Puin eilen rakkaani kanssa sen sanoiksi, mitä emme ole halunneet myöntää, ajatella tai kohdata: suhteemme on lähestymässä loppuaan, kenties loppuikin tuohon kohtalokkaaseen puheluun jossa sanoin vain ääneen sen mitä molemmat ovat ajatelleet ja yrittäneet olla myöntämättä itselleen. Tulemme vielä keskustelemaan miten ja milloin lopetamme suhteen mutta... Miten lopettaa suhde joka on kaikin puolin molempia tyydyttävä, niin ystävyyden, kumppanuuden kuin seksin saralta?
Tapasimme lähes vuosi sitten ja ystävyys ja ihastus syttyi... 4 kk eteenpäin ja ihastus syveni rakkaudeksi. Nyt tunnettuamme vuoden ja oltuamme yli puoli vuotta yhdessä, tajusimme asian: suhteellamme ei rakkaudesta ja toisesta välittämisestä, kunnioituksesta ja halusta olla toisen kanssa, huolimatta ole tulevaisuutta.
Mies muutti toiselle paikkakunnalle, 200km päähän opiskelemaan, ja tiesimme jo hänen muuttaessaan että kaukosuhteet eivät toimi. Emme kuitenkaan halunneet myöntää totuutta, ajattelimme että jos nyt vielä vähän aikaa olismme yhdessä.. Emme halunneet ajatella asiaa, halusimme nauttia tästä mitä meillä on.. oli..? Mies käy melkein joka vkl tai ainakin joka toinen vkl luonani..
Rakastamme toisiamme syvästi, mutta kummallakin jäytää sisällä se tunne.. Mies ei pysty asettumaan aloilleen ja alkaa rakentaa uutta elämää toiselle paikkakunnalle, jos joutuu jatkuvasti "roikkumaan" minussa, siis juoksemaan viikonloppuisin luonani. Vaikka hän tekeekin sen tosin omasta halustaan ja rakkaudestaan minuun.
Minä taas en voi tehdä elämänvalintoja, olen aina halunnut lähteä toiseen maahan opiskelemaan tai töihin, mutten nyt uskalla koska pelkään menettäväni mieheni.. Eli kumpikin rajoittaa tulevaisuuden haaveitaan koska yritämme estää suhteelle mahdollisesti kohtalokkaaksi koituvat erot.
Lisäksi erossa olo on stressaavaa, ikävä on raastava, arki, kuten iltakävelyt ja toisen arkinen hyvänä pitäminen, puuttuvat... Ja rahaa palaa kovasti jatkuvassa matkustamisessa.
Nyt kuitenkin jouduimme myöntämään, ettei tällä tavalla voi elää. Olemme kumpikin nuoria, nyt jos koskaan pitäisi repäistä itsensä irti ja tehdä juuri sitä mitä itse haluaa ja mikä tuntuu hyvältä. Minuun sattuu niin kovasti.. Itkimme molemmat viime yönä silmämme kipeiksi tilannetta.. Itkettää taas kun kirjoitan tätä.
Rakkautemme ja suhteemme on niin vahva, että jos jatkaisimme kaukosuhdetta, olisi tilanne se että jomman kumman olisi ensi vuonna muutettava toisen luo. Mies ei sano sitä pahalla, ettei halua muuttaa, ymmärrän että hänellä oli vaikeuksia asettua uuteen paikkaan eikä hän halua tehdä sitä uudestaan.. Ymmärrän häntä. Minä puolestani olisin valmis muuttamaan, mutta miehen paikkakunnalta ei löydy minun opintosuuntaustani. Lähinkin vaihtoehto olisi sama kuin kaukosuhde, matkaa olisi ja lisäksi joutuisin muuttamaan täysin vieraalle paikkakunnalle josta en tunne ketään. Ei hyvä.
