Valitettavasti parisuhteessa/perheessä ei vapaapäiviä juuri ole, vai kuinka siellä muumitalossa kävi, kun mamma päätti lähteä yksinäisyyteen ja rauhaan?
Joku mainitsi suhteesta jossa ymmärrystä olisi isommasti kuin omassani, ne jotka tuntevat tuollaisen pariskunnan jossa toinen toistaan täydentää huutakoon HEP! Minun tapaamani ihmiset kun tapaavat aina olla joltain osin keskeneräisiä ja usein vielä eri aikaan kasvukohdassa.
Tietysti tuo olisi ihanne, siihen kurkottaminen vain tuntuu utopialta.
Ja mitä tuli mieheen jolla oli "laiska" vaimo, saako noin sanoa? no kotitöitä tekemätön, sanoisin että jos suhteessanne olisi lapsia, et ehkä pystyisi enää klaraamaan arkea läpi ilman toisen osallistumista.
Mutta toki minä olen julma ja paha. Ja kirjoitan puutaheinää...
Josta päästään sopivasti tähän päivään, nyt neljäntenä päivänä jälkeen jäkätyksen lopetuksen, mieheni tulee lähemmäs, ei ihan totaalisesti enää asustele ulkosalla, eli käytökselläni on merkitystä hänen käytökseensä.
Se huvittaa miksi näiden kirjoitusten todenperäisyyttä perätään, onko täysin mahdotonta että ihminen kehittyisi niin että osaa katsoa asioita laajemmin, sitähän tässä parhaillani teen.
Vaikka yritän edelleen ehdollistamalla, eli tiedostamattomalla tasolla saada mieheni toimimaan (esim. tulemaan lähemmäs) en minä miestäni makupaloin opeta temppuja tekemään.
Koirakoulutus näyttää edelleen pitävän joidenkin niskavilloja tanassa. Koirakoulutukseen päädyin koska pyyntö/keskustelu/puhuminen/nalkutus osiolla en saavuttanut kuin pahaa mieltä.
Olin niin karsea ihmisenä, että mieheni kävi vain öisin vieressäni nukkumassa. Ei tässä yksin miehen kasvatuksesta ole kyse, omasta kasvusta yhtälailla, ja alussa taisin mainita syiksi sen että pääsisin irti omasta katkeruudestani tehdessäni jotain konkreettista ainaisten turhien sanojen/nalkutuksen tilalta.
Se ettei mieheni pysähdy näkemään ongelmia, ei ymmärrä niitä edes olevan, on tätäkin palstaa lukiessa aika tavallinen tapa käyttäytyä parisuhteessa.
Jos pikaotannan ottaa palstalle kirjoittajista aika suuri osa katsoo H-Moilasena kuinka toinen vain sai tarpeekseen ja lähti, ilman tai kera lapsien ilman ennakkovaroitusta.
Eli joku noista naisista/miehistä saattoi olla sen oven takana jossa seisoin pähkäilemässä onko jotain mitä voin tehdä, vai onko ainut mahdollisuus helpottaa omaa oloaan pakata kamansa ja jakaa perhe?
Tapani suhtautua mieheeni on lämmin mutta pakostakin ajoittain ohjaava. Se kärsiikö mieheni miehuus tästä? Toki varmasti jonkin verran, mutta kukaan ei kysynytkään tahtooko mieheni olla mies, nyrkit tanassa valmiina taistoon? Ei, no tahtoo parin oluen jälkeen, mutta arjessa selvänä hän on perin tyytyväinen vähäisempään sivurooliin perheessämme.
Tuo on hänen valintansa, ei minun työni tulosta. Luultavasti hän siirtyi johtajan korokkeelta sivuun lasten syntymän aikoihin. Huomatessaan että olen täysin pätevä viemään perhettä ja jakamaan hänelle tehtävät, ilman että hän itse puuttuisi suuriin linjoihin joita perheemme seuraa.
Ainut poikkeus noihin on kun alkoholi astuu kuvaan, silloin mieheni kuin jokainen suomalaismies tahtoo olla perheensä pää ja sanoa viimeisen sanan.. ja kun minä join.. tietysti tuli riitaa. Nyt annan hänen humaltuessaan pitää kotvan valtikkaa, krapulan tullen hän luovuttaa sen takaisin, kiitollisena etten vaadi häneltä jatkuvaa ohjausvastuuta. Joskus yritän jättää valtikan miehelleni, mutta siihen se jää virumaan vuoteenvierelle, lasten käsien ulottuville, josta poimin sen ajallaan pois.
