Koska tämä on päiväkirjamainen katsanto, tässä tulee purettua tunteitaan eri väriasteikoilla eri päivinä. Kun mutkia on vähemmän, olen valoisampi, kun enemmän tai ne ovat jyrkempiä, tummun.
Tässä näin ja päivittäin eteenpäin eläen tulee varmasti kohtia joissa käännän takkini yönaikana nurin ja päivän päästä uudelleen. Tuostakin mainitsin jonain päivänä alussa, joten en siihen juutu.
Kosketuksen kaipuusta sanoisin että kaipaan kosketusta siinä kuin kuka tahansa ihminen, hyväksyntää ja läheisyyttä. Kosketuksen kaipuu on ihmisen perustarpeita, vai kuinka se lapsitutkimus menikään? Ne lapset jotka jäivät vaille kosketusta, kuolivat tai sairastuivat, kyse oli siis vastasyntyneistä. En usko että nuo lapset osaavat rakastaa hoivan antajaa, mutta syliä nekin tarvitsevat säilyäkseen hengissä.
Joku teistä veti esiin seksin, joten mainitsen että taustastani ja mutkistani huolimatta seksi on itselleni tärkeää. Pidän rakastelusta, tosin käyttääkseni tuota sanaa vaadin molemminpuolista halua tehdä toiselle hyvää, ei vain täyttää omia tarpeitaan.
Osa ongelmistamme on tuolla saralla, koska minä huomatessani etten rakasta, en vaatinut seksissä mitään, täytin miehen toiveet, tarpeet ja tein nautinnon. Suoritin seksin kuten suoritin kaikki muutkin tuomiooni liittämäni tehtävät. Kunnes eräänä päivänä tunsin että olin tuomioni suorittanut ja myös minulla on oikeus tulla huomioiduksi seksissä.
Tietenkään mies ei tilannetta noin vain niellyt, hänen mielestään minusta tuli ahdistavan vaativa, ärsyttävän ohjaava, eikä hän enää tuntenutkaan osaavansa kaikkea.
Todellisuudessa kyse oli siitä, etten koskaan pitänyt itseäni hyvän seksin arvoisena, nyt kun sitä haluan, joudumme opettelemaan koko skaalan uudelleen. Mikä tietysti syö miestä, kuvittelihan hän parikymmentä vuotta osaavansa homman. Mutta tässäkin asiassa pyrin äärimmäiseen hienotunteisuuteen, kosken halua viereeni itsetunnotonta miestä.
Tämän kaiken tunteettoman järjen takana on tunneminä, joka haluaa saada ihmissuhteensa kuntoon. Jos järjellä ajattelisin työ/hyöty suhde tämä kaikki näyttäisi täysin päättömältä.
Tiesin jo aloittaessani saavani sekä kannustusta että vastustusta. En ota kenenkään vastauksia ainoana totuutena, vaan tutkin kokonaisuutta, onko enemmän vastaan kuin puolesta, mikä yksittäinen asia aiheuttaa eniten kuohuntaa (mihin minun pitäisi eniten paneutua itsessäni)
Jotta ymmärrätte myös miestäni kerron, että hän on saanut lapsena huomiota yllin kyllin, jota vaille itse jäin. Sanotaan että menneisyys pitäisi ohittaa ja unohtaa, mutta kaikki eletty asuu meissä kehdosta hautaan.
Niin myös tuo mitättömältä vaikuttava seikka joka saa mieheni tuntemaan itsensä hylätyksi heti kun käännän katseeni ja toisaalta minä tunnen itseni aina ensin hylätyksi. Ajattelen kaiken sen kautta ettei minusta pidetä, ja vasta vakuutteluiden jälkeen hyväksyn sen että olen yhtä lailla oikeutettu elämään täällä kuin joku toinenkin.
Kaikki tuollainen rakentaa parisuhteita, halusimmepa tai emme. Luultavasti mieheni on osin hylännyt minut, koskei halua tehdä tätä työtä kanssani. Hän taisi luopua toivosta kaksi viikkoa seurusteltuamme. Muistaakseni hän tuolloin totesi, että jättäisin hänet kuitenkin. Jota hän totuutena on kaikki vuodet mukanaan kantanut.
