Olemme neljänkymmenen paremmalla puolella molemmat - kummallakin takana aikoja sitten päättynyt avioliitto lapsineen.
Yhdessä ollaan oltu vuosi - ja nautimme toisistamme.
Kaikki elämä ympärillämme kuitenkin rakentuu ja pyörii miehen "sairauden" ympärillä.
Sydän- ja vatsavaivoja oli alusta asti, monet yöt on vietetty sairaalan päivystyksessä. Pari kertaa sinne on menty ambulanssilla....
Sydän ja vatsa on tutkittu - mitään ei ole löytynyt.
****
Vähitellen seurustelumme aikana minulle on valjennut taudin kuva... mies kärsii hirvittävistä
pelkotiloista, ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä.
Hän ei voi tulla useinkaan luokseni ( emme asu yhdessä ), sillä hän ei pysty ajamaan yksin. Joskus hän on rohkaissut mielensä, ei sitten pääsekään takaisin kotiin, ellen minä häntä vie.
Minä siis vietän aikani hänen luonaan. Kävelylle ei useinkaan voi lähteä - siellä rupeaa ahdistamaan - hän ei pääsekään kotiin. Näin hän siis ajattelee....
Kaikki pyörii miehen pelkojen ympärillä - joka päivä. Tuntuu, että elämä on pysähtynyt. Minulla on oma harrastus pari iltaa viikossa. Näinä iltoina mies on joka kerta kerta sairaalassa, koska minä en ole läsnä. Olen siis välillä jättänyt menoni väliin.
Rakastamme toisiamme ja haluan auttaa häntä pääsemään tuosta ahdistuksesta. En kuitenkaan haluaisi luopua kaikesta omastakin elämästä meidän yhteisestä puhumattakaan. En enää tiedä missä menee raja kaiken hyväksymiselle ja ymmärtämiselle....
Yhdessä ollaan oltu vuosi - ja nautimme toisistamme.
Kaikki elämä ympärillämme kuitenkin rakentuu ja pyörii miehen "sairauden" ympärillä.
Sydän- ja vatsavaivoja oli alusta asti, monet yöt on vietetty sairaalan päivystyksessä. Pari kertaa sinne on menty ambulanssilla....
Sydän ja vatsa on tutkittu - mitään ei ole löytynyt.
****
Vähitellen seurustelumme aikana minulle on valjennut taudin kuva... mies kärsii hirvittävistä
pelkotiloista, ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä.
Hän ei voi tulla useinkaan luokseni ( emme asu yhdessä ), sillä hän ei pysty ajamaan yksin. Joskus hän on rohkaissut mielensä, ei sitten pääsekään takaisin kotiin, ellen minä häntä vie.
Minä siis vietän aikani hänen luonaan. Kävelylle ei useinkaan voi lähteä - siellä rupeaa ahdistamaan - hän ei pääsekään kotiin. Näin hän siis ajattelee....
Kaikki pyörii miehen pelkojen ympärillä - joka päivä. Tuntuu, että elämä on pysähtynyt. Minulla on oma harrastus pari iltaa viikossa. Näinä iltoina mies on joka kerta kerta sairaalassa, koska minä en ole läsnä. Olen siis välillä jättänyt menoni väliin.
Rakastamme toisiamme ja haluan auttaa häntä pääsemään tuosta ahdistuksesta. En kuitenkaan haluaisi luopua kaikesta omastakin elämästä meidän yhteisestä puhumattakaan. En enää tiedä missä menee raja kaiken hyväksymiselle ja ymmärtämiselle....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miehesi pitäisi hakeutua psykiatrin puheille. Erittäin vakavalta kuulostaa, nimenomaan miehesi tilanne. Onko hänellä mitään lääkitystä? Pystyykö nukkumaan? Rauhoittavat lääkkeet saattaisivat olla paikallaan.
kyllä...rauhoittavia ja mielialalääke, mutta hän lopetti ne "tarpeettomana" kuin seinään alkukesästä.
Tässä sitä nyt ollaan... Kyllä hän pystyy nukkumaan.
Itse asiassa hän nukkuisi aina, jos se vain olisi mahdollista. Illalla hän nukahtaa sohvalle jo kymmeneltä, kun sitä ennen on ottanut parin tunnin päiväunet. Aamulla on todella työ ja tuska saada hänet ylös. En tiedä mitä voisin tehdä, jokin on pahasti pielessä.
Sinä et ole miehesi psykiatri etkä lääkäri, olet kumppani, jolla on rajalliset kyvyt ja voimat auttaa.
Munkin mielestä miehesi tarvitsisi kipeästi kunnon syventyvää ammattiapua hätäänsä. Jos hänellä ei kerran todeta olevan mitään elimellistä sairautta, josta painiikki johtuu, niin sitten syy on varmaankin psyyken puolella ja ne juuret jatkuvaan pelkoon pitäis kaivaa esiin psykologin tms. avustuksella.
Taustalla saattaa piillä monenkinlaisia käsittelemättömiä pelkoja, jotka hellittää otteensa heti kun niitä aletaan käsitellä pois päiväjärjestyksestä.
Täytyy muistaa, että ihminen on monimutkainen kokonaisuus eikä me aina itsekään tiedosteta millaisia viestäjä itsellemme lähettelemme koko ajan. Keho reagoi niihin viesteihin, joillakin herkemmin kuin toisilla.
Joka tapauksessa ei ole luonnollista, että fyysisesti terve ihminen pelkää ja ahdistuu elämän normaalitilanteissa niin paljon, että tuntee kuolevansa siihen paikkaan. Hämmästelen kohtaamanne hoitohenkilökunnankin suhtautumista tuollaiseen jatkuvaan sairaalassa oleiluun ja sitäkin, ettei lääkärit ole jo selvittäneet kohtausten todellisia syitä.
Itse sairaanko sitä diagnoosia pitää lähteä heiltä vaatimaan?
Syyt pelkoon selviksi ja siitä sitten hoitoa suunnittelemaan, se on mun neuvoni. Patista sinä miestä uudelleen lekurin juttusille jos hän itse yhä vähättelee tilaansa. Se on sitä toisesta välittämistä.