Olen ollut noin vuoden suhteessa, intohimoista rakastumista ei oikeastaan koskaan ollut, mutta viihdymme hyvin yhdessä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä että tämä on väärin, mies on kiva, mutta tuntuu lähinnä kaverilta ja en haluaisi menettää häntä, mutta kun en mielestäni häntä rakastakkaan. Jättäminen tuntuu pahalta ja tunnen olevani velvollinen olemaan tässä suhteessa...jo senkin takia että hänen sukunsakkin on minua auttanut ja ottanut hyvin mukaan, suorastaan sitonut minut kysymättä suhteeseen. Lisäksi mies tulee hyvin toimeen lasteni kanssa. En oikeasti tiedä mitä teen?
Voi kun tietäisi mitä haluaa
vastauksen kai sisimmässäni...
111439
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
me ollaan oltu n. puol vuotta yhessä... olisi ollut helpompaa erota jo silloin kun nämä epäilykset tulivat ekan kerran mieleeni. eli jo joskus kuukauden parin jälkeen. nyt sitä on jo tottunut toisen läsnäoloon. Olen hali-ja rakkausriippuvainen... kun mietin, onko minulla ikävä miestä, niin en osaa sanoa. minulla on ikävä läheisyyttä. ja tämä on väärä pohja suhteelle, tiedän sen. Kunpa saisin vain voimaa olla rohkea, ja elää ITSEÄNI VARTEN.
olen seurustellut nyt helmikuusta yhden miehen kans. Muuttikin meille aika nopeasti. Huomasin myös etten rakasta häntä, joten kohta hän muuttaa pois.Olen ollut 12 vuotta naimisissa ja tiedän mitä en halua....Ehkä siksi uskalsin tehdä ratkaisun.Ei kannata jäädä siihen, muitakin löytyy.
naisista joku edes mitä te haluatte? Mies muutti taloon ja huomasin etten rakstakaan häntä ja nyt hän muutttaa sitten pois...hoh hoijaa päättäkää joskus mitä haluatte ennen ku teette mitään ja aiheutatte murheita toisille
Sama fiilis on minullakin, en siksi oikein osaa sanoa että kannattaisiko jäädä vai lähteä. Mutta kuitenkin jokaisella on oikeus saada sitä kaikkein parasta itselleen. Tunnustele, kuulostele ja mieti haluatko elää kyseisen miehen kanssa.
Minäkin olen nyt seurustellut yli 10 kk mieheni kanssa, ja sellaista intohimoista vaihetta ei oo koskaan edes ollutkaan... Viimeisen 2-3 kk:n aikana oon kai alkanut rakastamaan..? Vai voiko alkaa suoraan se vaihe, että rakastaa toista silleen arkisesti, vaikka semmosta "rakastumisvaihetta" ei oo ollut siinä alussa?
Meillä on hauskaa yhdessä, viihdytään toistemme kans, tosin riitojakin on jonkin verran. En vois vaan jotenkin kuvitellakaan sitä, että ei oltais enää yhdessä. Nykyään on helppoa sanoa, että rakastaa häntä, koska oikeesti tuntuu siltä. Mutta alussa ei tuntunu oikein miltään.... Hmm, voiko ajan kanssa oppia rakastamaan, vaikka mitään alkuhuumaa ei ole koettu? Ja onkohan se sitten kuitenkaan sitä aitoa rakkautta? Hmm.. näitä täällä pyörittelen.. :P
Samanlaista täälläkin.. Meillä oli kaikki alussa niin helppoa ja selvää, mutta nyt tuntuu, ettei oikein mikään ole enää hyvin..
Erostakin on puhuttu, ja molemmat aavistaa, ettei tämä meidän suhde ole kummallekaan sitä, mitä elämältä on etsinyt, mutta ei vain osaa antaa periksi..
Kai sitä vaan tavan vuoksi pysytään yhdessä, mutta onko sekään kumpaakaan kohtaan oikein?
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa, kivaa oli yhdessäolo mutta sellaista tiettyä rakkaudentunnetta ei ollut. Lopulta en jaksanut ja pistin suhteen poikki.Vieläkin on kuitenkin ikävä, mies ei halua olla ystäväkään pelkästään.
Luulisin että meillä kaikilla ongelmana on se että me olemme rakastuneet itse suhteeseen, ei välttämättä mieheen. Sitä vaan niin kovasti haluaa sen suhteen, toisen läheisyyden ja kaiken mitä yhdessä olemiseen liittyy. Mutta itseään ei pysty pettämään, ehkä joku voi oppia vähitellen rakastamaan, vai onko se sitten sellaista toisen läsnäoloon tottumista ? Turvallisuutta ? Hyvää oloa siitä että on joku ?
En tiedä, toivon että vielä saisin kohdata sellaisen, mukaansatempaavan, upean, aidon rakkauden tunteen ! Se on ihanaa !
Onnea teille kaikille, rakkautta ja kaikkea hyvää !
mun pitkät suhteet on aina perustunut tolle, sitten on lopulta oppinut rakastamaan. Ja se ketä kohtaan oli oikeasti suuret tunteet alusta lähtien, niin siitä ei koskaan voinut tulla mitään. Jotenkin sitä ei uskalla odottaa "oikeaa"...entä jos sellaista ei tulekaan vastaan, tai jos tulee, se tapahtuu kuitenkin niin myöhään ettei esim enää voi perustaa perhettä jne. olisi helpompaa kuulua siihen ihmisryhmään, jolle riittää suhteen asteittainen kehittyminen ja se että oppii välittämään. että saisi sen täyden onnen vain siitä että ihan hyvin menee. mutta ei...huoohhh!
Opetelkaa tyytymään vähän vähempään. Elämä on.
Yhteistä taivalta mieheni kanssa on yli 20v. Alussa olin rakastunut häneen noin 2-3 kk ja sen jälkeen olen vain rakastanut. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Välillä oikein vihannutkin, jos mies on tehnyt kaikki asiat mielestäni väärinpäin... No jokatapauksessa lähes 20 vuoden päästä rakastin miestäni enemmän kuin koskaan. Ja mitä tapahtui? Rakastuin yllättäen toiseen. Ei meinaan mennyt tuo rakastumisen tunne ohi 2-3 kk:ssa. Pohdin syntyjä syviä. Esimerkiksi sitä, että mieheni ei ehkä olekaan elämäni mies, vaikka ihan kaiken mukaan sekä tunteiden että järjen mielestä olikin! Minä en ainakaan enää kertaakaan halua kokea mukaansatempaavaa rakastumisen tunnetta!
Läsnäolo, tottuminen ja turvallisuus eivät ole ollenkaan pahoja asioita. Ne ovat asioita, jotka eivät synny tuosta vaan, kenen kanssa tahansa. Niihin tarvitaan se "joku" ja jonkun on oltava suurinpiirtein samoilla linjoilla. Vaikka olisi kuinka rakastunut niin mitä siitä, jos suhteella ei muuten ole mitään onnistumisen mahdollisuuksia. Tahtoa parisuhteeseen tarvitaan enemmän kuin varsinaista rakkautta.
ihan siitä miten rakkauden määrittelee. Mitä iloa on rakastumisestakaan, ellei enää tunteen haihduttua edes viihdy yhdessä?