Jotkut ottavat eron liian raskaasti. Oletko itse/onko exäsi/tuttusi käyttäytynyt epätoivoisesti, nolosti tai hysteerisesti eron jälkeen? Miten?
Itseäni kaduttaa ihan hirveästi kun jäin roikkumaan eksääni...en päästänyt häntä menemään, roikuin hihassa, pommitin viesteillä/puheluilla, jäin hänen kotinsa lähelle itkemään koko päiväksi ja keksin vaikka mitä tekosyitä miten olisin voinut vielä mennä heille. Jälkeenpäin hävettää, enkä tiedä mitä jätkä minusta ajattelee.
Ero oli oikeastaan yhteispäätös, ja johtui aikapulasta (ainakin poika väitti että haluaisi yrittää, mutta kun aika ei riitä), mutta kohta olisi taas aikaa. Uskallanko ottaa yhteyttä? Mitä jos hän vain nauraa muistellen sitä eropäivää milloin ulisin hänen perässään? Taisin pilata tuolla käytöksellä viimeisetkin mahdollisuudet..
Itseäni kaduttaa ihan hirveästi kun jäin roikkumaan eksääni...en päästänyt häntä menemään, roikuin hihassa, pommitin viesteillä/puheluilla, jäin hänen kotinsa lähelle itkemään koko päiväksi ja keksin vaikka mitä tekosyitä miten olisin voinut vielä mennä heille. Jälkeenpäin hävettää, enkä tiedä mitä jätkä minusta ajattelee.
Ero oli oikeastaan yhteispäätös, ja johtui aikapulasta (ainakin poika väitti että haluaisi yrittää, mutta kun aika ei riitä), mutta kohta olisi taas aikaa. Uskallanko ottaa yhteyttä? Mitä jos hän vain nauraa muistellen sitä eropäivää milloin ulisin hänen perässään? Taisin pilata tuolla käytöksellä viimeisetkin mahdollisuudet..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onhan sitä tullut käyttäydyttyä todella nolosti kun on tullut jätetyksi. Viimeisen suhteen jälkeen lähettelin takaisinruinausviestejä kuukauden ajan.. Sitten lopuksi eilen haukuin miehen viesteillä todella rumasti. Toivottavasti en enää nolaa itteeni enempää. Jotenkin tarvitsin ton roikkumisvaiheen että pääsin tähän vihaamisen tilaan. Ensimmäisen seurusteluni päätyttyä muutama vuosi sitten roikuin exäni oven takana useita tuntejakin odottamassa että hän tulisi kotiin ja hänen olisi pakko kuunnella minua. Lisäksi uhkasin tappaa itseni jos hän ei ota minua takaisin. Tälle tapaukselle soittelin kolmen viikon ajan monta kertaa päivässä ja ruikutin takaisin. Tuo ensimmäinen roikkumiskokemus kyllä naurattaa lähinnä nykyään, että ei kai niitä tarvitse niin vakavasti ottaa. Elämäähän se vaan on ja jotkut on herkempiä kuin toiset. Se riippuu niin siitä suhteen laadusta että mitä se mies ajattelee. Jos on pitkä ja tunnepitoinen suhde takana niin tuskin se mies sinua lopullisesti hulluna pitää. :) Ainakin tuo minun ensimmäinen roikkumisen kohteeni halusi minut takaisin. Jos taas ei vielä kovin hyvin tunne ihmistä johon jää roikkumaan, niin saattaahan se vähän kummastusta herättää.
itseäni hävettää kympilla oma käytös eron jälkeen. mut siis jätettiin ja melkein petettiin. lähes heti eron jälkeen olin menossa kaverini kämpillä käymään, niin eikös tämä ollut jo siellä touhuissa vieraan kanssa. se tuntu aivan järkyttävän pahalta vaikka teknisesti me ei sillon enään seurusteltu. noh meinasin mennä ikkunasta sisään ja antaa kaverille kyytiä. jotain sattu ja aamulla tuli viestiä et jos ikinä enään nähdään niin se on poliisiasia. en tiedä se oli ihan kummallista, edes se "ero" ei tuntunut niin pahalta kuin tuo löytö! ei vielä ollut osannut päästää irti. järki lähti aika pitkäksi aikaa, mut nyt alkaa olo jo normalisoitua. ja ehkä parasta nyt tullaan exän kanskin jotenkin juttuun.
Exääni en takertunut ( vaikka mulla vielä tunteita olikin jäljellä, ja niin varmasti silläkin), mutta muuten käyttäydyinkin sitten pitkään aika holtittomasti. Ajattelin niin sanotusti, että " Nyt voikin laittaa ranttaliksi tän elämän", huoh. * Punastuu, kun muistelee *
Kaikkia yksityiskohtia en halua jakaa koko Suomen kansan kanssa, koska kaikista eroni jälkeen tekemistäni tekosista ei tiedä kaikki ystävänikään. Ylipäätäänkin olin hysteerinen, jees kyllä. Alkoholia kului hetken aikaa totuttua enemmän, ja koko tekemisessäni oli sellainen maailmanloppu- meininki.
Myöhemmin hiukan hävetti, koska yleensä olen voinut kunnioittaa itseäni suht. järkevänä naisena. Olisin edes sen yhden saamarin liimaletin tuolta parin korttelin päästä jättäny väliin, prkl...