Ei tämä ole parisuhdetta kummempi suhde, ainut poikkeus on että minä huutelen näitä arkitotuuksia julki, nostan kissan pöydälle ja katselen sitä hiukan uudesta kulmasta. Luultavasti joltain osin vastaavia suhteita on paljon, kaikkia suhteessani olevia krunttuja esiintyy jossain toisaalla, ei ehkä vain tässä kokoonpanossa.
Narsisti taisin myöntää olevani siellä ennen matkaan lähtöä. Tuo piirre ei mielestäni tee yksin tästä suhteesta epätasapainoista, se on piirre siinä kuin puheliaisuus, ujous tai flekmaattisuuskin.
Nämä kirjoitukset ovat oikeastaan vain askel eteenpäin, kun aloin työstää itseäni kirjoitin päiväkirjaa, siirryin kirjeisiin ja nyt kun en enää pelkää omia virheitäni, voin huoletta heittää ajatukseni ilmaan ja kokeilla olenko lainkaan oikeilla jäljillä mitä ihmisenä kasvuun tulee.
Toki luulen että on paljon ihmisiä joille vastaava julkinen pohdinta on kammottava ajatuksenakin, tällä palstalla pintaraapaisuja näkyy paljon. Useimmin nuo pintahipaisut vain eivät tuota tulosta, koska kirjoittaja poistuu ensimmäisen negatiivisen palautteen jälkeen. Kieltäytyy myöntämästä virheitään, jatkaa arkeaan tai eroaa. Julkinen asioiden vatvominen? onko tämä nyt kummempaa kuin kertoa kolmelle naisystävälle, jotka värittävät jutun ennen sen kierrättämistä.
Jos suhteeni olisi väkivaltainen, tai jos todella kokisin itseni turvattomaksi, eroaisin. Se että kasvoin aika vahvaksi tapellessani oikeuksieni puolesta, ei pakota minua tässä kohtaa siirtymään sivuun eheytymään. Voin pysyä tässä, tutkia mitä tämä kaikki on, mitä tästä voisi rakentaa vai voiko tästä rakentaa mitään?
Ja vasta kun kuukausi on ohi tarkistan saavutinko mitään, onko mieheni enemmän läsnä, lähellä, avoimempi, iloisempi... vasta kuun lopussa teen johtopäätökseni onnistuiko yritykseni vai ei.
Ensimmäisen neljänneksen jälkeen on vaikea sanoa muuta varmaa kuin että katkeruuteni näyttää saaneen selkeämmän ja hallittavamman muodon, enää se ei syöksy ylitseni eikä saa henkeä salpautumaan.
Nyt jäkättämättömänä joudun elämään hetkessä, ilman eilistä, ilman huomista ja nyt näyttää siltä, että tässä hetkessä ilman mennyttä tai tulevaa mieheni ei ehkä olekaan niin kammottava kuin laajakuvakameralla kuvattuna näytti.
Elämä on mielenkiintoista. Kenen tahansa arkeen kurkkaaminen on aina kutkuttavan jännittävää. Huomaa että hui ja kauhistus, sitä samaa arkea hiukan eriväreissä niissä naapuritaloissakin eletään.
Joku mainitsi suhteesta jossa ymmärrystä olisi isommasti kuin omassani, ne jotka tuntevat tuollaisen pariskunnan jossa toinen toistaan täydentää huutakoon HEP! Minun tapaamani ihmiset kun tapaavat aina olla joltain osin keskeneräisiä ja usein vielä eri aikaan kasvukohdassa.
Tietysti tuo olisi ihanne, siihen kurkottaminen vain tuntuu utopialta.
Ja mitä tuli mieheen jolla oli "laiska" vaimo, saako noin sanoa? no kotitöitä tekemätön, sanoisin että jos suhteessanne olisi lapsia, et ehkä pystyisi enää klaraamaan arkea läpi ilman toisen osallistumista.
Mutta toki minä olen julma ja paha. Ja kirjoitan puutaheinää...
Josta päästään sopivasti tähän päivään, nyt neljäntenä päivänä jälkeen jäkätyksen lopetuksen, mieheni tulee lähemmäs, ei ihan totaalisesti enää asustele ulkosalla, eli käytökselläni on merkitystä hänen käytökseensä.