Myös mustasukkaisuus on kehyksissä mukana, väliin voimakkaana ja liki sairaana, väliin pinnan alla, kuten nyt. Piilokaudet ovat ehkä raskaampia kuin nuo suorat syytöskaudet, koska totuus on että mustasukkaisuutta on, mutta mieheni järjen näyttäessä että syytä ei ole, hän kieltää tuon tunteen.
Enhän minä yksin voi kaikkea tehdä, tiedän. Mutten minä viitsi yrittämättäkään periksi antaa.
Sitä voinko parantaa elämääni uhrautumalla, en tiedä, uhrauduin ensimmäiset kymmenen vuotta, edes tiedostamatta asiaa. Nyt uhraudun tietoisesti, kuukauden… Joulukuussahan minulla on taas lupa palata nalkuttavaksi akaksi… tosin se nyt ei ainakaan liittoa paranna, mutta on toki helpompi tapa väittää itselleen yrittävänsä. :)
Tunteet ovat yleensä sekavia, koska ne ovat tunteita. Mielenterveydellinen terapia ei ole kyseessä, toisaalta eikö kaikki puhuminen ole terapiaa?
No onhan minulla tietysti ammatti jos toinenkin, olen opiskellut liki ikäni, mutta tuolla alkumatkassa hiukan hutiloiden johon viittasin, eli en jatkanut korkeakouluun, vaan valitsin työn keskiasteen jälkeen. Koska olin jo parisuhteessa, asuimme yhdessä jne.
Juomisestani. Syytän miestäni juomisestani koska, hän tuki juomistani, paapoi krapula-aamuina ja tuon jälkeen maksatti kaiken nöyryyttämällä minua. Kun tappelin itseni irti viinasta kolmesti ennen onnistumistani hänen tukensa oli vähättelyä. Joka käänteessä hän toi tarjolle juotavaa, ihan ja käteen asti vaikka jo sanoin etten enää halua. Eli jouduin tappelemaan viinaa vastaan paitsi kaupassa käydessä (helppo homma) kotona iltaisin ja aina avatessani jääkaapin.
Koska vanhempani ovat holisteja, en missään nimessä voinut laittaa lapsiani asemaan jossa olin, eli tappelin pirun kanssa tosissani vuosia päästäkseni tähän. Eli juomattomuuteen. Se että viimeisen kerran sulkiessani korkin mieheni nauroi päin naamaani sanoen ”Luuletko pystyväsi tuohon” antaa minusta kuvan hänen asenteestaan.
Josta syystä kun onnistuin näytin hänelle vahvuuteni, joka mursi hänen kuvaansa siitä että elämäni olisi hänen päätettävissään, hänen käsissään. Osoitin että hallinta itsestäni on itselläni. Tuon jälkeen hän menetti sädekehänsä, eihän hän enää ollutkaan se ihana mies joka sietää juoppoa vaimoaan. Hänestä tuli mies joka on naimisissa naisen kanssa.
Olen lukenut paljon myös alkoholismista, kävin tuota prosessia kolme vuotta läpi. Useat alkoholistien liitot hajoavat kohdassa kun juoppo raitistuu, koska tuossa kohtaa liitossa lakkaa olemasta pyhimys ja syyllinen. Juoppo lakkaa kantamasta syyllisyyttä.
Itse kannon syyllisyyden ihan kaikesta juodessani, jopa niin että tunsin olevan mieheni armeliaisuutta että sain yleensä elää. En kokenut itseäni ihmisarvoiseksi. Totta kai miehestäni tuntui kivalta paapoa minua, jumaloinhan minä häntä vastalahjaksi.
Mutta siis tervehdyin, aloin vaatimaan parisuhteelta sitä mitä parisuhteen pitäisi olla.
Ehkä tässä kohtaa pitäisi etsiä uusi mies, entinen juoppo, joka tietää kuviot, ymmärtäisi minua paremmin. Mutten halua uutta, haluan tämän miehen ja toimivan liiton.
Vaatimukseni eivät ole utopiaa, luultavasti mieheni oppisi nuo asiat seuraavassa tai kolmannessa liitossa kantapään kautta, mutta minusta kun olisi vallan fiksua että hän oppisi ne nyt ja tässä liitossa jolloin meidän kaikkien elämä ehkä olisi onnellisempaa nyt ja vuosien kuluttua.