Pelkäämme että jos nyt näin lyhyen tuntemisen (vuosi) jälkeen muuttaisimme yhteen, kumpikin katkeroituisi, tai vähintään alkaisi sitten viiden vuoden kuluttua miettiä että mitäs nyt, suhde alkoi kun minulla oli kirjoitukset ja mies intissä.. Useimmathan näin aikaisin aletut suhteet loppuvat viimeistään kun pitäisi alkaa harkita lapsia tms, mitä jos meille tulisi sitten tunne että emme ole saaneet toteuttaa itseämme? Se olisi kauheinta mitä voisin ajatella, että olen pilannut rakkaani tulevaisuuden ja haaveet. Järki sanoo että olisi hyvä lopettaa suhde nyt, mutta tunteet huutavat ja kirkuvat ei.
Kaukosuhdetta emme kestä toista vuotta. Vaihtoehdoksi jäi ero. Aivoni eivät käsitä tätä.. Miten voin lopettaa täysin loistavan ja hellän suhteen.. Rakastan häntä niin kovasti.. Ja hän itki minulle että minua parempaa tyttöystävää ei voi toivoa.. Hän on myös minulle täydellinen mies.. Kyynelet kirvelevät silmissä, itkettää.. Miten voi tavata sielunkumppaninsa niin väärään aikaan? Uskon kuitenkin että tämäkin suhde opettaa. Juuri nämä ovat niitä suhteita jotka koettuamme voimme myöhemmällä iällä aloittaa hyvillä mielin suhteen ja kokea että olemme olleet muidekin kuin mahdollisen aviomiehen kanssa, kokeneet elämää.
Tuntuu vain niin väärältä lopettaa suhde, jossa ei ole mitään vikaa. Jos mies edes olisi välinpitämätön tai ilkeä minua kohtaan, seksi olisi kurjaa, mies pettäisi, pettäisin itse tai jommalla kummalla olisi houkutus tehdä sitä, niin suhteen lopettaminen olisi helpompaa. Olisi jokin syy, miksi lopetamme. Tällä hetkellä emme löydä syytä. Ainoa syy, miksi eroamme, on että nykyinen rakkautemme rajoittaa haaveitamme. Tuntuu niin typerältä. Sattuu niin kovasti. Miten voin olla pitämättä yhteyttä ihmiseen, jota rakastan palavasti, joka on paras ystäväni, henkinen tukeni, rakastajani? Unelmieni täydellinen mies? Miten voin antaa tunteideni kylmettyä? Miten saan ne kylmetettyä?
Kummastakaan ei tunnu hyvältä ajatus että en menisi sinne tai mies ei tulisi tänne.. Että vain keksittäisiin tekemistä vkl:si ettei tarvitsisi ajatella toista. Että alkaisi tavata uusia ihmisiä ja suhde kuolisi itsekseen. Se vain tuntuu niin väärältä!! Ei se ole tämän suhteen arvoinen loppu.
En tiedä miten kykenen olemaan soittamatta, tekstaamatta, mailaamatta tai puhumatta hänelle mesessä. En ymmärrä miten voin mennä kouluun tai kävellä hiljaa itsekseni lumisateessa ajattelematta että vierelläni kävelisi elämäni rakkain ihminen? Että illalla käpertyisin juomaan teetä hänen kainaansa ja nauramaan elokuvalle. Kertomaan innoissani hänelle viikon tapahtumista ja hänen naurunsa ja hänen kätensä hiuksissani kun hän kuuntelee juttujani ja katselee innostusta ja iloa kasvoiltani. Hänen kätensä silittämässä poskeani ja siirtämässä hiussuortuvan pois silmiltäni.... Hän nukkumassa käsivarsillani pitkän päivän jälkeen ja minä silittelemässä hänen niskaansa ja suukottamassa otsaansa...
Tuntuu etten halua lopettaa tätä. Yksi viikko vielä.. Pari... Kolme.. Kohta on joulu, uusi vuosi.. En halua itkeä itseäni uneen koko joulun ajan ja uuden vuoden kun rakkaus kukoistaa, ihmiset käyvät yhdessä jouluostoksilla ja nipistelevät toisiaan nenästä ja suukottelevat pakkasessa.. En halua katsella joululahjoja ja kuusta ja raketteja ja ajatella rakastani ja sitä etten saa enää koskettaa häntä...