Se huvittaa miksi näiden kirjoitusten todenperäisyyttä perätään, onko täysin mahdotonta että ihminen kehittyisi niin että osaa katsoa asioita laajemmin, sitähän tässä parhaillani teen.
Vaikka yritän edelleen ehdollistamalla, eli tiedostamattomalla tasolla saada mieheni toimimaan (esim. tulemaan lähemmäs) en minä miestäni makupaloin opeta temppuja tekemään.
Koirakoulutus näyttää edelleen pitävän joidenkin niskavilloja tanassa. Koirakoulutukseen päädyin koska pyyntö/keskustelu/puhuminen/nalkutus osiolla en saavuttanut kuin pahaa mieltä.
Olin niin karsea ihmisenä, että mieheni kävi vain öisin vieressäni nukkumassa. Ei tässä yksin miehen kasvatuksesta ole kyse, omasta kasvusta yhtälailla, ja alussa taisin mainita syiksi sen että pääsisin irti omasta katkeruudestani tehdessäni jotain konkreettista ainaisten turhien sanojen/nalkutuksen tilalta.
Se ettei mieheni pysähdy näkemään ongelmia, ei ymmärrä niitä edes olevan, on tätäkin palstaa lukiessa aika tavallinen tapa käyttäytyä parisuhteessa.
Jos pikaotannan ottaa palstalle kirjoittajista aika suuri osa katsoo H-Moilasena kuinka toinen vain sai tarpeekseen ja lähti, ilman tai kera lapsien ilman ennakkovaroitusta.
Eli joku noista naisista/miehistä saattoi olla sen oven takana jossa seisoin pähkäilemässä onko jotain mitä voin tehdä, vai onko ainut mahdollisuus helpottaa omaa oloaan pakata kamansa ja jakaa perhe?
Tapani suhtautua mieheeni on lämmin mutta pakostakin ajoittain ohjaava. Se kärsiikö mieheni miehuus tästä? Toki varmasti jonkin verran, mutta kukaan ei kysynytkään tahtooko mieheni olla mies, nyrkit tanassa valmiina taistoon? Ei, no tahtoo parin oluen jälkeen, mutta arjessa selvänä hän on perin tyytyväinen vähäisempään sivurooliin perheessämme.
Tuo on hänen valintansa, ei minun työni tulosta. Luultavasti hän siirtyi johtajan korokkeelta sivuun lasten syntymän aikoihin. Huomatessaan että olen täysin pätevä viemään perhettä ja jakamaan hänelle tehtävät, ilman että hän itse puuttuisi suuriin linjoihin joita perheemme seuraa.
Ainut poikkeus noihin on kun alkoholi astuu kuvaan, silloin mieheni kuin jokainen suomalaismies tahtoo olla perheensä pää ja sanoa viimeisen sanan.. ja kun minä join.. tietysti tuli riitaa. Nyt annan hänen humaltuessaan pitää kotvan valtikkaa, krapulan tullen hän luovuttaa sen takaisin, kiitollisena etten vaadi häneltä jatkuvaa ohjausvastuuta. Joskus yritän jättää valtikan miehelleni, mutta siihen se jää virumaan vuoteenvierelle, lasten käsien ulottuville, josta poimin sen ajallaan pois.
Ei tämä ole parisuhdetta kummempi suhde, ainut poikkeus on että minä huutelen näitä arkitotuuksia julki, nostan kissan pöydälle ja katselen sitä hiukan uudesta kulmasta. Luultavasti joltain osin vastaavia suhteita on paljon, kaikkia suhteessani olevia krunttuja esiintyy jossain toisaalla, ei ehkä vain tässä kokoonpanossa.
Narsisti taisin myöntää olevani siellä ennen matkaan lähtöä. Tuo piirre ei mielestäni tee yksin tästä suhteesta epätasapainoista, se on piirre siinä kuin puheliaisuus, ujous tai flekmaattisuuskin.
Nämä kirjoitukset ovat oikeastaan vain askel eteenpäin, kun aloin työstää itseäni kirjoitin päiväkirjaa, siirryin kirjeisiin ja nyt kun en enää pelkää omia virheitäni, voin huoletta heittää ajatukseni ilmaan ja kokeilla olenko lainkaan oikeilla jäljillä mitä ihmisenä kasvuun tulee.
