyva ratkaisu.
Han asuu edelleen saman katon alla ja kompii edelleen joka ilta viereeni nukkumaan parisankyymme. Olen sanonut hanelle kaksi kertaa etta jos han ei pysty jakamaan elamaansa kanssani, ei myoskaan sangyn jako onnistu. Han on sanonut ettei sohvalla nukkuminen ole hanelle mikaan ongelma ja etta han onkin muuttamassa pian. Silti, aina tulee viereeni. En tieda miksi. Pahaltahan se tuntuu. Ja olen niin hajalla etten jaksa heittaa hanta ulos. Sita on ehka ulkopuolisen hankala/mahdoton ymmartaa, mutta olen niin hajalla sisalta etten vain jaksa, ei ole voimia.
Valilla tuntuu etta ero tuli suotta, koska kumpikaan ei vihaa toista ja meilla ei vielakaan ole mitaan kunnon riitaa erosta. Han vain paatti ettei suhde enaa toimi. Silti minusta tuntuu valilla etta han ei tieda itsekaan, mita teki. Ei ajatellut asiaa. Vuokratalomme on hanen nimissaan ja vuokraemannan vieraillessa mieheni sano ilmoittavansa etta talon paperit on muutettava joko minun tai kamppiksen nimelle. Ei kuitenkaan ollut sanonut mitaan. Kun tulin toista ja kysyin asiaa, vastasi vain surullisena olkapaat alhaalla etta "en". Tuntuu vain etta han kokosi voimaa ilmoittaa halustaan erota mutta nyt ei sitten olekaan voimaa lahtea.
Sita vain katselee toista ja miettii etta miksi, miksi, miksi kaikki ei viela voi olla ennallaan, miksi taman piti tapahtua... Mutta kai kaikelle on tarkoitus... Uskon siihen etta kohtalo ohjaa kaikkea, itse siihen ei pysty vaikuttamaan.
Voimia teillekin sinne Saksaan, toivottavasti asiat selkenee. Jos todela haluat pitaa kiinni hanesta, mene terapiaan, tee kaikkesi. Mutta lupaa etta istut sita ennen hetken ja mietit, miksi haluat olla hanen kanssaan. Haluatko olla siksi, etta rakastat hanta ja haluat ehdottomasti olla hanen kanssaan, vai siksi etta unelmia on liian hankala tuhota, pelkaat jaada yksin, mietit salaa mielessasi etta mita sinulle tapahtuu jos eroatte. Itse tajusin, etta poikaystavani oli luultavasti kanssani tuon jalkimmaisen syyn takia viimeisen vuoden. Sanoo edelleen rakastavansa myos, mutta ei vain pysty jatkamaan.
Kuten han sanoi, rakkaus ei aina ole kaikki mita tarvitaan... Luulen etta mita han tarvii taman lisaksi, on vapauden tunne ja aikaa olla yksin :(
"Oon niin hajalla etten oikeasti tieda miten tasta nousee. Kun kaikki unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat heitetaan yhtakkia savuna ilmaan, tuntuu etta edessa on vain pimeaa. Koko elama on suunniteltava uudelleen ja alusta. Tuntuu ettei siihen ole yksinkertaisesti voimaa. Tiedan etta aika parantaa haavat, mutta tassa tilassa siihen ei vaan usko. Tuntuu mahdottomalta loytaa joku uusi, jota rakastaisin yhta paljon kuin nykyistani"
tiedän ton tunteen, vaikka olenkin vielä nuori ja kokematon (17v.) niin tunnen tuon silti. olen poikaystäväni kanssa seurustellut vähemmän aikaa kuin sinä (1,3 v.) ja nyt jo tuntuu siltä että tunteeni ovat hiipumassa, olemme yhdessä suunnitelteet tulevaisuutta, mietitty miltä talomme näyttäisi, mikä lapsillemme nimiksi. ja nyt olen siinä tilassa että ajattelen eroa. mitä en taaskaan tahdo. kirjoitin tuonne yhden keskustelun jo että siitä voi lukea lisää. mutta vaikka itse pistäisin poikki kaipaisin kaikkia noita ja tuntuisi niin tyhjältä ja siltä ettei pystyisi jatkaa elämää eteenpäin. mutta en tiedä vielä, voi olla että olemme yhdessä vielä pitkäänkin. onnea ja voimia sinulle! se on ikuinen lause, aika parantaa haavat ja että kyllä se siitä, noh, se on totta mutta siihen menee aikaa! ja saa mennäkkin myös että pystyy käsitellä kaikkia asioita. nytkin itken joka yö koska en tiedä mitä tekisin. pakko kai tässä elämässä näitä vastoinkäymisiä on tulla, mutta jos olisin naimisissa niin en pystyisi eroamaan koska eikö sitä sanota häissä että pitää kestää kaikki vastoinkäymiset, mutta lasketaanko TUNTEIDEN hiipumista vastoinkäymiseksi ? pystyykö sitä olla yhdessä jos ei toista kohtaan tunne muuta kuin ystävyyttä ?