Mutta mitä väliä sillä on, eroammeko nyt vai kahden kuukauden kuluttua? Jos kitkutamme eteenpäin, on vain enemmän muistoja surettavana.. Jos lopetamme nyt, tuntuu että kaikki käy liian äkkiä. Että kaikki ne ihanat kokemukset jäivät kokematta. Tiedän jos valmiiksi etten ole niin rohkea ja voimakas etten itkisi puhelimessa hänelle jouluyönä miten rakas hän on minulle ja miten ikävä minulla on häntä. En tiedä. Tuntuu niin pahalta ettei meinaa saada henkeä.
Tapasimme lähes vuosi sitten ja ystävyys ja ihastus syttyi... 4 kk eteenpäin ja ihastus syveni rakkaudeksi. Nyt tunnettuamme vuoden ja oltuamme yli puoli vuotta yhdessä, tajusimme asian: suhteellamme ei rakkaudesta ja toisesta välittämisestä, kunnioituksesta ja halusta olla toisen kanssa, huolimatta ole tulevaisuutta.
Mies muutti toiselle paikkakunnalle, 200km päähän opiskelemaan, ja tiesimme jo hänen muuttaessaan että kaukosuhteet eivät toimi. Emme kuitenkaan halunneet myöntää totuutta, ajattelimme että jos nyt vielä vähän aikaa olismme yhdessä.. Emme halunneet ajatella asiaa, halusimme nauttia tästä mitä meillä on.. oli..? Mies käy melkein joka vkl tai ainakin joka toinen vkl luonani..
Rakastamme toisiamme syvästi, mutta kummallakin jäytää sisällä se tunne.. Mies ei pysty asettumaan aloilleen ja alkaa rakentaa uutta elämää toiselle paikkakunnalle, jos joutuu jatkuvasti "roikkumaan" minussa, siis juoksemaan viikonloppuisin luonani. Vaikka hän tekeekin sen tosin omasta halustaan ja rakkaudestaan minuun.
Minä taas en voi tehdä elämänvalintoja, olen aina halunnut lähteä toiseen maahan opiskelemaan tai töihin, mutten nyt uskalla koska pelkään menettäväni mieheni.. Eli kumpikin rajoittaa tulevaisuuden haaveitaan koska yritämme estää suhteelle mahdollisesti kohtalokkaaksi koituvat erot.
Lisäksi erossa olo on stressaavaa, ikävä on raastava, arki, kuten iltakävelyt ja toisen arkinen hyvänä pitäminen, puuttuvat... Ja rahaa palaa kovasti jatkuvassa matkustamisessa.
Nyt kuitenkin jouduimme myöntämään, ettei tällä tavalla voi elää. Olemme kumpikin nuoria, nyt jos koskaan pitäisi repäistä itsensä irti ja tehdä juuri sitä mitä itse haluaa ja mikä tuntuu hyvältä. Minuun sattuu niin kovasti.. Itkimme molemmat viime yönä silmämme kipeiksi tilannetta.. Itkettää taas kun kirjoitan tätä.
Rakkautemme ja suhteemme on niin vahva, että jos jatkaisimme kaukosuhdetta, olisi tilanne se että jomman kumman olisi ensi vuonna muutettava toisen luo. Mies ei sano sitä pahalla, ettei halua muuttaa, ymmärrän että hänellä oli vaikeuksia asettua uuteen paikkaan eikä hän halua tehdä sitä uudestaan.. Ymmärrän häntä. Minä puolestani olisin valmis muuttamaan, mutta miehen paikkakunnalta ei löydy minun opintosuuntaustani. Lähinkin vaihtoehto olisi sama kuin kaukosuhde, matkaa olisi ja lisäksi joutuisin muuttamaan täysin vieraalle paikkakunnalle josta en tunne ketään. Ei hyvä.