Toki luulen että on paljon ihmisiä joille vastaava julkinen pohdinta on kammottava ajatuksenakin, tällä palstalla pintaraapaisuja näkyy paljon. Useimmin nuo pintahipaisut vain eivät tuota tulosta, koska kirjoittaja poistuu ensimmäisen negatiivisen palautteen jälkeen. Kieltäytyy myöntämästä virheitään, jatkaa arkeaan tai eroaa. Julkinen asioiden vatvominen? onko tämä nyt kummempaa kuin kertoa kolmelle naisystävälle, jotka värittävät jutun ennen sen kierrättämistä.
Jos suhteeni olisi väkivaltainen, tai jos todella kokisin itseni turvattomaksi, eroaisin. Se että kasvoin aika vahvaksi tapellessani oikeuksieni puolesta, ei pakota minua tässä kohtaa siirtymään sivuun eheytymään. Voin pysyä tässä, tutkia mitä tämä kaikki on, mitä tästä voisi rakentaa vai voiko tästä rakentaa mitään?
Ja vasta kun kuukausi on ohi tarkistan saavutinko mitään, onko mieheni enemmän läsnä, lähellä, avoimempi, iloisempi... vasta kuun lopussa teen johtopäätökseni onnistuiko yritykseni vai ei.
Ensimmäisen neljänneksen jälkeen on vaikea sanoa muuta varmaa kuin että katkeruuteni näyttää saaneen selkeämmän ja hallittavamman muodon, enää se ei syöksy ylitseni eikä saa henkeä salpautumaan.
Nyt jäkättämättömänä joudun elämään hetkessä, ilman eilistä, ilman huomista ja nyt näyttää siltä, että tässä hetkessä ilman mennyttä tai tulevaa mieheni ei ehkä olekaan niin kammottava kuin laajakuvakameralla kuvattuna näytti.
Elämä on mielenkiintoista. Kenen tahansa arkeen kurkkaaminen on aina kutkuttavan jännittävää. Huomaa että hui ja kauhistus, sitä samaa arkea hiukan eriväreissä niissä naapuritaloissakin eletään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen ihan ajatuksen kanssa lukenut kaikki pitkät kirjoituksesi ja pakko on tunnustaa, että ne ovat olleet hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kaikesta näkee, että olet paljon ajatellut parisuhteesi syvintä olemusta ja nykytilanteen korjaamista.
Avoin kirjoittelu tänne keskustelupalstalle on varmasti tapauksessasi hyvinkin järkevää. Kirjoittaminen on kaikkein parasta terapiaa kaikissa kriisitilanteissa, ja sillä on hyvin rauhoittava vaikutus. Kun laittaa ajatuksensa "paperille", niin silloin kaikki turha pitää heittää pois, ja ainoastaan kaikkein olennaisin kannattaa kirjoittaa ylös. Silloin asia selviää itsellekin paljon paremmin kuin pelkästään mietiskelemällä tai puolison kanssa riitelemällä.
Muutamien kirjoitustesi perusteella minulle on tullut se käsitys, että todella haluat tilanteeseen korjausta ja olet valmis peruskorjaamaan parisuhdettasi. Olet saavuttanut henkisessä kasvussasi sen tason, että mahdollisesti pystyisit solmimaan uudenkin parisuhteen jonkun samalla tavalla ajattelevan miehen kanssa, mutta et kuitenkaan koe sitä nyt tavoiteltavaksi asiaksi. Alaikäiset lapsesi kärsisivät liikaa tästä järjestelystä.
Yksi asia minua kiinnostaa suuresti. Oletko keskustellut miehesi kanssa samoista asioista ihan avoimesti käyttämällä samoja sanontoja kuin näissä kirjoituksissasi? Onko miehesi kertaakaan saanut kiinni punaisesta langasta ja onko hän havainnut Sinussa tapahtuneen henkisen kasvun? Onko miehesi tajunnut sen, että tästä lähtien teidän pitäisi suorittaa parisuhteenne peruskorjausta yhdessä, jotta molemmilla olisi mukava elellä yhteisessä huushollissa?
Ohhoh!En ole lukenut kuin tämän jutun,en siis noita muita päiviä.Ja niin on kuin olis mun kirjoittaamani tekstiä.Aivan meinasin häkeltyä.