toivottavasti teidan tilanne on jo parempaan pain kun tahan vastailen. Mutta tuli vain mieleen tuota juttuasi lukiessa, etta koita jutella poikaystavasi kanssa asiasta. Itse olisin niin toivonut etta exani olisi tullut aikaisemmin keskustelemaan kanssani, olisi kertonut etta hanta ahdistaa ja kysellyt milta minusta tuntuu. Koska minuakin ahdisti valilla, mietin, jaksanko suhdetta. Mutta pahkailin asiaa paassani, meni jonkun aikaa, ja ymmarsin etta ahdistus johtui opiskelun ja tyon stressista ym, ei lainkaan suhteestamme. Jos vain olisin voinut keskustella hanen kanssaan ennen kuin han paatti lopullisesti erota.
Hirveaa sekin on poikaystavallesi, jos yhtakkia ilmoitat ettet halua enaa jatkaa, ja sanot etta olet ajatellut asiaa jo pitkaan. Han alkaa vain miettia kaikkia viime aikoja ja onnellisia tilanteita, ja sita, valehtelitko kaikki ne ihanat sanat.
Oikeasti, tata hokee kaikki, mutta voin kai sanoa taman koska olen itsekin vain muutaman vuoden vanhempi. Sa olet viela nuori, kaikki on edessa, ja vaikka nyt tuntuu pahalta, aika parantaa haavat. Usko pois, niin se on. Itsekin olen viela ihan hajalla mutta TIEDAN etta joka paiva tuntuu paremamlta, vahitellen.
Ei sita suhdetta tuossa iassa kannata jatkaakaan jos se ei tunnu hyvalta. Ala ainakaan heita syrjaan mitaan suunnitelmiasi hanen takiaan, koska se kostautuu myohemmin. Itsellani oli selvat suunnitelmat jotka muuttuivat toisiksi hanet tavattuani. En tieda kadunko, mutta valilla mietin etten ela nyt sita mita haluaisin. Yo:n kappale "oikee enkeli" kuvaa hyvin sita mita haluan sanoa tassa. Vastailin tassa keskustelussa tuonne alemmaksi lisaa, yritin selittaa sita yhdessa kasvamista. Teilla saattaa olla aika lailla sama tilanne. Autoitte toisiamme siina itsenaistymisen prosessissa...
Paljon voimia jatkossa, miten tahansa kaykin!!
pähkäilen miten jatkaa eteenpäin. Miten sen tekee?
Olen seurustellut 3 vuotta ensirakkauteni kanssa, olen 18-vuotias. Nyt poikaystäväni ilmoitti, ettei enää halua jatkaa suhdettamme. En ole koskaan rakastanut ketään toista näin, ja hän on ollut luonani murrosiästä varhaisaikuisuuteen asti. Tuntuu kuin koko maailma olisi juuri kaatunut.
Aina sanotaan, että aika parantaa ja uuden löytää. Tällä hetkellä ei vain tunnu ollenkaan siltä, että voisin ikinä rakastaa ketään toista niin kuin rakastan häntä. Ruoka ei maistu, koulu ei maistu, tekeminen ei maistu, mikään ei maistu.
Olen vain surullinen ja itken. Miten ihmeessä tämän olon saa pois?
Hieman lohduttaa lukea, että muitakin on samassa tilanteessa kuin minä. Että muutkin ihmiset kokevat samoja asioita ja silti selviävät niistä.
Minä en myöskään perusta sinkkuiluun. Olen vain halunnut ihmisen jota rakastaa ja jonka kanssa olla. Luulin löytäneeni hänet. Onko se aina tälläistä? Eikö kukaan koskaan voi olla "loppu elämää" yhdessä? Miksi sitten minusta tuntuu, että minä voisin, vaikka olen näin nuori.