Pelkäämme että jos nyt näin lyhyen tuntemisen (vuosi) jälkeen muuttaisimme yhteen, kumpikin katkeroituisi, tai vähintään alkaisi sitten viiden vuoden kuluttua miettiä että mitäs nyt, suhde alkoi kun minulla oli kirjoitukset ja mies intissä.. Useimmathan näin aikaisin aletut suhteet loppuvat viimeistään kun pitäisi alkaa harkita lapsia tms, mitä jos meille tulisi sitten tunne että emme ole saaneet toteuttaa itseämme? Se olisi kauheinta mitä voisin ajatella, että olen pilannut rakkaani tulevaisuuden ja haaveet. Järki sanoo että olisi hyvä lopettaa suhde nyt, mutta tunteet huutavat ja kirkuvat ei.
Kaukosuhdetta emme kestä toista vuotta. Vaihtoehdoksi jäi ero. Aivoni eivät käsitä tätä.. Miten voin lopettaa täysin loistavan ja hellän suhteen.. Rakastan häntä niin kovasti.. Ja hän itki minulle että minua parempaa tyttöystävää ei voi toivoa.. Hän on myös minulle täydellinen mies.. Kyynelet kirvelevät silmissä, itkettää.. Miten voi tavata sielunkumppaninsa niin väärään aikaan? Uskon kuitenkin että tämäkin suhde opettaa. Juuri nämä ovat niitä suhteita jotka koettuamme voimme myöhemmällä iällä aloittaa hyvillä mielin suhteen ja kokea että olemme olleet muidekin kuin mahdollisen aviomiehen kanssa, kokeneet elämää.
Tuntuu vain niin väärältä lopettaa suhde, jossa ei ole mitään vikaa. Jos mies edes olisi välinpitämätön tai ilkeä minua kohtaan, seksi olisi kurjaa, mies pettäisi, pettäisin itse tai jommalla kummalla olisi houkutus tehdä sitä, niin suhteen lopettaminen olisi helpompaa. Olisi jokin syy, miksi lopetamme. Tällä hetkellä emme löydä syytä. Ainoa syy, miksi eroamme, on että nykyinen rakkautemme rajoittaa haaveitamme. Tuntuu niin typerältä. Sattuu niin kovasti. Miten voin olla pitämättä yhteyttä ihmiseen, jota rakastan palavasti, joka on paras ystäväni, henkinen tukeni, rakastajani? Unelmieni täydellinen mies? Miten voin antaa tunteideni kylmettyä? Miten saan ne kylmetettyä?
Kummastakaan ei tunnu hyvältä ajatus että en menisi sinne tai mies ei tulisi tänne.. Että vain keksittäisiin tekemistä vkl:si ettei tarvitsisi ajatella toista. Että alkaisi tavata uusia ihmisiä ja suhde kuolisi itsekseen. Se vain tuntuu niin väärältä!! Ei se ole tämän suhteen arvoinen loppu.
En tiedä miten kykenen olemaan soittamatta, tekstaamatta, mailaamatta tai puhumatta hänelle mesessä. En ymmärrä miten voin mennä kouluun tai kävellä hiljaa itsekseni lumisateessa ajattelematta että vierelläni kävelisi elämäni rakkain ihminen? Että illalla käpertyisin juomaan teetä hänen kainaansa ja nauramaan elokuvalle. Kertomaan innoissani hänelle viikon tapahtumista ja hänen naurunsa ja hänen kätensä hiuksissani kun hän kuuntelee juttujani ja katselee innostusta ja iloa kasvoiltani. Hänen kätensä silittämässä poskeani ja siirtämässä hiussuortuvan pois silmiltäni.... Hän nukkumassa käsivarsillani pitkän päivän jälkeen ja minä silittelemässä hänen niskaansa ja suukottamassa otsaansa...
Tuntuu etten halua lopettaa tätä. Yksi viikko vielä.. Pari... Kolme.. Kohta on joulu, uusi vuosi.. En halua itkeä itseäni uneen koko joulun ajan ja uuden vuoden kun rakkaus kukoistaa, ihmiset käyvät yhdessä jouluostoksilla ja nipistelevät toisiaan nenästä ja suukottelevat pakkasessa.. En halua katsella joululahjoja ja kuusta ja raketteja ja ajatella rakastani ja sitä etten saa enää koskettaa häntä...