Mutta se erotuska oli kai vain surtava loppuun. Mä olen intohimoinen nainen, joten mulle eroamisetkin ovat usein sitten olleet aika dramaattisia. Luulin aiemmin, että kai iän lisääntyminen opettaa suhtautumaan eroamiseen rationaalisemmalla tavalla, mutta olin väärässä. Aina se suhteen kuoleminen on yhtä kauheaa.
Joo et sä ihan kauheen viisaasti toiminu :) sori nyt...mutta miehelle kun myös naisellekkin voi olla tosi ahdistavaa roikkuminen. Sillä voi olla ihan päinvastainen vaikutus. No, kyllä munkin on ollut vaikea hyväksyä mitä on tapahtunu mun suhteessa erääseen mieheen jokin aika sitten. Monimutkanen tilanne. Jonkin aikaa kai yritin jotenkin tuppautua seuraan, mutta siinä oli kyllä aitoa huolta mukana, eikä vaan sitä että "minä haluan ettei tää nyt tähän lopu". Nyt oon ajatellut että antaa mennä. Jos siitä joskus jotain tulee, niin mä en ole se joka sen saa tapahtumaan. Täytyy olla molemmin puolista halua asiaan ja jos et anna sen rauhassa miettiä juttujaan, ni mitäs siitäkin tulee? Eihän sille kerkee tulla edes ikävä? Nyt vaan...annat olla.
Jos se ottaa suhun yhteyttä niin älä sittenkään välittömästi kapsahda kaulaan. Tiedän, on se vaikeeta :) Hyvä mun tässä jakaa neuvoja kun en itsekään tiedä mitä tehdä. Tai hitto, tee mitä haluat...
Yleensä naiset roikkuvat ja ruikuttavat.
Älä nyt enää roiku, jos aikaa tulee ja edes tykkää, niin osaa ottaa yhteyttä. Rakastuneella ihmisellä löytyy kyllä aikaa, kokemusta löytyy, kolmen tunnin yöuni riitti ja matka ei ollut esteenä. Unohda ja katso eteenpäin.
En enää ole roikkunut. Siis sitä kesti vaan sen eropäivän ajan (ja sitä edeltäneet päivät). Nyt siitä on kulunut jo neljä kuukautta. Haluaisin kyllä jatkaa eteenpäin, mutta olen melkein varma etten unohda ennen uutta rakkautta. Ellei siihen nyt mene vuosia...:S Kamalaa ajatella...jos en löydäkään ketään parempaa...
Se oli oikeastaan mun ensirakkaus, miehellä taas monia takana...eikä suhde edes kestänyt kuin pari kuukautta. Uskon kyllä ettei hänellä nyt kiinnostusta ole, mutta ehkä erilaisessa elämäntilanteessa ja nyt kun minäkin olen muuttunut niin...ehkä kaiken voisi alottaa alusta? Onhan se mahdollista.
Musta vaan tuntuu että toivossa on parempi elää...ennen kuin löytää jonkun uuden, paremman. Jos tunnustaisin itselleni ettei mitään mahdollisuuksia olisi, menisi elämäninto kokonaan..
Johonkin tulisi kuitenkin se raja vetää siinä ex-kumppanin kiusaamisella. Tuollainen ahdistelu epätoivoisin keinoin, kun tuntuu jossain tapauksessa vaan jatkuvan ja jatkuvan, viikkoja, kuukausia, lopulta vuosia. Tuossa ajassa jo luulisi ymmärtävän, ettei se ex-kumppani halua enää jatkaa suhteessa, eikä edes pysyä ystävänä. Ilmeisesti on myös tapauksia joissa olisi fiksuinta kääntyä ammattiavun puoleen, itsemurhalla uhkailu tmv ei ole mielestäni enää normaalin ihmisen käytöstä.
kuulostaa niin tutuilta noi kirjoitukset kun olla ja voi...itse olen myös häpässu itteni entisen silmissä aikas pahasti....kännipäissäni menin oven taakse selvittään asoita joita kyseinen mies ei halunnu kuulla...lähti autolla karkuun mua...no mä odotin sen kämpällää pari tuntia aamutuimaan ja koitin soittaa ja lähettää viestiä mut luuri lyötiin korvaan. no loppujen lopuksi odotin et tuli kotiin...heitti mut pihalle niska perse otteella ja samassa hätäkässä luokkasi itsensä....
ero oli mulle aikoimoinen shokki ja tilannetta ei puhuttu kunolla loppuun...olosuhteiden takia erottiin. mut nyt kuulemma koko suku pitää mua hulluna...kiva kiva...no ehkä mä pääsen joskus yli..tais siten en..erosta jotain 10kk...et tämmöistä...olenko ainoa "hullu"?
Meillä eron jälkeen mies takertui ja jäi roikkumaan. Itsetuho- ja epätoivoviestiä tuli jatkuvalla syötöllä. Sitten saatiin asiat selvitettyä. Nyt mies käyttäytyy asiallisesti. Kertoo kyllä kysyessä rakastavansa yhä, mutta lopetti roikkumisen. Ja naisen logiikalla musta tuntuu kurjalta =D Itse haluaisin takertua kiinni ja kertoa, kuinka paljon rakastan ja kaipaan. Pakko piilottaa puhelin aina yön ajaksi ja pysyä tiukkana. Ei enää. Piste.