Onko täydellistä arkea ja onnea, suhdetta?
Yhtäkkiä aamulla huomasin kuinka ärsyttävä kai olen mieheni silmissä.
Koko elämä koostuu hyvistä päivistä, huonoista päivistä, hetkistä täydellisyyttä.
Vaikka mieheni ymmärtää minua ajoittain 100% se ei estä omaa mustaa hetkeäni lyömästä epävarmuutta päin kasvojani.
Epävarmuus tulee kun on tullakseen, miehestäni nuo hetket ovat taatusti ahdistavia, eihän mikään määrä vakuutteluja vakuuta minua.
Toisaalta sama on hänen mustasukkaisuutensa kanssa, vaikka järki sanoo ettei syytä ole, tunne tulee syvemmältä ja humauttaa jalat alta, jolloin saan osani aina, tein niin tai näin.
Kun tuollainen kohta on ohieletty, sille voi hymyillä, sitä voi ymmärtää, itseään voi ymmärtää. Mutta mikään ymmärrys ei estä seuraavaa kertaa tulemasta. Kun vajoan itsetuntini kanssa pohjamutiin, mikään muistutus edelliskerroista ja ymmärryksestä ei auta.
On vain tuo hetki ja epävarmuuteni. Tuohon pohjaan luuloni ettei elämäni olisi hauskempaa vaikka vierelläni olisi toinen mies.
Hänellä olisi omat mustat kohtansa, jotka joutuisin opettelemaan ymmärtääkseni hänen tapansa reagoida tilanteissa.
Ymmärrys joka tulee polvillaan käynneistä, auttaa ymmärtämään että syyttää ei voi edes itseään loputtomiin. Elämä on yleensä epäoikeudenmukaista, vain se miten tilanteisiin suhtautuu on ihmisen itsensä päätettävissä.
Palatakseni alkuun, eli suhteeseeni miestäni kohtaan, en tiedä onko koiraan vertaaminen kaukaa haettua.
Ehkä olin itse koiran asemassa rukoillessani häneltä oikeutta elää. Ehkä hän komensi missä on paikkani ja näytti kohdat jossa sain läähättää onnellisena hänen huomionsa keskipisteenä ja komensi sivuun, hiljaiseksi, silloin kun ei halunnut nähdä anovaa ilmettä silmissäni.
Jos oikein muistan (en jaksa tarkistaa) en missään vaiheessa syyttänyt miestäni siitä että aloin juomaan, vaan siitä kun jo halusin lopettaa ja hän teki voitavansa jotten lopettaisi.
Syyt juomiseeni käyvät selvästi ilmi jo kirjoittamassani, koin olevani ihmisenä epäonnistunut. Suorittaessani elämääni olin tavattoman väsynyt ja jokailtainen alkoholiannos auttoi ajatukset irti aivoista. Saatoin tillottaa tv:tä täysin tyhjin aivoin. Tuntui hyvältä elää sumussa, kun tiesi etteivät asiat olleet kuten niitten piti olla.
Join niin kauan kunnes koin etten enää pystynyt antamaan turvaa lapsilleni. Lapset saivat lopettamaan karkumatkan.
Jotta pääsin eroon viinasta, minun oli tunnistettava ja tunnustettava syyt joiden vuoksi join.
Ja ne syyt, aika pitkälle näkyvät näissä seitsemän ensimmäisen päivän teksteissä. Kyse ei ole siitä kuka on vierelläni, vaan siitä kuinka tuo vieressä eläjä käyttää asemaansa väärin.
Jos mieheni olisi empaattinen hän tukisi minua ei juoksisi karkuun, myöntäisi oman osuutensa, vähättelemättä sitä jne.
Mutta luulen että hän on kuten kai puolet ihmisistä, omaa etuaan tavoitteleva, ihminen joka osaa hienosti selittää kaiken tekemänsä nätiksi, kaataen syyn virheistään toisten niskaan.
Keskenkasvuinen on hyvä sana kuvaamaan kyseisenlaista ihmistä, kaikkihan me kasvamassa täällä olemme, mutta osa kuten mieheni tekee kaikkensa ettei joutuisin näkemään itseään suoraan. Koska tuo suoraan katsominen pakottaa hyväksymään oman epätäydellisyytensä.
Sanottuna tuo on helppoa, kaikki tekevät virheitä jne. Oikeasti vastuun ottaminen virheistään onkin hankalampaa. Tuolloin pitäisi tulla lähelle ja uskaltaa myöntää virheensä, vaikka se tietäisi toisen osapuolen vihan ja suuttumisen vastaanottamista.
Mielenkiinnosta kysyisin, kuinka moni mies vielä lukee näitä tilityksiä? Miesten aivot rakentuvat eri tavalla, joten oletan "yleisöni" olevan naisvoittoista.
Eilinen päivä oli vaikea, purin kieltäni usein ollakseni sanomatta, marmattamatta jne.
Aamulla ymmärsin, ettei temppujen opettaminen kannata ennen kuin saan Karkurin hakeutumaan omasta halustaan lähelleni.