Mutta mitä väliä sillä on, eroammeko nyt vai kahden kuukauden kuluttua? Jos kitkutamme eteenpäin, on vain enemmän muistoja surettavana.. Jos lopetamme nyt, tuntuu että kaikki käy liian äkkiä. Että kaikki ne ihanat kokemukset jäivät kokematta. Tiedän jos valmiiksi etten ole niin rohkea ja voimakas etten itkisi puhelimessa hänelle jouluyönä miten rakas hän on minulle ja miten ikävä minulla on häntä. En tiedä. Tuntuu niin pahalta ettei meinaa saada henkeä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Teillähän on kaikki loistavasti. Etkö uskalla olla onnellinen, vai mikä on syy? Kyllä vuoden kestää olla 200 km (!)?? päässä toisistaan ihan loistavasti. En ymmärtänyt alkuunkaan, miksi teidän pitäisi erota.
Miksi ei kaukosuhde toimisi joitakin vuosiakin, jos on yhteinen päämäärä päästä yhteen? Tässä lyhyesti oma esimerkkini: Tapasin 7 vuotta sitten etelänmatkalla suomalaisen miehen, jonka kanssa asuimme aivan eri puolilla maata. Pidimme toisistamme paljon, tosin emme kai kumpikaan uskoneet mihinkään pysyvään välimatkankin vuoksi, kummallakin oli oma työnsä ja elämänsä aivan toisaalla. Lomamme lopulla sovimme, että vuoden päästä tulemme kumpikin samaan aikaan samaan lomakohteeseen ja vaihdoimme puhelinnumeroita - ja jäimme haikeina odottamaan vuoden kulumista. Soittelimme ja tekstailimme ja varasimme loman, kun seuraavan vuoden lomat tulivat varattaviksi, mutta päätimme kuitenkin tavata jo ennen sitä Suomessa. Toinen meistä matkusti toisen kotipaikkakunnalle lomalle. Ja sitten taas parin kuukauden päästä toinen. Puhelinlaskut kavoivat valtaviksi. Vuoden kuluttua olimme yhdessä lomallakin ja sitten kohta jo kihloissa. Kahden vuoden kuluttua mies muutti minun kotipaikkakunnalleni, laskimme, että näin olisi parempi monella tavalla ja menimme naimisiin! Nyt rakennamme loma-asuntoa hänen entiselle kotiseudulleen. Vaikeuksia on ollut monenlaisia, mutta en osaa katua. Kaukosuhdetta kannatti kyllä ylläpitää kaksi vuotta, kun aika pian tavoitteena oli yhteinen tulevaisuus.
mun mielestä 200 km ei ole pitkä välimatka. itse olin myös vuoden suhteessa jossa välimatka oli lähes tulkoon sama (olisko ollut tarkalleen 198 km) .. eli bussilla tai junalla kesti 2-3 tuntia mennä toisen luo.
nähtiin lähes joka viikko, oli hänen luonaan usein perjantaista sunnuntaihin tai maanantaiaamuun. Jotenkin epäilen että tosi rakkaus sammuisin noinkin "lyhyeen" välimatkaan.
Ja toisen näkeminen ja odottaminen oli aina yhtä ihanaa.. viikot meni ihanassa onnensekaisessa odotuksessa ja oli se sen arvoista.
tsemppiä sulle..
Rakastaa ei eroa. Jos eroaa kun rakastaa, löytää toisensa uudelleen.
Suhde on kaikkea muuta kuin täydellinen jos 200 km sen katkaisee!
Ei tuossa voi olla oikeasta rakkaudesta kysymys.
Taitaa olla enemmänkin rakastumista rakastumiseen kuin ihmiseen.
Oikea rakkaus ja kiintymys kestää vaikka olisi toisella puolella maapalloa.
Itse olen opiskelemassa saksalaisessa tuppukylässä, mies hengailee kotona suomalaisessa tuppukylässä. Nähdään parin kuukauden välein. Ei ole rakkaus loppunut, eivätkä elämän realiteetit tulleet yhteisen tulevaisuuden tielle. Ehkä se teidän suhde kaatui juuri siihen, että kuvittelitte kaiken olevan täydellistä, vaikka todellisuus oli jotain ihan muuta?
