Hei kaikki!
Olemme neljä sosiaali-alan opiskelijaa ja teemme pientä tutkimusta avioeroista selvitymisestä.
Painopisteemme on selviytymistä helpottavassa perheneuvonnassa ym. Haluaisimme kuulla kokemuksianne siitä millaisessa merkitykesessä perheneuvonta on ollut selviytyessänne erosta? saitteko työntekijältä kaipaamaanne tukea? Miten valmistauduitte tapaamisiin?ja miten mielestäsi perheneuvonnan palveluita voitaisiin parantaa?
Keskustelua aiheesta voi käydä täällä tai kertomuksia voi lähettää sähköpostitse. Käsittelemme juttuja nimettöminä.
Toivottavasti mahdollisimman monella on jotain kerrotavanaan!:)
- Maija, Mari, Tuulia ja Johanna
Olemme neljä sosiaali-alan opiskelijaa ja teemme pientä tutkimusta avioeroista selvitymisestä.
Painopisteemme on selviytymistä helpottavassa perheneuvonnassa ym. Haluaisimme kuulla kokemuksianne siitä millaisessa merkitykesessä perheneuvonta on ollut selviytyessänne erosta? saitteko työntekijältä kaipaamaanne tukea? Miten valmistauduitte tapaamisiin?ja miten mielestäsi perheneuvonnan palveluita voitaisiin parantaa?
Keskustelua aiheesta voi käydä täällä tai kertomuksia voi lähettää sähköpostitse. Käsittelemme juttuja nimettöminä.
Toivottavasti mahdollisimman monella on jotain kerrotavanaan!:)
- Maija, Mari, Tuulia ja Johanna
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletteko varmasti sitä mitä mainostatte? Olen kokenut eron muutama vuosi sitten ja samalla menettänyt yhteyden lapsiini, oletetun ja todetun sairauden takia. En todella haluaisi käsitellä tätä enää uudestaan, mutta jos siitä on jotakin hyötyä, niin olen valmis.
T- Jorma
[email protected]
Jeps. Kaikki alkoi siitä kun minulla lopulta todettiin (diag.) kaksisuuntainen mielialahäiriö. Silloin vaimo ja perhe menivät sekaisin, alkoivat myydä taloa ja realisoida omaisuutta. Ennen tätä olin itse vapaaehtoisesti hakeutunut hoitoon, mutta siitä huolimatta ensimmäinen yhteydenotto omaisiin oli kun he tulivat pyytämään allekirjoitusta talo-osakkeen myyntiin. Seuraavaksi meidät laitettiin "perheneuvolaan", jossa ilmoitin että ensin hoidan itseni kuntoon tästä burn-outista, depdessiosta ja masennuksesta, ja vasta sitten aloitan miettimään perheemn sisäisiä asioita. Teinkö väärin, sitä en tiedä, nuyt olemme eronnee juuri sen takia.
T- Jorma Hytönen
Valitettavasti en halua laittaa tähän julkisesti omaa selviytymistarinaani, mutta jos teistä joku tohtii laittaa oman sähköpostiosoitteensa aineistonkeruuta varten esille, niin siinä tapauksessa ehkä uskaltaisi laittaa viestin.
Muutoin lyhyesti. Erosta toipumiseen siten että suunnilleen pärjää arjessa, pystyy käymään töissä ja innostuu taas erilaisista asioista ympärillä, on mennyt yli 2 vuotta. Siihen asti mikään ei jaksanut kiinnostaa ja oli pakotettava itsenä harrastuksiin, ihmisten ilmoille ja töihin. Ajattelin että jos yhden päivän kerrallaan eläisi, niin voihan sen lopullisen ratkaisun tehdä huomennakin.
Nyt siis olen muutoin eheytynyt, mutta minulle on jäänyt voimakkaita pelkoja. Pelkään rakastumista, pelkään menettämistä, pelkään toisen uskottomuutta ja eniten pelkään sitä kipua mitä nämä kaikki yhdessä ja erikseen aiheuttavat.
anteeksi unohtui siis...
Kävimme perheneuvolassa yhden kerran perheterapeutilla. Kun sanoin istunnossa että tämä eroprosessi lähti liikkeelle hyvin rumasti, ja että vaikka ero tulisikin, niin sitä puolisoa joka jätetään voisi kohdella edes hieman paremmin. Ja että jos tätä suhdetta ei enää pelastettaisikaan, niin edes saisi hieman tietää mitä oikein tapahtui. Terapeutti totesi tähän aika kylmästi yks kantaan, että sellaisiahan ne erot ovat ja ettei sille voi mitään. Seuraavaksi ehdotti josko minä voisin aloittaa käymään heillä terapiassa ja varata seuraavan ajan.
Terapeutti saattoi olla oikeassa siinä, että on täysin normaalia kun mies vain lähtee mitään puhumatta, eikä terapeutti nähnyt mitenkään tarpeellisena myöskään sitä, että asioista olisi keskenämme puhuttu edes kerran siellä perheterapiassa. En siis vieläkään tiedä mitä silloin tapahtui, ja tuskin koskaan saan tietääkään.
Ainut mitä itse olen asiasta oppinut on se, että vaikka mies olisi vannonut ikuista rakkauta, olisi kilti, mukava, huomaavainen, kaikin puolin vaikuttaisi rehelliseltä, niin silti "seuraavalla viikolla" jotain tällaista voi tapahtua. JA yllättäen tätä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä, sillä kaikkihan eroavat ja se aina sattuu.
saman seurakunnan kuin missä menimme naimisiin samana vuonna.
Tässä vielä sähköpostiosoite, luulin sen tulevan lukiojoille automaattisesti näkyviin kun laitta sen sille varattuun kohtaan.
[email protected]
Kiitos tähän astisista vastauksista!
Saisinko vielä sen verran tarkennusta oliko perheneuvonta seurakunnalta saatua vai jotain muuta kautta?
Ennen avioeropäätöstä kävimme pari kertaa perheneuvolassa enkä kokenut siitä olevan mitään hyötyä. Mitään konkreettisia neuvoja sieltä ei saanut.
Jotenkin olisin kaivannut sitä, että esille olisi tuotu se, että vastaavat ongelmat kuin meillä oli, ovat melko yleisiä perheissä, joissa on pieniä lapsia ja että niistä on mahdollista selvitä, jos molemmilta löytyy halua muuttaa käytöstään omalta osaltaan. Että olisi painotettu kriisiä kasvun mahdollisuutena. Mutta ei, jotenkin neuvonnasta tuli sellainen olo, että eroja nyt sattuu, ei siinä ole mitään ihmeellistä, jos kerran siihen päädytte, niin ei tässä kannata mitään yrittääkään tehdä.
Ja se minua jäi kaivelemaan, että silloiselle puolisolleni todettiin, että raivokohtaukset, joissa tavaroita särjetään ja käyttäydytään fyysisesti uhkavaavasti jne. ovat luonnollisia siinä vaiheessa, jos tuntuu siltä, ettei ristiriitatilanteessa puhe riitä. Mutta minulta kysyttiin, että voisinko ilmaista vihaani jollain muulla tavalla kuin huutamalla. Se tuntui kummalliselta, kun huutaminen nyt ei kuitenkaan satuta ketään samoin kuin käsiksi käyminen.
Mutta tietenkään neuvola ei voi tehdä mitään, jos ihmiset itse eivät ole valmiita ottamaan vastuuta omasta käyttäytymisestään ja sitoutumaan muutokseen ja parisuhteen kanssa työskentelyyn. Mutta jotenkin siihen suuntaan olisi mielestäni pitänyt rohkaista enemmän.