Ei vielä edes puoliväli ja olen jo liki onnellinen????
Eli oliko liittomme ainut ongelma se että nostin ongelmiksi asioita jotka olisi pitänyt hymyillen ohittaa? Jos olisin toisella kierroksella enkö antaisi enemmän anteeksi siksi että ymmärtäisin toisenkin olevan vain ihminen virheineen?? Miksi tuota totuutta on vaikea nähdä ensimmäisessä liitossa?
Eli lähdin siitä ettei mieheeni mennyt puhe perille ei edestä, ei takaa, ei salaa eikä itkulla höystäen, josta syystä olin mustassa katkeruudessa, väsynyt yrittämään.
Mikä on todella muuttunut? Onko mikään muuttunut?
Se että esim. ulkoilen enemmän, täysin itsekkäästi, pääasiassa aamuisin. Saa pääni selkiytymään uskomattoman paljon, hyvä olo jatkuu pitkälle yli puolenpäivän. En tunne olevani loukussa, :) vaikka sama elämä ympärilläni vilisee.
Nämä ovat niitä ikiaikaisia totuuksia, joita jokaisessa oppaassa on, mutta jotka ohittaa usein hymähtäen tyyliin "Ei se voi olla noin helppoa, ei se toimi meillä"
Noihin kuuluu myös se että lopettaa nalkuttamisen, kokeilee vaihteeksi ottaa se kuuro, välinpitämätön mies sellaisenaan, ilman odotusvuorta, tai syytöslitaniaa. Elää hetkessä.
Tyhmää sanoisin ellei viikon koeajan jälkeen elämäni olisi täydempää. En tiedä jaksanko itse paremmin siksi että katkeruuteen käytetty aika ja voimavara siirtyy muiden tehtävien hoitoon. Vai onko todella niin että antaessani hyvää saan sitä vastaani, enemmän kuin uskoin mieheni pystyvän antamaan.
Oliko ongelmani se etten osannut ottaa vastaan? Vaadin jotain määrittelemätöntä, jolloin toinen ei osannut helpottaa oloani ja ahdistui lähelläni. Josta syystä tuo pelko/ahdistus kierre sai mieheni loittonemaan minusta, ja tunsin oloni ahdistuneemmaksi päivä päivältä.
Eilen pikku enkeleissä oli taas mainio aviopari, kipuilivat liitossaan ja kaatoivat tuskansa pojan syyksi. Puhuivat poikarukasta kuin paholaisesta, välttääkseen tosiasian että liitossa oli ongelmia, äiti oli masentunut ja isälläkin oli ongelmia itsetuntonsa kanssa.
Jos omassa liitossani tein vastaavaa? En ollut tyytyväinen itseeni ja yritin tehdä miehestäni syntipukin pahaan olooni. Vaikka toisaalta en eroa hakenut (jollain tasolla tiesin ettei mieheni kuitenkaan ole syypää aivan kaikkeen :)
Mielenkiintoista on ihmiselo, ei se että lähtee matkalle itseensä, takaa sitä että löytäisi täydellisen onnen käden käänteessä.
Sukuuni palatakseni, vaikka vanhempani olivat/ovat vastuuttomia holisteja, annan heille vastuuta sen mitä pystyvät kantamaan, tavallaan tuen heitä edelleen, en juomisessa, vaan niinä hetkinä kun viina ei ole kuvioissa. Aikuisena jos ei anteeksi voi antaakaan, tulee ymmärrystä myös sen suhteen etteivät kaikki koskaan kasva aikuisiksi, ja tuollaisen kasvun odottaminenkin on väärin.
Tässä kohtaa vertaisin isääni ja miestäni, isäni kuuluu ikuisiin syyttäjiin, hän ei näe itsessään mitään vikaa, elämä vain kohtelee häntä kaltoin joka käänteessä :)
Mieheni taas, no ei hänellekään helppoa ole myöntää virheitään, mutta jollain tasolla hän silti ymmärtää jo olla syyttämättä olosuhteita, ja pysähtyy katsomaan mitä on tehtävissä... paitsi stressitilanteissa :) mies kääntyy puoleeni apua anoen... mutta siis.
Isäni on elävä esimerkki, joka auttaa muistamaan ettei ikuisessa unessa "jos toinen kasvaisi" kannata elää.
Kuten kai aivan alussa sanoin en toivonut miehestäni toista, en odottanut suuria muutoksia :) vaan pieniä tekoja joilla mies ei aiheuttaisi lisä katkeruutta.
Nyt vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, mieheni tuntuu kaipaavan kovasti enemmän seuraani, juttelee päivittäin asioistaan, ei tässä vielä syvällisiä keskustella, mutta huumori ja nauru ovat viimein palanneet, oltuaan vuoden päivät hukkateillä.
Ihmeitä tuskin tapahtuu jatkossakaan, mutta jos ei odotakaan ihmeitä vaan elämää :)
Huomenna en taida ehtiä kommentoida.
Hauskaa isänpäivää kaikille isille, ja ne itsetehdyt ihanat kortit :) ne kannattaa tallettaa ja kerätä kollaasiksi joskus vuosien kuluttua, tuollainen teos herättää sekä hyviä muistoja että hilpeyttä vielä aikojen kuluttua.