Sitä ennen... temput ovat temppuja, Karkuri pysyy etäällä jos etäällä on helpompi olla kuin lähellä.
Eli kätken sen jäkättävän akan toistaiseksi, noissa kohdissa on vaikea hillitä kieltään, vaikka tiedän kuten viimeisiä kertoja juodessa, ettei tulosta (humalaa) tule.. tulee vain apea olo.
Yhtäkkiä aamulla huomasin kuinka ärsyttävä kai olen mieheni silmissä.
Koko elämä koostuu hyvistä päivistä, huonoista päivistä, hetkistä täydellisyyttä.
Vaikka mieheni ymmärtää minua ajoittain 100% se ei estä omaa mustaa hetkeäni lyömästä epävarmuutta päin kasvojani.
Epävarmuus tulee kun on tullakseen, miehestäni nuo hetket ovat taatusti ahdistavia, eihän mikään määrä vakuutteluja vakuuta minua.
Toisaalta sama on hänen mustasukkaisuutensa kanssa, vaikka järki sanoo ettei syytä ole, tunne tulee syvemmältä ja humauttaa jalat alta, jolloin saan osani aina, tein niin tai näin.
Kun tuollainen kohta on ohieletty, sille voi hymyillä, sitä voi ymmärtää, itseään voi ymmärtää. Mutta mikään ymmärrys ei estä seuraavaa kertaa tulemasta. Kun vajoan itsetuntini kanssa pohjamutiin, mikään muistutus edelliskerroista ja ymmärryksestä ei auta.
On vain tuo hetki ja epävarmuuteni. Tuohon pohjaan luuloni ettei elämäni olisi hauskempaa vaikka vierelläni olisi toinen mies.
Hänellä olisi omat mustat kohtansa, jotka joutuisin opettelemaan ymmärtääkseni hänen tapansa reagoida tilanteissa.
Ymmärrys joka tulee polvillaan käynneistä, auttaa ymmärtämään että syyttää ei voi edes itseään loputtomiin. Elämä on yleensä epäoikeudenmukaista, vain se miten tilanteisiin suhtautuu on ihmisen itsensä päätettävissä.
Palatakseni alkuun, eli suhteeseeni miestäni kohtaan, en tiedä onko koiraan vertaaminen kaukaa haettua.
Ehkä olin itse koiran asemassa rukoillessani häneltä oikeutta elää. Ehkä hän komensi missä on paikkani ja näytti kohdat jossa sain läähättää onnellisena hänen huomionsa keskipisteenä ja komensi sivuun, hiljaiseksi, silloin kun ei halunnut nähdä anovaa ilmettä silmissäni.
Jos oikein muistan (en jaksa tarkistaa) en missään vaiheessa syyttänyt miestäni siitä että aloin juomaan, vaan siitä kun jo halusin lopettaa ja hän teki voitavansa jotten lopettaisi.
Syyt juomiseeni käyvät selvästi ilmi jo kirjoittamassani, koin olevani ihmisenä epäonnistunut. Suorittaessani elämääni olin tavattoman väsynyt ja jokailtainen alkoholiannos auttoi ajatukset irti aivoista. Saatoin tillottaa tv:tä täysin tyhjin aivoin. Tuntui hyvältä elää sumussa, kun tiesi etteivät asiat olleet kuten niitten piti olla.
Join niin kauan kunnes koin etten enää pystynyt antamaan turvaa lapsilleni. Lapset saivat lopettamaan karkumatkan.
Jotta pääsin eroon viinasta, minun oli tunnistettava ja tunnustettava syyt joiden vuoksi join.
Ja ne syyt, aika pitkälle näkyvät näissä seitsemän ensimmäisen päivän teksteissä. Kyse ei ole siitä kuka on vierelläni, vaan siitä kuinka tuo vieressä eläjä käyttää asemaansa väärin.
Jos mieheni olisi empaattinen hän tukisi minua ei juoksisi karkuun, myöntäisi oman osuutensa, vähättelemättä sitä jne.
Mutta luulen että hän on kuten kai puolet ihmisistä, omaa etuaan tavoitteleva, ihminen joka osaa hienosti selittää kaiken tekemänsä nätiksi, kaataen syyn virheistään toisten niskaan.
Keskenkasvuinen on hyvä sana kuvaamaan kyseisenlaista ihmistä, kaikkihan me kasvamassa täällä olemme, mutta osa kuten mieheni tekee kaikkensa ettei joutuisin näkemään itseään suoraan. Koska tuo suoraan katsominen pakottaa hyväksymään oman epätäydellisyytensä.
Sanottuna tuo on helppoa, kaikki tekevät virheitä jne. Oikeasti vastuun ottaminen virheistään onkin hankalampaa. Tuolloin pitäisi tulla lähelle ja uskaltaa myöntää virheensä, vaikka se tietäisi toisen osapuolen vihan ja suuttumisen vastaanottamista.
Mielenkiinnosta kysyisin, kuinka moni mies vielä lukee näitä tilityksiä? Miesten aivot rakentuvat eri tavalla, joten oletan "yleisöni" olevan naisvoittoista.
