Läheisriippuvainen vai rakastunut elämänkumppani?

Mieheni on ollut matkatöissä muutamia viikkoja.Välimatka on tehnyt suhteellemme hyvää. Olen oppinut mitä kaipaan miehessäni. Hän silmiin nähden tunsi mielihyvää, kun riensin hänen kaulaansa ja hän näki kyyneleen silmäkulmassani. Jälleennäkemisen riemua. Mutta en voi sietää mieheni tapaa, kun hän viikonlopun tullen, joka on ainoa aika, kun saamme olla yhdessä, nollaa akut juomalla. Sitten kärsitään krapulasta koko viikonlopun. Ja kotitöistä ei tule yhtään mitään. Käytännössä siis hoidan kodin yksin. Odotan miestäni viikolla hoitamaan ns. miestentöitä, mutta niistä ei sitten tulekkaan mitään viikonloppuna tästä krapulasta johtuen. (Minä itse siis pysyn selvänä, juon harvoin).

Olen kysynyt mieheltäni miksi hän juo. Se on kuulema akkujen nollaamista ja lataamista. Sitten hän sopertaa työasioista. Ja toivoo minulta enemmän tukea. Selvinpäin tällainen juttelu ja asioiden selvittely ei onnistu. Mutta humalassa hän kyllä avautuu, jotenkin.

Eilen illalla kun hän tuli kotiin matkatöistään, niin edessä oli taas viinan lipitys ja kaljapullojen kilistely. Pyysin häntä lopettamaan, ennen kuin menee överiksi. Ei. Hän halusi ravintolaan. Pyysin, että ei menisi. Annoin sitten periksi ja vein mieheni kaupunkiin ravintolaan. Yöllä hän sitten palasi retkiltään ja kävin maksamassa taksin, koska mieheni oli niin sekaisin, ettei löytänyt edes lompakkoa.
Tämä on siis lähes joka viikonloppuista.

Määrään aina humalaisen mieheni sohvalle nukkumaan. En halua viinalle haisevaa, kuorsaavaa ja kuolaavaa miestä viereeni. Nyt sitten olen ollut hissukseen, etten vaan herätä miestäni. Olen keittänyt kahvia, siivoillut ja hiiviskellyt. Ja mikään ei tunnu onnistuvan yksin, siis haluaisin kumppanin ulkotöihin ja muihinkin kodinhommiin. Mutta annan hänen vain kuorsata ja murjotan loppupäivän, kun ja jos hän sattuu heräämään.

Olisi niin mukavaa tehdä kaikenlaista yhdessä, mutta minusta tuntuu, että tämä juova mies pilaa kaiken juomisellaan ja krapulallaan, joka saattaa siis kestää koko viikonlopun. Tunnen oloni toisaalta niin yksinäiseksi, eikä mikään huvita yksin. Kaikenlaista harrastusta olen hankkinut ja niihin välineitä. Mutta surkuttelen vain tilannettamme.

En todellakaan tiedä miten saada mies lopettamaan juominen. Hänelle pitäisi saada näytettyä joku muu rentoutumismuoto. Mutta hän tuntuu olevan todella laiska. Jo ulkomuodosta sen näkee. Äitinsäkin kantaa hänelle Tallinnan kaljakoppia, eikä usko jos sanon vastaan. Hänkin tekee kaiken mahdollisen ainoan poikansa eteen. Antaa rahaa, ostaa sitä ja tätä. Tekee ruokaa hänelle ja hankkii vaatteita. Tuntuu ettei poika opi ikinä tulemaan toimeen omillaan. Isänsä on kuollut.

Tiedän, että minun pitäisi repäistä itseni liikkeelle, ja mennä vain yksin harrastuksiin ja tekemään niitä kotihommia. Tässä on sellainenkin pointti vielä, että suurinosa ystävistäni on lapsiperheellisiä, joten heillä ei ole aikaa harrastaa kanssani. Teehetkiin kyllä löytyy aikaa kiljuvan lapsilauman keskellä, mutta siinä metelissä on mahdoton keskittyä kuuntelemaan ystävänsä ruikutusta.

Kieriskelen siis itsesäälissä. Tällaistako tämän elämän piti olla? Potkikaa nyt joku minua perseelle.. Lohduttavia sanoja kaipaan. Pitäisikö kenties mennä kohta psykologille vai mikä auttaisi. Uudet ystävät kai.