Aika kuluu niin nopeasti, päivä päivän jälkeen vain suhahtaa ohi. Viikko alkaa maanantaista,
onnellisena siitä että on töissä, kaikkien tavoitettavissa, odottaen viikonloppua ja niitä kaikkia mahdollisuuksia, jotka elämä eteen heittää. Mä mitenkään runollisella tuulella ole, tuntuu vain siltä että asioista puhutaan aina niiden oikeilla nimillä ja kaunopuheisuus jätetään täysin ilman sille kuuluvaa arvoa, kuin se olisi jotakin vierasta kieltä mitä ei enää opeteta missään. Toisaalta, olisihan se hassua jos vastaisin töissä puhelimeen "Keskustele kanssani, kerro huolesi, sinua minä autan, sinua varten olen täällä.." No joo. Voip olla että olis pitänyt muutama viinilasillinen tänä viikonloppuna jättää juomatta. Miksi? Hauskaa oli, mutta oliko niin hauskaa että sen takia kannatti tappaa muutama aivosolu, joita ihan selkeästi nyt tarvittaisiin. Toisaalta, voin edelleen väittää että kyllä se oikean jalan saapas on ihan yhtä tyhmä kuin se vasemmankin. Tosioptimisti voisi tosin sanoa, että miksi puhua tyhmyydestä, vesilasikin on puoliksi täynnä, joten vaihdetaan tyhmyys fiksuuteen. Siis turha murehtia, eletään pari viikkoa tunteella, jätetään järki kotiin kasvamaan ja katsotaan mitä tulee tehtyä kun antaa elämän johdattaa, ei laittaa vastaan jos sydän sanoo kyllä mutta järki (joka on kotona) ei. Turha huudella kun ei ole mukana. Koulussa sanottiin, että viksut pärjää aina, mutta mä olen eri mieltä. Ei elämää eletä kylmällä loogisuudella. Onnellisuus ei tule maallisista asioista. En ole uskonnollinen ihminen, erosin kirkostakin koska ei näe syytä maksaa jostakin mikä ei tunnu oikealta, jostakin missä en ole mitenkään osallisena. Ristiriita tästäkin kaikesta löytyy, sillä kirkon opeista olen osittain samaa mieltä esimerkiksi (sen kuuluisan) korinttilaiskirjeen kanssa.
"Vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään... Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi."
Haluaisin selittää edellä olevan ilman, että se tuntuisi selittelyltä. Ymmärtämisen kertominen ja asioiden selittely oman itsensä esittelemisen kannalta ovat kaksi eri asiaa, jotka minulle henkilökohtaisesti ovat vaikeita erottaa tuotetussa tekstissä tai puheessa. Miten helvetissä voit kertoa omista ajatuksistasi asenteella, jonka toinen pitäisi ymmärtää sinuksi, osata ajatella niin että tuo ei kerro sitä siksi että haluaa näyttää että ”hei, keskity minuun siksi että kerron tällaisen asian” vaan siksi, että ”minä oikeasti olen tätä mieltä, minusta tuntuu siltä..tältä”. Jutuista katoaa loogisuus kun yrittää hakea sitä oikeata keinoa kertoa asioista. Voi ajatella tilanteen niin, että laittaa silmät kiinni, näkee edessään ajatusten kaatopaikan, siellä täällä aloitettuja ajatuksia ja kesken jääneitä lauseita. Voi poimia edessä näkyviä ajatuksia, mutta aina ne ehtivät karkuun juuri kun olet saamassa ne kiinni. Kun saat sen yhden kiinni, et enää tiedä mitä siitä ajatella. Olet ollut liian keskittynyt sen metsästämiseen, että kun uudelleen ryhdyt sitä miettimään, on ajatus karannut taas. Tiedän sen, että muiden ajatuksista ei pitäisi välittää, siis siitä mitä he ajattelevat sinusta, mutta taas mielestäni se on täyttä hevonkukkua. Jokainen ihminen ajattelee ja pelkää sitä mitä toiset ihmiset ajattelevat heistä. On ihmisiä ketkä eivät missään nimessä halua sitä myöntää, onko se heikkoutta jos sellaisen asian myöntää? Sanoisinpa, että melkein säälin sellaisia ihmisiä. Mutta en kuitenkaan, en jaksa nähdä vaivaa toisten ihmisten puolesta, varsinkaan sellaisten. Oman elämän eläminen tuntuu riittävän raskaalta. Tietysti ajattelen ystäviäni, pidän heistä huolta. On niin paljon helpompaa huolehtia jostakusta muusta. Nähdä toisen tilanne ja ajatella hänen ajatuksiaan, selkeästi ja loogisesti. Mutta oman pään täyttää sekasorto, jota kukaan ei näe, kun en sitä pysty selvittämään. Miksi miten milloin mitä varten miksi miksi miksi tämä kaikki tapahtuu? Miksi en voi itse päättää mitä tunnen? Miksi täytyy olla niin vaikeaa? Toisena hetkenä olla täysin varma omista tunteistaan, ja seuraavassa tajuta, että mitään tunteita ei ole. Vai onko? Olenko saavuttanut sen tietyn asian liian helpolla? Tuntuisiko minusta pahemmalta, jos asiat eivät menisikään kuten olen suunnitellut vai olisinko helpottunut? Haluan että tuntisin tietyllä tapaa, olen tuntenutkin niin, mutta kun sain haluamani, huomasin, että ei minua kiinnostakaan. Silti jatkan peliä, toivoen, että toinen pysyy mukana myös. Ja toivon että tunteeni ei ole kadonnut vaan se on ollut piilossa.