Meillä oli vähän aikaa sitten aika samanlainen tilanne käsillä kun puhuttiin vakavasti suhteen jatkosta. Mä oon juuri valmistunut ja asutaan ns. tuppukylässä josta ei mulle koulutusta vastaavaa työtä löydy tai se olis ainakin ihme. Eli olis pitäny lähtee sit muualle töitä etsimään. Mies taas on vakituisessa työssä täällä ja kohta lähtee taas keikkahommiin joissa on aina neljä päivää viikossa ja hän rakastaa sitä työtä. Mä ymmärrän sua täysin ja sitä mistä puhut vaikka muut taitaakin vähän tavallaan ihmetellä. Mua ainakin raastaa jo nyt nää illat ku oon yksin kotona jos mies on muualla töissä. Ja omaan vielä melko mustasukkaisen luonteenkin mikä onkin tässä se ikävin asia. Mä en todellakaan halua kieltää mieheltä sitä työtä mitä se haluaa tehdä eikä mulla oo siihen oikeuttakaan, mut mä päätin kestää
koska sovittiin et jos Luoja suo meille lapsia joku päivä niin sit siinä vaiheessa mies lupasi uhrautua mun takia ja etsiä täältä työn joka ei ole ehkä niin ihanaa mut sit saatas olla yhdessä.
Eli mä oon nyt tehny päätöksen että mä uhraudun nyt sitte ja teen tänne tekemään niitä töitä mitä sattuu olemaan. Oli nimittäin aateltava et kumpaako mä ehkä katusin myöhemmin, sitä että oon heittäny hukkaan ehkä tulevan uran vai ihmisen jota mä rakastan aivan mielettömästi. Päätös oli lopulta aika helppo.
Joten jos sä rakastat sitä ihmistä ni älä hyvä ihminen heitä sitä hukkaan. Siinähän näätte josko se rakkaus kestää ja jos on kestääkseen ni sitte ainakin tiedätte että teidät on tosissaan tarkotettu olemaan yhdessä. Sun kirjotuksesta kuulsi niin suuri kiintymys toiseen ihmiseen. Uskokaa tulevaisuuteen ja siihen että opiskelut ym. ei kestä loppuelämää vaan tulevaisuudessa te voitte kompromissen kautta kyllä löytää yhteisen paikan jossa asustaa. Olkaa onnellisia, ajatelkaa sydämellä älkää aivoilla, mä uson ainakin että se tekis teidät onnellisiksi. :)
Heih. :) Kiitos kannustuksesta... Tuo mitä monet eivät ehkä ymmärtäneet viestistäni, on ettei se kaukosuhde niinkään sitä suhdetta ole tappanut.. Suhde siis toimii niin loistavasti kuin kaukosuhde voi toimia! Takana on pikemminkin pelko siitä (tällä avioerojen vuosisadalla) että mitä jos odotamme toisiamme sen 4-6 vuotta ja sitten pääsemme muuttamaan yhteen ja tajuamme että elämä on jäänyt elämättä?
Ts. monethan näin nuorena aloitetut suhteet kaatuvat sen takia että tajutaan vanhempana että eipäs tässä olettu ehtiä kokea mitään muuta. Itselleni tämä on ensimmäinen pitkä ja vakava suhde, miehelle toinen. Pelkäämme että jompi kumpi "menettää" ns. nuoruutensa, en nyt tiedä kaipaako kumpikaan sitä että saisi sekoilla baareissa monen eri ihmisen kanssa tms, mutta alkaa ajatella että millaisia mahdollisuuksia menettikään siihen verrattuna että olisi ollut sinkkuna opiskeluajan. Onko liiton kestäminen mahdollista?
Lisäksi, en tiedä ajattelinko koskaan aloittaessani tämän suhteen että tämä johtaisi yhteen muuttamiseen ja kenties avioliittoon. Tuntuu että sitoudun jo nyt johonkin mihin en ole valmis? Olen 19, en halua ajatella avioliittoa vielä, ja yhteenmuuttokin tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta. Monethan kaukosuhteet toimivat siksi että on se toivo jälleen näkemisestä ja yhteen muutosta.