Eilinen päivä oli vaikea, purin kieltäni usein ollakseni sanomatta, marmattamatta jne.
Aamulla ymmärsin, ettei temppujen opettaminen kannata ennen kuin saan Karkurin hakeutumaan omasta halustaan lähelleni.
Sitä ennen... temput ovat temppuja, Karkuri pysyy etäällä jos etäällä on helpompi olla kuin lähellä.
Eli kätken sen jäkättävän akan toistaiseksi, noissa kohdissa on vaikea hillitä kieltään, vaikka tiedän kuten viimeisiä kertoja juodessa, ettei tulosta (humalaa) tule.. tulee vain apea olo.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täydellistä onnea tai suhdetta ei tietenkään ole. Mutta on suhteita, joissa onnellisia hetkiä on enemmän ja suhteita, joissa niitä on vähemmän. Ja toisen osapuolen onnellisuus voi kuitenkin jonkin verran riippua toisen henkilön persoonasta, kun kyse sentään on PARIsuhteesta.
Kuvailet osuvasti rikkinäistä ihmistä. Siinä et kuitenkaan mielestäni ole välttämättä oikeassa, että et voisi olla onnellisempi jonkun toisen miehen kanssa. (Huom! en kehota ketään eroamaan!)
Jossakin kirjoituksessasi mainitsit, että toiselta entiseltä alkoholistilta voisit ehkä saada enemmän ymmärrystä. Kaksi historialtaan rikkinäistä ihmistä voi kokemukseni mukaan onnistua, jos ovat tehneet töitä itsensä kanssa. Toisin sanoen pyrkineet parantumaan sairaasta selviytymiskeinostaan (esim. alkoholismi). Ja yleensä heidän on pakko, jos eivät halua kuolla. Rikkinäisyyden taustalla olevien asioiden ja keinojen paeta todellisuutta ei tarvitse olla yhtenevät. Silti syvän yhteyden kokemus voi parhaimmillaan vallita tällaisessa suhteessa.
Em. suhteessa toinen osapuoli tunnistaa nuo kuvailemasi pimeät hetket, tajuaa täysin, miltä sinusta tuntuu, tuntee sitä peräämääsi empatiaa. Armahtaa sinut itseltäsi. Iänikuiseen vakuutteluun ei kyllästy ja katkeroidu se, joka itse käy samassa helvetissä. Joskus siellä ollaan jopa yhtaikaa ja lopulta osataan nauraa koko asialle, rakastavasti. Hänen silmistään näet sen, ehdottoman armon. Ja itse olet valmis armahtamaan hänet samalla tavalla. Toinen rikkinäinen, mutta rakastamaan toipunut, ei käytä asemaansa väärin.
Oletko varma, että on jokin, jota lähelle voisit päästä? Joskus epäilen, että osa miehistä on tehty vain halaamaan/halattaviksi, toiset myös suutelemaan/suudeltaviksi. Ensin mainituille sopii kumppaniksi sellainen ehjä, punaposkinen, lettipäinen maalaistyttö, mutta jostain syystä he naivat rikkinäisiä naisia.
Suudelmassa mennään pintaa syvemmälle. Kaikilla ei ole mitään kiehtovaa minuutta, joka pinnan alta löytyisi, syvää tunne-elämää. Rikkinäisyydestään toipuvan ihmisen kauan tukahdutettu tunne-elämä huutaa ravintoa. Epäsuhtaisessa, mutta puitteiltaan toimivassa suhteessa on, kuten mainitsit tilaa tehdä töitä itsensä kanssa, mutta lopullinen kasvu tapahtuu mielestäni aina yhteydessä toiseen ihmiseen. Jos puhutaan kasvusta vaimona, ristiriita on todella hankala ratkaista. Onko mahdollista koskaan päästä halaustasoa syvemmälle tällaisessa parisuhteessa?
mun avopuoliso on kuin sun miehes. paitsi ettei se käy töissä eikä opiskele. lapsia ei oo. niin ja se on siis nainen. kun tuun kotiin tiskit ja pyykit on hoitamatta. oma aloitteisesti se siivoaa korkeintaan kerran, kaksi vuodessa. jos sille sanoo asiasta, ensiksi se inttää vastaan, ja sitten itkee ja lupaa parantaa tapansa heti huomenna. voi olla , että se onkin seuraavana päivänä laittanu pesukoneen puolilleen, mutta ei päälle. vaikka mä sanon että sen käytös on epäreilua, ja lupaukset on pidettävä näin on jatkunut vuosia. mä hoidan huushollin.
silti mun ei tulis mieleen laittaa sitä koirakouluun. se vaan on hyväksyttävä, ei se oo paha, eikä sun mieheskään siltä vaikuta.
voi olla että sä oot jääny jotain vaille kuin koiranpentu, mutta koita oppia hyväksymään elämä , kiinalaiset sanoo ettei se oo köyhä jolla on vähän vaan se joka haluaa aina lisää.
mä en oo uskonnollinen, mutta oletko kuullu agape-rakkaudesta.
siis sellaisesta joka rakastaa ilman ehtoja.et ole tainnu.