Tulipa mieleeni se, että eräällä ystävälläni oli pitkään vaikeaa (2-3 vuotta) ja hän teki siinä sivussa minunkin elämästäni vaikeaa. Valitti ja kulutti, vaati muilta ja joskus olin jo niin rikki, että meinasin laittaa poikki monivuotisen ystävyyden. En enää nähnyt hänen tavassaan toimia mitään hyvää. Pysyimme kuitenkin väleissä ja hän alkoi toipua masennuksesta ja käsitteli lapsuudestaan/itsetunto-ongelmistaan nousevat asiat terapiassa. Nykyään hän on ihana, elämänmyönteinen ja iloinen ihminen, jolla on aikaa olla myös antavana osapuolena. Mikäli en olisi jaksanut enää tukea tai kuunnella minuunkin kohdistuvia kiukkupuuskia, olisi minulla yksi ystävä vähemmän.
Se, miten tämä pohdinta liittyy parisuhteeseen, tulee siitä, että voisiko näin olla parisuhteessakin? Tulee kausi, milloin toinen tuntuu niin rasittavalta ja ei näe oikeen muuta ulospääsyä kuin eron. Mutta jos jaksaa sen vaikean kauden yli, antaa loukkauksien mennä toisesta korvasta ulos ja antaa sopivassa määrin anteeksi, tukee ja lohduttaa..Niin ajallaan kylvämästään niittää taas hyvää hedelmää? Miksi kärsivällisyys riittää ystävälle, mutta ei puolisolle? Niin, tietenkin kumppanin kanssa joutuu elämään hyvin lähellä ne vaikeatkin ajat ja ne todella satuttavat, mutta voisiko kärsivällisyydestä tulla palkinto - tämän takia kannatti taistella?
Se, miten tämä pohdinta liittyy parisuhteeseen, tulee siitä, että voisiko näin olla parisuhteessakin? Tulee kausi, milloin toinen tuntuu niin rasittavalta ja ei näe oikeen muuta ulospääsyä kuin eron. Mutta jos jaksaa sen vaikean kauden yli, antaa loukkauksien mennä toisesta korvasta ulos ja antaa sopivassa määrin anteeksi, tukee ja lohduttaa..Niin ajallaan kylvämästään niittää taas hyvää hedelmää? Miksi kärsivällisyys riittää ystävälle, mutta ei puolisolle? Niin, tietenkin kumppanin kanssa joutuu elämään hyvin lähellä ne vaikeatkin ajat ja ne todella satuttavat, mutta voisiko kärsivällisyydestä tulla palkinto - tämän takia kannatti taistella?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä!
Kyllä se niin on, että kärsivällisyydellä on rajansa. Ja vaikka jaksaisi odottaa vaikean kauden yli, ei loukkauksia voi unohtaa vaikka ne hetkeksi voisikin antaa anteeksi ja yrittäisi rakentaa parisuhdetta uudelleen. Mutta heti seuraavan kriisin yhteydessä vanhojen loukkausten muistot nousevat esiin ja kaikki menee taas solmuun ja luottamus katoaa kerta kerralta.
Ystävälle on ehkä helpompi antaa anteeksi, sillä ystävän kanssa suhde ei ikinä kehity tunnetasolla niin syväksi kuin parisuhteessa, eikä ystävään tarvitse kuitenkaan sitoutua ympärivuorokautisesti. Silloin kun ystävä alkaa vituttaa, on helppo jättää hänet joksikin aikaa ja tavata taas kun asiat menevät paremmin. Mutta kumppania on mahdotonta jättää yksin kiukuttelemaan, vaikka mieli tekisi. On vain otettava loukkaukset vastaan tai erottava pysyvästi.
Tuo pitää muuten paikkansa.Ystävän voi hetkeksi ohittaa ja palata kun omat asiat mallaa.Toista se on siipan kanssa,jonka kanssa ollaan joka päivä naamatusten.Se on vienyt ainakin minulta uskon parempaan.Eli anteeksi haluan ja pystyn antamaan hänelle mutta sitä yhteiseloa en millään jaksaisi,en kilon paloinakaan.Joskus sekin lohduttaa kun joku sivusta seuraaja tuumaa,että oot kova jätkä kun viittit tuota kattella.Olen kokenut myös loppuunpalamisen ja tuntuu että toivunko tästä palamisesta tässä ihmissuhteessa koskaan.Jotenkin olisi helpompi aloittaa uusi elämä puhtaalta pöydältä ilman "palaneen katkua".
vaan. Itse ajattelen sen jotenkin silleen, että parisuhteessa on plussia ja miinuksia. Mitä enemmän on saanut plussaa kokoon, sitä paremmin sietää miinuksia. Jaksaa kärsivällisesti yrittää, vaikka kumppanilla olisi meneillään varsinainen miinuskausi.
Vihkikaavassakin sanotaan "myötä- ja vastoinkäymisissä". Jotenkin ihmiset tulkitsevat sen silti "myötä- ja myötäkäymisissä" tai sitten käydään luokittelemaan millaisia vastoinkäymisiä ei kertakaikkiaan siedetä ja mikä on anteeksiantamatonta.