Siitä huolimatta että rakastan miestä.. Ajattelen myös sitä, että onko tämä oikeaa rakkautta (vaikka olenkin varma tunteistani) vai vain sitä mistä vanhemmat ihmiset puhuvat nuorten rakkautena, eli jotain muuta mitä luulen nuoren ikäni ja elämää kokemattomuuteni takia oikeaksi rakkaudeksi? Tiedän että pohdin välillä liikaa, mutten voi sille mitään. Eräs ihminen sanoi minulle että on myös mahdollista että jos päästämme toisemme menemään, voi olla että menetämme toisemme... Mutta on myös mahdollista, että toinen palaa toisen luokse takaisin, elettyään vuosia omalla suunnallaan.
Itse myös pelkään vahvasta rakkaudestamme huolimatta sitä että suhde ei kestäisi jos lähtisin muuhun maahan opiskelemaan (mies tietää jo että lähtee jossain vaiheessa ulkomaille vuodeksi opiskelmaan). Pelkään sitä että jompi kumpi muuttuu, ainakin vaihdossa olleet ovat sanoneet muuttuneensa vaihdon aikana niin paljon henkisesti, että paluu arkeen oli vaikeaa. Mitä jos minä tai mieheni muutumme ulkomailla ollessamme, niin että emme olekaan enää niitä ihmisiä joihin rakastuimme?
Kauheaa jossittelua, mutta en osaa perustaa elämääni sattuman varaan. :S
Ollaan oltu mieheni kanssa vähän päälle 2 vuotta yhdessä..mieheni muutti nyt syksyllä yli 400km päähän opiskelemaan, junalla pääsee n.neljässä tunnissa. Rakastetaan toisiamme yli kaiken, ei ole kertaakaan käynyt edes mielessä erota, aina sitä toisen näkemistä odottaa niin innolla ja koko viikonloppu vietetään sitten yhdessä. Olen samanikäinen kuin sinä, 19.
Mullakin on käynyt mielessä aina välillä, että apua, ei kai tää nyt ollu tässä, että kuinka kauan menee että mulle tulee olo, että heitän nuoruuteni hukkaan. Haaveita on, haluaisin myös lähteä ulkomaille, seikkailla jne. Mieheni kanssa ollaan jonkun verran puhuttu ja musta se ajattelee hirveen fiksusti tästä asiasta:
Niin kauan kuin tuntuu hyvältä, miksei olis yhdessä? Jos rakastaa, niin minkä ihmeen takia pitää heittää se rakkain menemään? Koskaan, siis koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo, ei voi lopulta päättää mihin elämä kuljettaa.
Tähän ehkä vaikuttaa se, että usko jonkun verran kohtaloon, että asioilla on tarkoituksensa. Jos olet löytänyt ihmisen, jota rakastat ja joka rakastaa sua niin palavasti, niin älä päästä siitä irti. okei, ollaan nuoria jne, mutta jos mies ei ole sulle tarkoitettu, niin sitten jossain vaiheessa varmasti eroatte ja muut jutut astuu kuvioihin.
Ja miksei voisi yhdessä toteuttaa niitä unelmia? Jos lopulta päädyttte naimisiin, miksette yhdessä voisi toteuttaa niitä haaveita, lähteä ulkomaille, seikkailla jne? Ei elämä tietääkseni lopu siihen kolmeen kymppiin!
Ja vielä, lopultakin suurinosa ihmisistä etsii sitä oikeaa, sitä kenen kanssa on hyvä olla ja jota rakastaa ja jolta saa vastarakkautta, vilpittömästi. Silmät auki, sähän oot sellasen jo löytänyt! Ja jos lopulta olisikin niin, että herra ei olisi se oikea, niin huomaat sen kyllä ennemmin tai myöhemmin. Mäkin ajattelen, että vaikka nyt tunnen, että mulle ei olis ketään muuta parempaa, niin jos parin vuoden päästä tulis ero, niin sillonkin olisin vasta 21! Ei ole kiire mihinkään, nyt tuntuu hyvältä ja toista rakastaa, se on musta tärkeintä.