Tarkoitan että elämä on mullakin aika samanlaista,katkeruuden tunteita myöten.Opettelen myös siitä pois.Opettelen elämää kaikinpuolin.
Kiitos kirjoituksestas.Pitänee lukea ne muutkin.
Harvoin tapaa näin järkevää ja syvällistä pohdintaa.
Tajuan millaisesta lahjasta on kysymys, ihmeestä. Etsimiseen menee enemmän aikaa kuin kolme vuotta, jollei sattuma/johdatus puutu peliin. Ehkä vakka ei löydä kanttaan koskaan. Näitä selviytymiskeinoistaan luopuneita, parantumaan tosissaan pyrkiviä, syvällä käyneitä kun ei liikaa ole, eivätkä he itsestään useinkaan huutele. Kysymys ei ole ehjistä ihmisistä, vaan keskeneräisyytensä myöntävistä ja kasvussa toisiaan tukevista. Valmiiksi ei täällä kukaan tule.
Miksi toisen pohjalla rypeneen kanssa voi helpommin onnistua? Tässä oletuksiani: Nämä ihmiset tekevät toisistaan projektin. Heillä on halu sovittaa omaa pahuuttaan, mutta he tarvitsevat siihen toisiaan. Molemmat ovat luopuneet muureja synnyttävästä ylpeydestä ja tarkistelleet arvonsa kuntoon. Kumpikaan ei siis koe menettävänsä mitään antaessaan itsensä, huomionsa ja rakkautensa toisen hyväksi.
Näin syntyy varaukseton ja intohimoinen rakkaussuhde, joka kestää kovissakin olosuhteissa. Narsismi vaihtuu haluun antaa, koska saa niin paljon. Tähän perustuu myös monien uskovien altruistinen toiminta.
On kuitenkin kunnioitettavaa yrittää saada olemassaoleva suhde toimimaan. Voi kyllä joutua tyytymään vähemmän toimivaan lopputulokseen. Mutta jos se riittää, niin itsekunnioituksen puolella voittaa taatusti. Ja lapsethan siinä todennäköisesti voittavat myös.
Tällaisia pohdin vastineeksi, kun kerran olet valinnut foorumiksesi Avioero-palstan. Saisit ehkä aivan eri kommentteja Avioliitto-osastolla. Miksi valitsit tämän?
Näin lyhyesti ja ytimekkäästi olen seurannut kirjoitteluasia.
Todella kypsän ja kasvamassa olen ihmisen tekstiä.
Nämähän kävisi jo opetusmateriaalista ;-).
Jatkoa innolla odottaen.
Hyvää jatkoa!
anteeksi vain, mutta mikä tässä on kypsää?
et taida nähdä retoriikan läpi.
Kysymyksesi: Mikä on kypsää?
Se, että asioita on katseltu monelta eri puolelta, kirjoittaja osaa myös kyseenalaista omat toimensa ja on valmis ottamaan kritiikkiä vastaan, suorastaan toivoo sitä. Lisäksi kirjoittaja hallitsee loistavasti kirjoittamansa tyylilajin; ironian, sarkasmin ja provosoinnin.
Jos mennään henkilökohtaisuuksiin, niin kuin aloitit, niin olen sitä mieltä, että sinä et näe ironian ja sarkamismin läpi oikeaa asiaa. Asioiden esille ottohan ei ole syy, vaan oire jostakin. "Kuume ei ole tauti, vaan merkki sairaudesta".
Syksyn jatkoja!
Kirjottajan tyyli on jostain Herttasarjan ja Valittujen Palojen välistä. Anteeksi, jos loukkaan ko. julkaisuja. Saippuannotkeaa mutta ohutta.
Kyky provosoida ei ole merkki kypsyydestä. Ärsyttäminen ja rikkominen on helppoa. Moderni kirjallisuus kulutti tämän ominaisuuden loppuun jo hyvissä ajoin ennen 1900-luvun päättymistä.Nyt se on pohjaan palanutta kaurapuuroa.
Tarkastelukulmia on tasan yksi, kirjoittajan ego. Näennäinen pohdinta mahdollisista omista virheistä, päätyy päivä päivältä palaamiseen uhrin rooliin. Se ei johda minnekään, ellei hän kasva ulos. Kirjoittaminen voi tietysti auttaa siinä, mutta ei jos kehuja tulee noin kevyin perustein.