Toki tuollaista ehyttä täydellistä suhdetta kaipaa jokainen, se löytyisikö toista ihmistä jonka viereen voisi käpertyä korjaantumaan? Voi olla että löytyisi, voi olla ettei. Siinä syy miksi hion tätä suhdetta, koska mitään takeita siitä että parempaa olisi tarjolla ei ole.
Mitä tulee jutteluun miehen kanssa, törmäsin samaan ongelmaan kuin joku tuossa alempana mainitsi. Puhuin ja toinen näytti ymmärtävän, kunnes yhtäkkiä ilman ennekkovaroitusta mies löi luukut kiinni, sulkeutui vihaansa.
Noissa kohtaa kun olin saanut mieheni näkemään yhden asian joka mieltäni vaivasi, hän toisen tyrmätessään tyrmäsi tuon ensimmäisenkin, joten olin jatkuvasti lähtöruudussa, jossa itku oli yleisin lopputulos.
Joskus murhanhimonikin kasvoi hiukan, mutta sen sentään hillitsin :)
Keskustelu ihmisen kanssa joka ei ole valmis katsomaan itseään on vaikeaa, toinen osapuoli on jatkuvassa puolustusvalmiudessa. Tarvitaan vain yksi väärällä äänensävyllä lausuttu sana, ja luukut sulkeutuvat, puolustustulitus alkaa ja tulos on joko riita, tai kuten meillä viimeaikoina, minun siirtymiseni syrjään, koska noissa tilanteissa riita ei vie minnekkään. (kokeilin riittävän usein)
Tietysti toisen aikuisen kaipuuta vierelle on, ajoittain enemmän toisinaan vähemmän, mutta näinkin itse pohtien ja tutkien voi jatkaa eteenpäin, sitä kuinka pitkälle ja mihin päätyen? en vielä tiedä. Mutta tässä hetkessä, kun tuntuu ettei keinoja saada toista ymmärtämään, tälläinen yksinpuhelu auttaa jaksamaan.
Ehkä tämä on vain niitä kuuluisia kohtia, jonka jälkeen tulee taas seesteisempi vaihe. On noitakin kuulemma, ainakin kun vanhemmilta ihmisiltä kysyy, toisinaan tapahtuu ihmeitä ja se toinenkin aloittaa kasvumatkansa itseensä jolloin liitto voi joltain osin ehjäytyä.
En minä tuota mieheltäni odota, mutten lakkaa myöskään toivomasta niinä hetkinä kun arki toimii.
Ehkä tärkeämpää kuin etsiä suhdetta jossa korjaantuisi on korjata suhdetta jossa elää.
Miksi valitsin tämän palstan enkä avioliittopalstaa? Tällä puolen saan enemmän kritiikkiä ja vähemmän selkääntaputtelua.
Avioliitto puolella saisin kannustusta, reippaita hymyjä, mutten aitoja sörkkimisiä ihoni alle, kohdassa jossa sitä tarvitsen.
Ja tämän päivän oppi? Olen liki jättänyt mieheni kasvattamisen ja keskittynyt omaan itseeni, ulkoillut ja pitänyt huolta siitä että teen sen mitä minun tehtävissäni on.
Huomiseen
Mitä tulee jutteluun miehen kanssa, törmäsin samaan ongelmaan kuin joku tuossa alempana mainitsi. Puhuin ja toinen näytti ymmärtävän, kunnes yhtäkkiä ilman ennekkovaroitusta mies löi luukut kiinni, sulkeutui vihaansa.
Noissa kohtaa kun olin saanut mieheni näkemään yhden asian joka mieltäni vaivasi, hän toisen tyrmätessään tyrmäsi tuon ensimmäisenkin, joten olin jatkuvasti lähtöruudussa, jossa itku oli yleisin lopputulos.
Joskus murhanhimonikin kasvoi hiukan, mutta sen sentään hillitsin :)
Keskustelu ihmisen kanssa joka ei ole valmis katsomaan itseään on vaikeaa, toinen osapuoli on jatkuvassa puolustusvalmiudessa. Tarvitaan vain yksi väärällä äänensävyllä lausuttu sana, ja luukut sulkeutuvat, puolustustulitus alkaa ja tulos on joko riita, tai kuten meillä viimeaikoina, minun siirtymiseni syrjään, koska noissa tilanteissa riita ei vie minnekkään. (kokeilin riittävän usein)
Tietysti toisen aikuisen kaipuuta vierelle on, ajoittain enemmän toisinaan vähemmän, mutta näinkin itse pohtien ja tutkien voi jatkaa eteenpäin, sitä kuinka pitkälle ja mihin päätyen? en vielä tiedä. Mutta tässä hetkessä, kun tuntuu ettei keinoja saada toista ymmärtämään, tälläinen yksinpuhelu auttaa jaksamaan.
Ehkä tämä on vain niitä kuuluisia kohtia, jonka jälkeen tulee taas seesteisempi vaihe. On noitakin kuulemma, ainakin kun vanhemmilta ihmisiltä kysyy, toisinaan tapahtuu ihmeitä ja se toinenkin aloittaa kasvumatkansa itseensä jolloin liitto voi joltain osin ehjäytyä.