Jos oot onnellinen nyt, nauti siitä ja anna ajan hoitaa loput.
Kyllä ymmärrän sua ihan täysin. ex-tyttöystäväni lähti vaihtoon ja tiemme vain erosivat. Odottelen häntä täällä, mutta olemme nuoria eikä voida sulkea toisiltamme elämisen mahdollisuus.
Lueskelin näitä juttuja löytääkseni selityksen omalle tarinalleni. Olin tilanteessasi viime keväänä. Suhde oli kestänyt 7kk ja välimatkaa oli tulossa tuhansia kilometrejä. Erosimme samoista syistä. Myöhemmin kävi niin, että tajusin haaveilevani kaukorakkaudesta. Haaveilin ja toivoin hänenkin haaveilevan samoin. Ainakin minun haaveeni perustui toivoon yhteisestä tulevaisuudesta, mutta en silti olisi ollut valmis jättämään kouluani kesken ja palaamaan heti hänen luokseen. Kuitenkin päätin mennä käymään hänen luonaan, jotta saisin tietää miten hänellä menee ja mitä hän tuntee. Hän teki minulle selväksi, että haaveeni ei toteutuisi.
Kirjoituksesi auttoi minua ymmärtämään, että emme olisi voineet tietää millainen suhteestamme olisi tullut vuosien päästä. Olisin itse joutunut muuttamaan toiseen maahan. Olisin joutunut antamaan kaikkeni tietämättä yhtään mitä teen. Onneksi huomasin nyt hänet nähdessäni, että en tuntenutkaan häntä niin hyvin kuin luulin.
Valitettavasti en tiedä miten täydellisen suhteen voi lopettaa ilman, että se sattuisi. Tiedän, että myös häneen sattui vaikka hän olikin minua viisaampi ja vahvempi. Me jatkoimme aikanaan yhdessä niin pitkään kuin mahdollista, koska halusimme antaa toisillemme kaiken, mitä vain oli mahdollista. Halusimme, että mitään ei olisi jäänyt tekemättä tai sanomatta. Silti emme pystyneet olemaan pitämättä yhteyttä, ei hän enkä minä. "Mitä kuuluu" on vain kovin raastava kysymys, kun tietää olevansa rikki, mutta tietää, että on vain jatkettava eteenpäin. Toivon, että teillä ei jää mitään sanomatta, eikä kummallekaan jää epäselväksi miksi niin on käytävä. Sitten kai tarvitaan vain aikaa.
Luin viestisi vasta nyt -noin vuotta myöhemmin kirjoituksestasi. Tekstisi kosketti todella, sillä olen en vastaavassa, mutta samoja tunteita herättävässä tilanteessa. 6-vuotinen kaukosuhde saksalaiseen poikaystävääni on menossa rikki olosuhteiden pakosta... missä surullisinta on se, että minä olen tavallaan odottanut häntä koko tämän ajan todetakseni nyt 25 vuotiaana, että emme ole vieläkään löytäneet ratkaisua etäisyyteen "olosuhteiden pakosta"..vaikka nyt tuntuukin, että meillä ei ole vain ollut tarpeeksi tahtoa muuttaa asumaan jompaan kumpaan maahan. Taidan tavallaan olla tilanteessa, jonka tekstissäsi pelkäsit tulevan joskus omalle kohdallesi ..Toisaalta uskon kuitenkin, että tämä aika on myös opettanut minulle paljon sen lisäksi, että se on vienyt rajattomasti energiaa viime vuosina. Jos luet tämän viestini, olisi mukava kuulla, mitä sinulle kuuluu nyt vuotta myöhemmin -millaiseen ratkaisuun päädyit ja miltä se tuntuu nyt? Uskon vahvasti, että jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, uskoo yhteiseen tulevaisuuteen ja pyrkii muuttamaan tilannetta vaikka pitkälläkin tähtäimellä, kannattaa yrittää. Ei toisaalta taida olla oikeita ratkaisuja -jokaisen on vain kuunneltava itseään ja päättää, mikä ratkaisu on itselle oikea. Tulevaisuus näyttää loput.