Eroa vertaisin luokalle jääntiin. Kun aloittaa uuden suhteen tavallaan kertaa jo elettyjä vuosia, noin kolme vuotta. Ennen kuin on kohdassa jossa erosi, eli syvällä arjessa omine kasvukiemuroineen. Ihmisen tehtävä on kasvaa, minä haluan kasvaa, haluan nähdä mitä voin ja mitä en voi.
Haluan kasvaa myös sisältä päin, tässä ulkoisesti rauhallisessa liitossa on paremmin tilaa olla täysin rehellinen itselleen, kuin uusio sinkkuna tai uudessa suhteessa, jossa tahtomattani yrittäisin näyttää parhaita puoliani. Rehellinen itselleen voi olla vain silloin jos elämä ympärillä antaa turvan siitä ettei tule hyljätyksi.
Nämä kirjoitukset ovat taatusti ristiriitaisia, ovathan ne suoraan elävästä elämästä, kenen elämä etenee viikkoakaan suoraviivaisesti? Uskottavuusongelmaa en esiin nostaisi, ei kyse ole siitä uskooko joku vai ei, kyse on siitä että kerron oman näkökulmani, mieheni kertomana tarinaa tuskin samaksi uskoisi.
Ja jokainen näistä kirjoituksista on ensisijaisesti itseäni varten kirjoitettu. Jos ajattelisin nämä asiat hiljaa mielessäni juuttuisin kehään. Viimeistään kolmanteen ajatukseen, pääsemättä eteen tai taakse.
Mutta kun kirjoitan, juoksen koko pururadan päädyn lähtöviivalle ja ymmärrän ainakin itse hiukan paremmin omaa elämääni.
Kritiikkiä rakastan, koska siitä näen mihin suuntaan seuraavaksi katson tarkemmin.
Tänä aamuna mieheni luvata livautti jotain jota ei aikonutkaan pitää kuin 30% varmuudella. Hän livautti lupauksen lapsen kuullen… En nostanut miestä seinälle, mutta kysyin asiallisesti voinko vahvistaa tuon lupauksen lapsille vai ohitanko olankohautuksella.
Noin jätin hänelle tilaa peruuttaa sievästi tai kohottaa lupaus toteutettavien listalle.
Minkä aiheen nostaisin pöydälle seuraavaksi?
Tässä näin ja päivittäin eteenpäin eläen tulee varmasti kohtia joissa käännän takkini yönaikana nurin ja päivän päästä uudelleen. Tuostakin mainitsin jonain päivänä alussa, joten en siihen juutu.
Kosketuksen kaipuusta sanoisin että kaipaan kosketusta siinä kuin kuka tahansa ihminen, hyväksyntää ja läheisyyttä. Kosketuksen kaipuu on ihmisen perustarpeita, vai kuinka se lapsitutkimus menikään? Ne lapset jotka jäivät vaille kosketusta, kuolivat tai sairastuivat, kyse oli siis vastasyntyneistä. En usko että nuo lapset osaavat rakastaa hoivan antajaa, mutta syliä nekin tarvitsevat säilyäkseen hengissä.
Joku teistä veti esiin seksin, joten mainitsen että taustastani ja mutkistani huolimatta seksi on itselleni tärkeää. Pidän rakastelusta, tosin käyttääkseni tuota sanaa vaadin molemminpuolista halua tehdä toiselle hyvää, ei vain täyttää omia tarpeitaan.
Osa ongelmistamme on tuolla saralla, koska minä huomatessani etten rakasta, en vaatinut seksissä mitään, täytin miehen toiveet, tarpeet ja tein nautinnon. Suoritin seksin kuten suoritin kaikki muutkin tuomiooni liittämäni tehtävät. Kunnes eräänä päivänä tunsin että olin tuomioni suorittanut ja myös minulla on oikeus tulla huomioiduksi seksissä.
Tietenkään mies ei tilannetta noin vain niellyt, hänen mielestään minusta tuli ahdistavan vaativa, ärsyttävän ohjaava, eikä hän enää tuntenutkaan osaavansa kaikkea.
Todellisuudessa kyse oli siitä, etten koskaan pitänyt itseäni hyvän seksin arvoisena, nyt kun sitä haluan, joudumme opettelemaan koko skaalan uudelleen. Mikä tietysti syö miestä, kuvittelihan hän parikymmentä vuotta osaavansa homman. Mutta tässäkin asiassa pyrin äärimmäiseen hienotunteisuuteen, kosken halua viereeni itsetunnotonta miestä.
