Minun anoppini (tai, no emme ole vielä naimisissa, mutta kutsun häntä silti anopiksi) on loistava persoona. Hän on pohjoisesta alun perin kotoisin, liittyisikö siihen hänen iloinen ja puhelias luonteensa?
Minäkin olen luonteeltani sosiaalinen ja välitön, mutta toisaalta olen joskus aika ujo. Vanhempani ovat opettaneet, että kauniit käytöstavat ovat kaiken a ja o, joten yritän käyttäytyä kohteliaasti muita kohtaan enkä puhua liikaa. Joskus sosiaalinen kanssakäyminen jännittää siis.
Välimme eivät ole älyttömän läheiset, mutta kuitenkin hirveän lämpimät. Väitän, että jos olisimme saman ikäisiä, voisimme olla vaikka parhaat kaverit.
Toivon, että välimme pysyvät aina tällaisina. Anoppilat ovat aina auttaneet kaikessa ja ottaneet minut avosylin sukuunsa ja elämiinsä. Miksi ikinä ajattelisin heistä pahaa, kun tiedän heidän olevan kunnon ihmisiä?
Ihmettelen tätä palstaa lukiessani, miten niin monilla tuntuu olevan pelkkää negatiivista sanottavaa. Kyräilyä, mustamaalaamista ja vaivaantunutta hiljaisuutta.
No, on meilläkin hiljaiset hetkemme, mutta se johtuu varmaan yhä pienestä ujoudestani, vaikka olemme tunteneet jo puoli vuosikymmentä.
Ehkä jonakin päivänä, kun olemme viettäneet kunnolla aikaa yhdessä, voin olla täysin avoin hänen seurassaan..
Anyway, tässä omat mietteeni aiheesta.
Ai niin, ja mitä appiukkoon (tulevaan sellaiseen siis) tulee, hän on perussuomalainen juro mies, toisaalta taas oikea huumorimies jos sille päälle sattuu. Hänkin on ok. :)
Minäkin olen luonteeltani sosiaalinen ja välitön, mutta toisaalta olen joskus aika ujo. Vanhempani ovat opettaneet, että kauniit käytöstavat ovat kaiken a ja o, joten yritän käyttäytyä kohteliaasti muita kohtaan enkä puhua liikaa. Joskus sosiaalinen kanssakäyminen jännittää siis.
Välimme eivät ole älyttömän läheiset, mutta kuitenkin hirveän lämpimät. Väitän, että jos olisimme saman ikäisiä, voisimme olla vaikka parhaat kaverit.
Toivon, että välimme pysyvät aina tällaisina. Anoppilat ovat aina auttaneet kaikessa ja ottaneet minut avosylin sukuunsa ja elämiinsä. Miksi ikinä ajattelisin heistä pahaa, kun tiedän heidän olevan kunnon ihmisiä?
Ihmettelen tätä palstaa lukiessani, miten niin monilla tuntuu olevan pelkkää negatiivista sanottavaa. Kyräilyä, mustamaalaamista ja vaivaantunutta hiljaisuutta.
No, on meilläkin hiljaiset hetkemme, mutta se johtuu varmaan yhä pienestä ujoudestani, vaikka olemme tunteneet jo puoli vuosikymmentä.
Ehkä jonakin päivänä, kun olemme viettäneet kunnolla aikaa yhdessä, voin olla täysin avoin hänen seurassaan..
Anyway, tässä omat mietteeni aiheesta.
Ai niin, ja mitä appiukkoon (tulevaan sellaiseen siis) tulee, hän on perussuomalainen juro mies, toisaalta taas oikea huumorimies jos sille päälle sattuu. Hänkin on ok. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mitä sitä ihmettelemään: negatiivisista tekemisistä seuraa negatiivista sanomista. Oli anoppi tai ei.
On muuten helppo vedota kotoa perittyihin hyviin käytöstapoihin, jos toinenkin käyttäytyy hyvin. Voin kertoa, että kun tarpeeksi tiukaksi menee, sitä osaa käyttäytyä tylystikin, vaikka ei kotona olisi opetettukaan. Minun äitini opetti myös käyttäytymään hyvin, anoppi taas näytti erinomaisen mallin siitä, miten käyttäydytään huonosti.
anoppisi todellinen luonne paljastuukin vasta kun olet naimisissa ja teillä on lapsia. Jos hän on aidosti mukava niin sellaisena pysyykin tai sitten alta paljastuu kaikkeen sekaantuva akka.
Kateellisten panettelua. Mahtaa harmittaa kun itsellänne menee surkeasti ja toisilla paremmin. Kylläpä on katkeria ihmisiä tälläkin keskustelupalstalla, sääliksi käy..
sitä,ettei puhu liikaa!?!Se,että ihminen on vilkas ja puhelias,ei todellakaan sulje pois kohteliaisuutta ja hyviä käytöstapoja.
No,olet elävä esimerkki siitä,miten vanhemmat voivat omilla "opetuksillaan" ohjata lapsensa uskomaan johonkin,mikä ei ollenkaan pidä paikkaansa.On niitä hiljaisia ja ujojakin ihmisiä,joilla ei ole käytöstapoja.Joissakin kulttuureissa jopa hiljaisuutta pidetään käytöstapojen puutteena.
Ja appivanhemmista vielä:se ei todellakaan aina ole itsestä kiinni,tuleeko anopin ja apen kanssa toimeen.Toiset sulattaa enemmän kuin toiset.Mä en ainakaan halua,että apet puuttuu mun ja mun mieheni elämään.En sitä salli omilta vanhemmiltanikaan.Jos neuvoa kaipaan,pyydän kyllä.En kyllä keksi yhtäkään asiaa,miksi kääntyisin appivanhempieni puoleen...yritän kuitenkin mieheni takia tulla toimeen.
Ja se,on hyvän kotikasvatukseni ansiota,vaikka puhelias ja ulospäinsuuntautunut olenkin.
Kuulostat ihan minulta ennen naimisiinmenoa. Minäkin lueskelin tätä palstaa epäuskoisena ja huvittuneena ja olin onnesta mykkä kun minulla sattui olemaan niin loistava anoppikokelas. Mutta nyt olen ollut vuoden naimisissa ja anoppini on paljastanut todellisen luonteensa. Voi sitä hienovaraisten vihjailujen määrää. Saan kautta rantain kuulla olevani laiska ja huono taloudenpitäjä. Kaikki sanomiseni ja tekemiseni tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi: Olin töissä kesän lasten parissa ja satuin mainitsemaan anopille, että omaa vauvakuumetta helpotti se kun sai puuhailla pienten kanssa. Anoppi oli kuitenkin sitten todennut miehelleni, että taisi miniä saada tarpeekseen lasten hoitamisesta, kun vauvakuumekin katosi kesän aikana. Eli toisin sanoen miniällä ei mielenkiintoa lastenkasvatukseenkaan. Argh!!!
Onneksi mieheni oli kertonut asian oikean laidan.
Saat tosiaan olla onnellinen jos anoppi säilyy yhtä kivana vielä silloin kun olette naimisissa