En tiedä mitä tehdä.
Hei,
Itsellani oli sama juttu kuin sinulla, han oli ensimmainen tosirakkauteni, olin 18v kun tapasimme ja 4,5v yhdessa kattaa koko sen "myohaiskasvun" ajan, sen ajan kun ihminen itsenaistyy maailmalle ja aloittaa oman elaman. Oma elamani alkoi taysin kahdestaan hanen kanssaan, kaikki oli yhteista, kasvoimme taysin yhteen, kaikin tavoin.
Itse olen laihtunut viimeisen 2 viikon aikana monta kiloa (ihmiset ovat huomautelleet jo asiasta), ruoka ei maistu, mitaan en saa tehtya, harhailen ajatuksissani ja puolitutut kyselevat, olenko ok. Naen edelleen hanta joka paiva, mika tarkoittaa etten siis paase kunnolla eroprosessin alkuun.
Olen kuitenkin tassa 2 viikon aikana alkanut tajuamaan asiaa "ulkopuolisen aivoilla". Eli yritan ajatella niin, etta vaikka tuntuukin nyt todella yksinaiselta, niin en todellakaan ole ainoa jolle tama on kaynyt. Jokainen on siita selvinnyt. Olen nuori (22v) ja koko elama edessa. Ajattele, jos tassa olisi ollut avioero ja nyt olisi 4 muksua vieressa! Eli jotain positiivistakin.
Ja yritan ajatella asiaa niin, etta taman oli tarkoituskin kayda. Ehka kohtalo oli tarkoittanut meidat tapaamaan nuorina, aloittamaan itsenaistymisen yhdessa, ja kun olimme molemmat paasseet irti juuristamme ja kasvaneet vahvoiksi ja tiesimme mita halusimme elamalta, olimme antaneet toisillemme mita tarvitsimme ja meidan tiemme oli aika erkaantua. Tavatessamme olimme nuoria (mina siis 18 ja han 21), haimme viela sita haluamme. Nyt molemmat tiedamme mita haluamme elamaltamme - ja jos miettii niin ehka nama toiveet eivat voisikaan elaa yhdessa toistensa kanssa.
Kai tama oli siis suhde, joka auttoi meidat kasvamaan aikuisiksi mutta meita ei oltu tarkoitettu yhteen loppuelamaksemme.
Olemme edelleen hyvissa valeissa, vaikka valilla mieleni tekeekin huutaa ja haukkua niin paljon kuin sielu sietaa (sitakin olen tehnyt) joten jos meidat on tarkoitettu yhteen, kohtalo tulee siihen viela vaikuttamaan. Jos meita ei ole tarkoitettu yhteen, tajuan sen varmasti siina vaiheessa kun tapaan jonkun, jonka kanssa tunnen viela jotain suurempaa kuin hanen kanssaan (tuntuu tosin mahdottomalta tassa vaiheessa). Jos meidat taas on tarkoitettu yhteen, se tulee viela tapahtumaan. Ehka tama onkin vain kohtalon tapa laittaa meidat molemmat ajattelemaan suhdettamme ja ymmartamaan sen, miten arvokas se on ja miten paljon tarvitsemme toisiamme?
Mita ikina tulevaisuus nayttaakaan, yrita ajatella samalla lailla. Oli aika sekavasti selitetty, olen kuumeessa ja itkinkin taas parin paivan kuivan kauden jalkeen tata kirjottaessani. Mutta eikos se kohtalo vaikuta kaikkeen, ainakin nain uskon.
Sita paitsi, meilla on sama tilanne eli mies ilmoittanut ettei halua enaa jatkaa suhdettamme. Yrita olla onnellinen siita etta paljastui hanen todellinen minansa nyt, eika vasta parin vuoden jalkeen, jolloin ero olisi ollut vielakin kivuliaampi. Ja toisaalta, itse ainakaan en enaa edes tunne miestani kun naen hanet. Katson hanta, puhun hanelle, mutta han ei ole se, jota rakastin 4,5 vuotta. Hanesta tuli esiin toinen persoona, jota en tunne enka rakasta.
Paa pystyyn! Tiedan, kaikki sanovat samaa, mutta olen itse jo siina vaiheessa etta sanon itsekin nain: Me ollaan viela nuoria, meilla on kaikki edessa. Jonain paivana muistelemme tatakin aikaa ihan positiivisesti ja naemme, miksi tama ero oli hyva asia.