Tänään pitäisi taas opetella enemmän kuin opettaa. Nyt huomaan kun oma käytökseni tuo mieheni lähemmäs, että sorrun vanhaan kaavaani antamaan enemmän kuin saan.
Teen aloitteen liian helposti, tungen lähelle, ja kuinka käy? Jään ilman, eli nyt pitäisi muistaa itse pysyä roolissaan, välinpitämättömänä ja jättää toiselle tilaa kaivata.
Jos on jatkuvasti "saatavilla" toinen osapuoli pitää helposti itsestään selvyytenä sitä että "saa" kun hänen tarpeensa nousevat pintaan.
Noinhan ei hyvässä parisuhteessa saisi olla, itsestään selvyydet ovat aina pahasta, koska tuollaisessa kuviossa, antaessani silloin kun toinen ei välitä antaa takaisin, katkeroituisin taas lisää.
Eli tutkin mieheni välinpitämättömyyttä, ja opiskelen olemaan viileämpi. Ei niin että kieltäisin tunteeni, vaan niin että puran iloisen energiani muuhun tekemiseeni, en pelkästään mieheni ympärille säteileväksi lämmöksi.
Mitä tulee ulkopuolisille avautumisesta, josta joku mainitsi, ns. vihollisen leiriin huolineen siirtymisestä, lähinnä ajattelin äitiäni, siskoani tai muuta "luotettavaa" tahoa jonka varaan laskisin tiukoissa kurveissa. Odottamattakaan että mieheni vastaa kaikkiin humpsahduksiini oikea aikaisella kiinniotolla ja hyväksynnällä.
jos noissa tummenevissa kohdissa, siirtäisin osavastuuta perheestä esim. äidilleni. Noinhan tekisin jos eroaisin, velvoittaisin läheiseni jakamaan taakkaani, tietäessäni että yksin kuorma on liian raskas vetää.
Mikä estäisi jakamasta taakka jo nyt laajemmalle piirille? Esimerkkinä keskustelut, joissa en tunnu saavan mieheltäni vastinetta, koska hän on elämässään erikohdassa kuin olen.
Entä jos en etsisikään miestä joka vastaisi tähän tarpeeseen, vaan katsoisin ympärilleni ja purnaisin suvun naisille, kuten naiset ovat ikiaikain tehneet. Yhdessä akat haukkuivat tyhmät miehensä ja illan tullen leppyneet ennen miesten kotiin paluuta.
Voisiko tuollainen toimia varoventtiilinä nykyaikana?
Se ettei nykyaikana suvaita poikkipuolista sanaa perhe-elämästä neljänseinän ulkopuolella, taatusti kasvattaa paineita seinien sisällä.
Teen aloitteen liian helposti, tungen lähelle, ja kuinka käy? Jään ilman, eli nyt pitäisi muistaa itse pysyä roolissaan, välinpitämättömänä ja jättää toiselle tilaa kaivata.
Jos on jatkuvasti "saatavilla" toinen osapuoli pitää helposti itsestään selvyytenä sitä että "saa" kun hänen tarpeensa nousevat pintaan.
Noinhan ei hyvässä parisuhteessa saisi olla, itsestään selvyydet ovat aina pahasta, koska tuollaisessa kuviossa, antaessani silloin kun toinen ei välitä antaa takaisin, katkeroituisin taas lisää.
Eli tutkin mieheni välinpitämättömyyttä, ja opiskelen olemaan viileämpi. Ei niin että kieltäisin tunteeni, vaan niin että puran iloisen energiani muuhun tekemiseeni, en pelkästään mieheni ympärille säteileväksi lämmöksi.
Mitä tulee ulkopuolisille avautumisesta, josta joku mainitsi, ns. vihollisen leiriin huolineen siirtymisestä, lähinnä ajattelin äitiäni, siskoani tai muuta "luotettavaa" tahoa jonka varaan laskisin tiukoissa kurveissa. Odottamattakaan että mieheni vastaa kaikkiin humpsahduksiini oikea aikaisella kiinniotolla ja hyväksynnällä.
jos noissa tummenevissa kohdissa, siirtäisin osavastuuta perheestä esim. äidilleni. Noinhan tekisin jos eroaisin, velvoittaisin läheiseni jakamaan taakkaani, tietäessäni että yksin kuorma on liian raskas vetää.
Mikä estäisi jakamasta taakka jo nyt laajemmalle piirille? Esimerkkinä keskustelut, joissa en tunnu saavan mieheltäni vastinetta, koska hän on elämässään erikohdassa kuin olen.
Entä jos en etsisikään miestä joka vastaisi tähän tarpeeseen, vaan katsoisin ympärilleni ja purnaisin suvun naisille, kuten naiset ovat ikiaikain tehneet. Yhdessä akat haukkuivat tyhmät miehensä ja illan tullen leppyneet ennen miesten kotiin paluuta.
Voisiko tuollainen toimia varoventtiilinä nykyaikana?
Se ettei nykyaikana suvaita poikkipuolista sanaa perhe-elämästä neljänseinän ulkopuolella, taatusti kasvattaa paineita seinien sisällä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet muuten asioiden alkulähteillä. "Vaikka moni muukin kaipaa vanhaa", ja tullaan tyrmätyksi. Niin ainakin tuo vertauksesi taitaa osua naulan kantaan. Vaikka onkin niin, että avioeropaine purkautuu nykyään vanhemmistakin liitoista ajan "hellitettyä", on totta, että nykyään mitääntekemättömyys (fyysinen) ja pienen ihmisen tarkoituksettomuus aiheuttanevat suuren osan eroista. Se on surullista. Ennen ongelmana olivat tynnyrissä kasvaneet itsevihassaan kiemurtelevat isännät, nyt vaatimusten paineissa sortuvat pehmoaviomiehet?
En tiedä missä ongelma oli teillä? Mutta sen tiedän, että ei kannata kyllä yrittää tuhoa korjata itseään kiduttamalla. Katkeroituminen ei auta mihinkään muuhun kuin aivojen joidenkin osien kuolemaan, ilman empatiaa on vähän huonoo. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, on vaan tunnusteltava eteenpäin.
Vaikka nainen uskaltaa heittäytyä miehen käsivarsille liittoon, on aina muistettava, että suhteita entiseen perheeseen ai saa katkaista, vaan he ovat tukena. Yksin jos hautoo, niin huono tulee.
Kerran eräs vanha muori 60v. pojalleen: "Ei se huolehtiminen siihen lopu, vaikka täyttäisi sata vuotta". Näin sen olla pitää. On tosin erittäin ikävää, jos näitä vanhempia ja tuttuja sekä empaattisia sisaruksia ei ole enää olemassa. Tai se jos entinen perhe on ongelmainen.
Rakkaus on maailman ihanin ja kamalin tunne, näiden vaihtoehtojen esiintymiseen vaikuttavat vain olosuhteet; eli onnistuuko homma.
Voi kun se voisikin aina onnistua.