Tämän kaiken tunteettoman järjen takana on tunneminä, joka haluaa saada ihmissuhteensa kuntoon. Jos järjellä ajattelisin työ/hyöty suhde tämä kaikki näyttäisi täysin päättömältä.
Tiesin jo aloittaessani saavani sekä kannustusta että vastustusta. En ota kenenkään vastauksia ainoana totuutena, vaan tutkin kokonaisuutta, onko enemmän vastaan kuin puolesta, mikä yksittäinen asia aiheuttaa eniten kuohuntaa (mihin minun pitäisi eniten paneutua itsessäni)
Jotta ymmärrätte myös miestäni kerron, että hän on saanut lapsena huomiota yllin kyllin, jota vaille itse jäin. Sanotaan että menneisyys pitäisi ohittaa ja unohtaa, mutta kaikki eletty asuu meissä kehdosta hautaan.
Niin myös tuo mitättömältä vaikuttava seikka joka saa mieheni tuntemaan itsensä hylätyksi heti kun käännän katseeni ja toisaalta minä tunnen itseni aina ensin hylätyksi. Ajattelen kaiken sen kautta ettei minusta pidetä, ja vasta vakuutteluiden jälkeen hyväksyn sen että olen yhtä lailla oikeutettu elämään täällä kuin joku toinenkin.
Kaikki tuollainen rakentaa parisuhteita, halusimmepa tai emme. Luultavasti mieheni on osin hylännyt minut, koskei halua tehdä tätä työtä kanssani. Hän taisi luopua toivosta kaksi viikkoa seurusteltuamme. Muistaakseni hän tuolloin totesi, että jättäisin hänet kuitenkin. Jota hän totuutena on kaikki vuodet mukanaan kantanut.
Myös mustasukkaisuus on kehyksissä mukana, väliin voimakkaana ja liki sairaana, väliin pinnan alla, kuten nyt. Piilokaudet ovat ehkä raskaampia kuin nuo suorat syytöskaudet, koska totuus on että mustasukkaisuutta on, mutta mieheni järjen näyttäessä että syytä ei ole, hän kieltää tuon tunteen.
Enhän minä yksin voi kaikkea tehdä, tiedän. Mutten minä viitsi yrittämättäkään periksi antaa.
Sitä voinko parantaa elämääni uhrautumalla, en tiedä, uhrauduin ensimmäiset kymmenen vuotta, edes tiedostamatta asiaa. Nyt uhraudun tietoisesti, kuukauden… Joulukuussahan minulla on taas lupa palata nalkuttavaksi akaksi… tosin se nyt ei ainakaan liittoa paranna, mutta on toki helpompi tapa väittää itselleen yrittävänsä. :)
Tunteet ovat yleensä sekavia, koska ne ovat tunteita. Mielenterveydellinen terapia ei ole kyseessä, toisaalta eikö kaikki puhuminen ole terapiaa?
No onhan minulla tietysti ammatti jos toinenkin, olen opiskellut liki ikäni, mutta tuolla alkumatkassa hiukan hutiloiden johon viittasin, eli en jatkanut korkeakouluun, vaan valitsin työn keskiasteen jälkeen. Koska olin jo parisuhteessa, asuimme yhdessä jne.
Juomisestani. Syytän miestäni juomisestani koska, hän tuki juomistani, paapoi krapula-aamuina ja tuon jälkeen maksatti kaiken nöyryyttämällä minua. Kun tappelin itseni irti viinasta kolmesti ennen onnistumistani hänen tukensa oli vähättelyä. Joka käänteessä hän toi tarjolle juotavaa, ihan ja käteen asti vaikka jo sanoin etten enää halua. Eli jouduin tappelemaan viinaa vastaan paitsi kaupassa käydessä (helppo homma) kotona iltaisin ja aina avatessani jääkaapin.
Koska vanhempani ovat holisteja, en missään nimessä voinut laittaa lapsiani asemaan jossa olin, eli tappelin pirun kanssa tosissani vuosia päästäkseni tähän. Eli juomattomuuteen. Se että viimeisen kerran sulkiessani korkin mieheni nauroi päin naamaani sanoen ”Luuletko pystyväsi tuohon” antaa minusta kuvan hänen asenteestaan.