Eli oliko liittomme ainut ongelma se että nostin ongelmiksi asioita jotka olisi pitänyt hymyillen ohittaa? Jos olisin toisella kierroksella enkö antaisi enemmän anteeksi siksi että ymmärtäisin toisenkin olevan vain ihminen virheineen?? Miksi tuota totuutta on vaikea nähdä ensimmäisessä liitossa?
Eli lähdin siitä ettei mieheeni mennyt puhe perille ei edestä, ei takaa, ei salaa eikä itkulla höystäen, josta syystä olin mustassa katkeruudessa, väsynyt yrittämään.
Mikä on todella muuttunut? Onko mikään muuttunut?
Se että esim. ulkoilen enemmän, täysin itsekkäästi, pääasiassa aamuisin. Saa pääni selkiytymään uskomattoman paljon, hyvä olo jatkuu pitkälle yli puolenpäivän. En tunne olevani loukussa, :) vaikka sama elämä ympärilläni vilisee.
Nämä ovat niitä ikiaikaisia totuuksia, joita jokaisessa oppaassa on, mutta jotka ohittaa usein hymähtäen tyyliin "Ei se voi olla noin helppoa, ei se toimi meillä"
Noihin kuuluu myös se että lopettaa nalkuttamisen, kokeilee vaihteeksi ottaa se kuuro, välinpitämätön mies sellaisenaan, ilman odotusvuorta, tai syytöslitaniaa. Elää hetkessä.
Tyhmää sanoisin ellei viikon koeajan jälkeen elämäni olisi täydempää. En tiedä jaksanko itse paremmin siksi että katkeruuteen käytetty aika ja voimavara siirtyy muiden tehtävien hoitoon. Vai onko todella niin että antaessani hyvää saan sitä vastaani, enemmän kuin uskoin mieheni pystyvän antamaan.
Oliko ongelmani se etten osannut ottaa vastaan? Vaadin jotain määrittelemätöntä, jolloin toinen ei osannut helpottaa oloani ja ahdistui lähelläni. Josta syystä tuo pelko/ahdistus kierre sai mieheni loittonemaan minusta, ja tunsin oloni ahdistuneemmaksi päivä päivältä.
Eilen pikku enkeleissä oli taas mainio aviopari, kipuilivat liitossaan ja kaatoivat tuskansa pojan syyksi. Puhuivat poikarukasta kuin paholaisesta, välttääkseen tosiasian että liitossa oli ongelmia, äiti oli masentunut ja isälläkin oli ongelmia itsetuntonsa kanssa.
Jos omassa liitossani tein vastaavaa? En ollut tyytyväinen itseeni ja yritin tehdä miehestäni syntipukin pahaan olooni. Vaikka toisaalta en eroa hakenut (jollain tasolla tiesin ettei mieheni kuitenkaan ole syypää aivan kaikkeen :)
Mielenkiintoista on ihmiselo, ei se että lähtee matkalle itseensä, takaa sitä että löytäisi täydellisen onnen käden käänteessä.
Sukuuni palatakseni, vaikka vanhempani olivat/ovat vastuuttomia holisteja, annan heille vastuuta sen mitä pystyvät kantamaan, tavallaan tuen heitä edelleen, en juomisessa, vaan niinä hetkinä kun viina ei ole kuvioissa. Aikuisena jos ei anteeksi voi antaakaan, tulee ymmärrystä myös sen suhteen etteivät kaikki koskaan kasva aikuisiksi, ja tuollaisen kasvun odottaminenkin on väärin.
Tässä kohtaa vertaisin isääni ja miestäni, isäni kuuluu ikuisiin syyttäjiin, hän ei näe itsessään mitään vikaa, elämä vain kohtelee häntä kaltoin joka käänteessä :)
Mieheni taas, no ei hänellekään helppoa ole myöntää virheitään, mutta jollain tasolla hän silti ymmärtää jo olla syyttämättä olosuhteita, ja pysähtyy katsomaan mitä on tehtävissä... paitsi stressitilanteissa :) mies kääntyy puoleeni apua anoen... mutta siis.
Isäni on elävä esimerkki, joka auttaa muistamaan ettei ikuisessa unessa "jos toinen kasvaisi" kannata elää.
Kuten kai aivan alussa sanoin en toivonut miehestäni toista, en odottanut suuria muutoksia :) vaan pieniä tekoja joilla mies ei aiheuttaisi lisä katkeruutta.
Nyt vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, mieheni tuntuu kaipaavan kovasti enemmän seuraani, juttelee päivittäin asioistaan, ei tässä vielä syvällisiä keskustella, mutta huumori ja nauru ovat viimein palanneet, oltuaan vuoden päivät hukkateillä.
Ihmeitä tuskin tapahtuu jatkossakaan, mutta jos ei odotakaan ihmeitä vaan elämää :)
Huomenna en taida ehtiä kommentoida.
Hauskaa isänpäivää kaikille isille, ja ne itsetehdyt ihanat kortit :) ne kannattaa tallettaa ja kerätä kollaasiksi joskus vuosien kuluttua, tuollainen teos herättää sekä hyviä muistoja että hilpeyttä vielä aikojen kuluttua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hienoa.. todella hienoa.