En minä tuota mieheltäni odota, mutten lakkaa myöskään toivomasta niinä hetkinä kun arki toimii.
Ehkä tärkeämpää kuin etsiä suhdetta jossa korjaantuisi on korjata suhdetta jossa elää.
Miksi valitsin tämän palstan enkä avioliittopalstaa? Tällä puolen saan enemmän kritiikkiä ja vähemmän selkääntaputtelua.
Avioliitto puolella saisin kannustusta, reippaita hymyjä, mutten aitoja sörkkimisiä ihoni alle, kohdassa jossa sitä tarvitsen.
Ja tämän päivän oppi? Olen liki jättänyt mieheni kasvattamisen ja keskittynyt omaan itseeni, ulkoillut ja pitänyt huolta siitä että teen sen mitä minun tehtävissäni on.
Huomiseen
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Ehkä tämä on vain niitä kuuluisia kohtia, jonka jälkeen tulee taas seesteisempi vaihe. On noitakin kuulemma, ainakin kun vanhemmilta ihmisiltä kysyy, toisinaan tapahtuu ihmeitä ja se toinenkin aloittaa kasvumatkansa itseensä jolloin liitto voi joltain osin ehjäytyä."
Samaa odotin, toivoin, parikymmentä vuotta. Keskityin tekemään töitä itseni kanssa (mm. terapiassa), mutta sain vain enemmän voimia toimia kodinkoneena ja pysyä hiljaa. Toinen osapuoli ei tehnyt sitä ainoatakaan hänelle pariterapiassa annettua tehtävää.
Olen nähnyt näitä liittoja, jotka seestyvät: kaksi aivan erillistä ihmistä elävät osakeyhtiössä ja tekevät omia juttujaan suhtkoht sovussa. Rahaa on harrastaa, matkustella yhdessä ja erikseen, hankkia kokemuksia ja ostella roinaa. Parhaimmillaan toista kohdellaan kuin yhtiökumppania, etäisen kunnioittavasti, pahimmoillaan väsyneen välinpitämättömästi. Mutta tunne-elämän yhteyttä ei juuri minkäänlaista. Eipä riitä minulle parisuhteeksi. (Voi olla, että muunlaisiakin on. Minun tiedossani kuitenkin vain tällaisia.)
Pitkään luulin syyn pahoinvointiimme olevan itsessäni, kunnes nälkiintyneelle kohtalo tarjosi tarjottimella toista kasvuhaluista ja tunne-elämältään elävää ihmistä. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa miehen suusta jotakin näin pöyristyttävää: sun pitää miettiä, mitä sä tarviit, mitä sä haluut.
Siihen asti olin luullut, ettei minulla ole mitään oikeuksia (koska olen epäonnistunut ja paha ihminen), pelkkiä velvollisuuksia vain. Mies sai valita, mitä haluaa tehdä, minä tein kaiken sen, mikä on pakko tehdä. Kun yritin puhua parisuhteen kohentamisesta, miehellä oli aina vastaus valmiina. Lähes jokainen sananvaihto päättyi lausuntoon: Olet hullu. Mene terapiaan. Tämä, koska hän on niin hyvä ihminen ja kaikin puolin täydellinen, ettei hänen tarvitse tarkistaa toimintatapojaan.
Riittääkö arjen sujuminen sitten, kun lapset lentävät pesästä? Kasvun pitäisi tuottaa ihminen, jonka kanssa sinulla on kahden kesken hyvä olla. Mitä sinulla muutoin on, siis jos vain hätinä arki sujuu? Koira? Lapsi? Yksinäisyys yhdessä?
"Ehkä tärkeämpää kuin etsiä suhdetta jossa korjaantuisi on korjata suhdetta jossa elää."
Tässä olet aivan oikeassa. Mutta jos jotain eteen hakematta tupsahtaa, saako siihen tarttua? Pitääkö siihen tarttua? Tuo korjaantuminenkin on niin kovin epävarmaa. Jos ihminen ei yli kahdessakymmenessä vuodessa ole juuri mitenkään muuttunut, onko toivoja tyhmä vai uskollinen? Edelleenkin olen sitä mieltä, että yksin ei voi PARIsuhdetta kovin olennaisesti parantaa.
"Ja tämän päivän oppi? Olen liki jättänyt mieheni kasvattamisen ja keskittynyt omaan itseeni, ulkoillut ja pitänyt huolta siitä että teen sen mitä minun tehtävissäni on."
Noin jaksaa lasten takia. Ja onhan pariskuntia, jotka vanhoina elävät huushollin eri päissä ja syövät eri ruokia. Vaikea uskoa heidän onnellisuuteensa ja järjestelyn järkevyyteen, mutta mitä tästä yhdestä maanpäällisestä vaelluksesta kukakin hakee. Joku kai sitä kirkkaampaa kruunua kuoleman jälkeisessä elämässä...