Josta syystä kun onnistuin näytin hänelle vahvuuteni, joka mursi hänen kuvaansa siitä että elämäni olisi hänen päätettävissään, hänen käsissään. Osoitin että hallinta itsestäni on itselläni. Tuon jälkeen hän menetti sädekehänsä, eihän hän enää ollutkaan se ihana mies joka sietää juoppoa vaimoaan. Hänestä tuli mies joka on naimisissa naisen kanssa.
Olen lukenut paljon myös alkoholismista, kävin tuota prosessia kolme vuotta läpi. Useat alkoholistien liitot hajoavat kohdassa kun juoppo raitistuu, koska tuossa kohtaa liitossa lakkaa olemasta pyhimys ja syyllinen. Juoppo lakkaa kantamasta syyllisyyttä.
Itse kannon syyllisyyden ihan kaikesta juodessani, jopa niin että tunsin olevan mieheni armeliaisuutta että sain yleensä elää. En kokenut itseäni ihmisarvoiseksi. Totta kai miehestäni tuntui kivalta paapoa minua, jumaloinhan minä häntä vastalahjaksi.
Mutta siis tervehdyin, aloin vaatimaan parisuhteelta sitä mitä parisuhteen pitäisi olla.
Ehkä tässä kohtaa pitäisi etsiä uusi mies, entinen juoppo, joka tietää kuviot, ymmärtäisi minua paremmin. Mutten halua uutta, haluan tämän miehen ja toimivan liiton.
Vaatimukseni eivät ole utopiaa, luultavasti mieheni oppisi nuo asiat seuraavassa tai kolmannessa liitossa kantapään kautta, mutta minusta kun olisi vallan fiksua että hän oppisi ne nyt ja tässä liitossa jolloin meidän kaikkien elämä ehkä olisi onnellisempaa nyt ja vuosien kuluttua.
Eroa vertaisin luokalle jääntiin. Kun aloittaa uuden suhteen tavallaan kertaa jo elettyjä vuosia, noin kolme vuotta. Ennen kuin on kohdassa jossa erosi, eli syvällä arjessa omine kasvukiemuroineen. Ihmisen tehtävä on kasvaa, minä haluan kasvaa, haluan nähdä mitä voin ja mitä en voi.
Haluan kasvaa myös sisältä päin, tässä ulkoisesti rauhallisessa liitossa on paremmin tilaa olla täysin rehellinen itselleen, kuin uusio sinkkuna tai uudessa suhteessa, jossa tahtomattani yrittäisin näyttää parhaita puoliani. Rehellinen itselleen voi olla vain silloin jos elämä ympärillä antaa turvan siitä ettei tule hyljätyksi.
Nämä kirjoitukset ovat taatusti ristiriitaisia, ovathan ne suoraan elävästä elämästä, kenen elämä etenee viikkoakaan suoraviivaisesti? Uskottavuusongelmaa en esiin nostaisi, ei kyse ole siitä uskooko joku vai ei, kyse on siitä että kerron oman näkökulmani, mieheni kertomana tarinaa tuskin samaksi uskoisi.
Ja jokainen näistä kirjoituksista on ensisijaisesti itseäni varten kirjoitettu. Jos ajattelisin nämä asiat hiljaa mielessäni juuttuisin kehään. Viimeistään kolmanteen ajatukseen, pääsemättä eteen tai taakse.
Mutta kun kirjoitan, juoksen koko pururadan päädyn lähtöviivalle ja ymmärrän ainakin itse hiukan paremmin omaa elämääni.
Kritiikkiä rakastan, koska siitä näen mihin suuntaan seuraavaksi katson tarkemmin.
Tänä aamuna mieheni luvata livautti jotain jota ei aikonutkaan pitää kuin 30% varmuudella. Hän livautti lupauksen lapsen kuullen… En nostanut miestä seinälle, mutta kysyin asiallisesti voinko vahvistaa tuon lupauksen lapsille vai ohitanko olankohautuksella.
Noin jätin hänelle tilaa peruuttaa sievästi tai kohottaa lupaus toteutettavien listalle.
Minkä aiheen nostaisin pöydälle seuraavaksi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
hienoa lukea ajatuksiasi.
Toivon sinun jaksavan ja onnistuvan, koska tavoitteesi on jotain sellaista mihin ei moni pysty, vaikka haluaisikin.
