Äiti nyt mennyt on pois. Alle 60-vuotias. Mä hoidan kaiken jotta muiden ei tarvitse ja toisaalta mä haluankin tehdä sen jotta itse pysyn tolpillani. Nyt vain pelottaa että kun tulee hautajaisten aika eikä mitään tehtäviä enää ole, silloin mä ratkeen enkä enää hillitse itseäni. Tiedän että surra pitäisi ja jossain määrin haluankin mutta koskaan en ole sitä sillä tavalla saanut tehdä, joten en haluaisi nytkään. Haluaisin vain olla reipas tyttö joka olen aina ollutkin enkä heikko joka ei kuulu luonteeseeni.
Tuntuu niin tyhjältä
Marsuli
4993
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulle kävi just niin, että ystäväni kuollessa jaksoin ihan hyvin kuolemasta hautajaispäivän iltaan saakka, pidin hautajaisissa puheenkin. Mutta illalla ratkesin ja itkin viisi viikkoa. Se oli vaan itkettävä se suru ulos. Vuoden kuluttua suru helpotti jonkin verran, ja kahden vuoden kuluttua tuntuu että suruaika on ohi.
Ei läheisen kuollessa kannata yrittääkään olla vahva. Itkulla on parantava vaikutus.
Mulla on sitten varmaan pidempi suruaika kun kuuluisi. Lapseni kuolemasta tulee talvella kaksi vuotta ja taidan lähteä kohta hänen perässään. Elämäni on ollut täysin turha. Kaikki mihin kosken muuttuu paskaksi.
Kaikki on niin mustaa.
jokainen suree mielestäni oikein, omalla tavallaan, surun kestokin on niin tunne asia, ettei voi edes verrata omia menetyksiä keskenään.
Menetin vajaa vuosi sitten ainoan lapseni ja olen edelleen turta, mutten halua silti omaa kuolemaani, enkä tiedä olenko saanut itketyksi edes riittävästi, silti itku on herkässä päivittäin.
Äitini kuoli 55-vuotiaana ja muistan surun helpottaneen vasta kolmen vuoden jälkeen.
Minulla on sama tunne, että kaikki joita rakastan, kuolee ja eletty elämä tuntuu turhalta, jopa paraneminen syövästä.
Olisin niin mielelläni vaihtanut paikkaa lapseni kanssa jos se vain olisi ollut mahdollista.
Mutta silti yritän pysyä elämänmenossa mukana vaikka se onkin ilotonta suorittamista.
Huomaan myös kerääväni kaiken sisääni, ehkä siksi suru kestää ja kestää, mutta tiedän ettei minusta ole vieraille näistä asioista puhumaan.
Toivon kuitenkin teille saman kokeneille valoisuutta edes pieninä hetkinä.
Hei Marsuli!!
Otan osaa suureen suruusi sekä valtavaan menetykseen. Minun äitini kuoli tämän vuoden pitkänä perjantaina...suruni on edelleenkin kurkkua kuristavaa, mutta aina jokunen hyväkin päivä mahtuu mukaan..Kokemuksesta tiedän, että hautajaiset ovat varmasti pahin päivä koko prosessissa..silloin todellisuus iskee vasten kasvoja..mä en oikein "ehtinyt" surra ennen hautajaisia, koska tekemistä oli todella paljon...en antanut toisin sanoen itselleni lupaa siihen..surun kuitenkin kannattaa antaa tulla vaikka se tekee todella kipeää..minusta ainakin tuntui, ettei uskalla surra, koska se vie jotenkin äidin kokonaan pois minulta..
Todella paljon voimia sinulle sekä teidän koko perheelle..te tulette tarvitsemaan toisianne todella...Ennen kaikkea..anna itsellesi lupa surra, sillä jos viivyttelet suremista se tulee joka kerta aina vain pahempana se paha olo..tiedän tunteen..jopa nytkin tänään olen voinut todella huonosti..ahdistaa ja itkettää ja suututtaa...älä missään nimessä päästä itseäsi tähän tilaan....Tässä tällainen runo, josta sain itse opastusta...
Menetystä on lupa surra.
Älä salpaa tunteitasi sisällesi,
vaan ole vihainen, surullinen ja itke, kun siltä tuntuu.
Muista, että kenelläkään ei
ole oikeutta vähätellä menetystäsi tai kiirehtiä sen käsittelemistä.