Hymyilytti paluu nalkuttavaksi akaksi.. Vähän samaa kuin paluu alkoholistiksi, tai omassa elämässäni kelkankääntö periaatteissani.
Voisi tehdä paljonkin asioita toisin, tai samoin kun on ennenkin tehnyt, mutta jossain vaiheessa alkaa olla ylpeä saavutuksistaan. Ei siten, että nostaisi itse päänsä päälle sädekehän loistamaan, tuomaroidakseen muita, vaan hiljaisen hyväksyvästi todeten, että selkäranka on, ja vahva.
Täällä moni katselee asioita joko-tai, on-off, musta-valkoinen -asetelmassa. Ikäänkuin näkökenttä olisi niin rajallinen, ettei kykene näkemään toista, jos näkee toisen.
Kosketuksesta: kuvailemasi kaltaisen (orpolapsiesimerkki) kosketuksentarpeen täyttävät ystävät, lapset, jopa lemmikkieläin, esim. koira;).
Parisuhteeseen kuuluu mielestäni eroottinen elementti. Silloinkin, kun kosketus on vailla seksuaalista sävyä (voiko se todellisessa rakkaussuhteessa edes olla?), henkilöiden välisen suhteen tila vaikuttaa tunteisiin, joita kosketus herättää. Ainakin oma kehoni tarvitsee omat rakastavat tunteeni kyytipojaksi nauttiakseen miehen (muun kuin ystävän) kosketuksesta, kaivatakseen sitä. Ilman tunteita en voi myöskään koskettaa miestä hellästi. Ja tunteita kun ei voi määräillä...
Minäkin yritin saada suhteen toimimaan kaikilla yleisesti hyväksytyillä (moraalisesti oikeilla) keksimilläni keinoilla mm. lasten vuoksi ja siitä tietoisena, että yleensä ei vaihtamalla parane. Yritin myös muokata omaa elämääni niin, että olisin siihen tyytyväisempi: keskustelutarpeen hoitelin naisystävien kanssa, kävin yksin harrastamassa sellaista, mistä pidin, opiskelin, yritin rentoutua.
Sisälläni nakersi kuitenkin hirvittävä nälkä, jota nämä korvaavat toiminnot eivät tyydyttäneet. Nälkä todelliseen rakkaussuhteeseen. Sellainen löytyi historiastani ja siksi tiesin, että en ole kyvytön rakastamaan (=jakamaan elämän kaikkineen, agape), tuntemaan intohimoa, haluamaan miestä (=eroottinen rakkaus).
Monenlaisten kokeilujen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että mieheni on onnellisempi, kun näyn ja kuulun vain niinä äärettömän harvoina hetkinä, joina hän tarvitsee hieman small talkia syvällisempää kommunikaatiota. Muuten hän on täysin tyytyväinen omassa maailmassaan. Pyöritän arkea ja prosessoin kaikenlaisia keskeneräisiä elämään liittyviä kysymyksiä. Häntä ei kiinnosta suunnitteleminen, pohdiskelu, yhdessä kehitteleminen, vaan lopputulokset. Hän tarvitsee tämän perheen, puitteet olemiselleen, mutta ei meitä persoonina ja yksilöinä. Ei jakamista, ei yhteyttä.
Vaikka arvostan kokeiluasi, pelkään, että saatat päätyä tähän: sinulla ei sittenkään ole ihmistä, persoonaa, jota rakastaa. Etkä itse ole miehesi silmissä yksilö, korkeintaan nainen. Elämäsi on siedettävää mutta tyhjää, kuten käsittääkseni nytkin. Puuroa päivästä toiseen gourmet-aterioiden asemesta. Yhtä lailla kuin ei voi pyyhkäistä lapsuudenhistoriaansa tiskirättiin, ei voi aloittaa tyhjältä pöydältä pitkässä avioliitossakaan. Tämä on kokemukseni.
Itsensä muuttaminen auttaa hieman, mutta ei riittävästi, jos toisella ei ole minkäänlaista motivaatiota kasvaa. Hieman on minulle yhtä kuin toimivampi perhe-elämä, riittävästi = onnellinen rakkaussuhde. Itselleni ei jälkimmäistä vähempi riitä.
Yritä silti. Voihan asia riippua ihmisistä. Toivon todellakin, että onnistut. Maailma olisi parempi paikka, jos täällä olisi enemmän onnellisia ihmisiä...