Kuka voi nyt sanoa tienneensä, että sekavuuteni johtuu ihmissuhteesta? Myönnän, eihän tästä kukaan mitään tolkkua saa, mutta sanat vain tulevat ulos. Menisi selittelyksi jos niitä lähtisin miettimään toiseen kertaan.
Enkä minä halua selitellä. Minun ei tarvitse.
Kenenkään ei tätä ole tarvinnut lukea, ja kukaan tuskin ymmärtääkään.
Vai ymmärtääkö? Jos ymmärrät, kerro minullekin.
Olen aivan hukassa. Mutta sitä ei ollut vaikea arvata.
onnellisena siitä että on töissä, kaikkien tavoitettavissa, odottaen viikonloppua ja niitä kaikkia mahdollisuuksia, jotka elämä eteen heittää. Mä mitenkään runollisella tuulella ole, tuntuu vain siltä että asioista puhutaan aina niiden oikeilla nimillä ja kaunopuheisuus jätetään täysin ilman sille kuuluvaa arvoa, kuin se olisi jotakin vierasta kieltä mitä ei enää opeteta missään. Toisaalta, olisihan se hassua jos vastaisin töissä puhelimeen "Keskustele kanssani, kerro huolesi, sinua minä autan, sinua varten olen täällä.." No joo. Voip olla että olis pitänyt muutama viinilasillinen tänä viikonloppuna jättää juomatta. Miksi? Hauskaa oli, mutta oliko niin hauskaa että sen takia kannatti tappaa muutama aivosolu, joita ihan selkeästi nyt tarvittaisiin. Toisaalta, voin edelleen väittää että kyllä se oikean jalan saapas on ihan yhtä tyhmä kuin se vasemmankin. Tosioptimisti voisi tosin sanoa, että miksi puhua tyhmyydestä, vesilasikin on puoliksi täynnä, joten vaihdetaan tyhmyys fiksuuteen. Siis turha murehtia, eletään pari viikkoa tunteella, jätetään järki kotiin kasvamaan ja katsotaan mitä tulee tehtyä kun antaa elämän johdattaa, ei laittaa vastaan jos sydän sanoo kyllä mutta järki (joka on kotona) ei. Turha huudella kun ei ole mukana. Koulussa sanottiin, että viksut pärjää aina, mutta mä olen eri mieltä. Ei elämää eletä kylmällä loogisuudella. Onnellisuus ei tule maallisista asioista. En ole uskonnollinen ihminen, erosin kirkostakin koska ei näe syytä maksaa jostakin mikä ei tunnu oikealta, jostakin missä en ole mitenkään osallisena. Ristiriita tästäkin kaikesta löytyy, sillä kirkon opeista olen osittain samaa mieltä esimerkiksi (sen kuuluisan) korinttilaiskirjeen kanssa.
"Vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään... Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi."
Haluaisin selittää edellä olevan ilman, että se tuntuisi selittelyltä. Ymmärtämisen kertominen ja asioiden selittely oman itsensä esittelemisen kannalta ovat kaksi eri asiaa, jotka minulle henkilökohtaisesti ovat vaikeita erottaa tuotetussa tekstissä tai puheessa. Miten helvetissä voit kertoa omista ajatuksistasi asenteella, jonka toinen pitäisi ymmärtää sinuksi, osata ajatella niin että tuo ei kerro sitä siksi että haluaa näyttää että ”hei, keskity minuun siksi että kerron tällaisen asian” vaan siksi, että ”minä oikeasti olen tätä mieltä, minusta tuntuu siltä..tältä”. Jutuista katoaa loogisuus kun yrittää hakea sitä oikeata keinoa kertoa asioista. Voi ajatella tilanteen niin, että laittaa silmät kiinni, näkee edessään ajatusten kaatopaikan, siellä täällä aloitettuja ajatuksia ja kesken jääneitä lauseita. Voi poimia edessä näkyviä ajatuksia, mutta aina ne ehtivät karkuun juuri kun olet saamassa ne kiinni. Kun saat sen yhden kiinni, et enää tiedä mitä siitä ajatella. Olet ollut liian keskittynyt sen metsästämiseen, että kun uudelleen ryhdyt sitä miettimään, on ajatus karannut taas. Tiedän sen, että muiden ajatuksista ei pitäisi välittää, siis siitä mitä he ajattelevat sinusta, mutta taas mielestäni se on täyttä hevonkukkua. Jokainen ihminen ajattelee ja pelkää sitä mitä toiset ihmiset ajattelevat heistä. On ihmisiä ketkä eivät missään nimessä halua sitä myöntää, onko se heikkoutta jos sellaisen asian myöntää? Sanoisinpa, että melkein säälin sellaisia ihmisiä. Mutta en kuitenkaan, en jaksa nähdä vaivaa toisten ihmisten puolesta, varsinkaan sellaisten. Oman elämän eläminen tuntuu riittävän raskaalta. Tietysti ajattelen ystäviäni, pidän heistä huolta. On niin paljon helpompaa huolehtia jostakusta muusta. Nähdä toisen tilanne ja ajatella hänen ajatuksiaan, selkeästi ja loogisesti. Mutta oman pään täyttää sekasorto, jota kukaan ei näe, kun en sitä pysty selvittämään. Miksi miten milloin mitä varten miksi miksi miksi tämä kaikki tapahtuu? Miksi en voi itse päättää mitä tunnen? Miksi täytyy olla niin vaikeaa? Toisena hetkenä olla täysin varma omista tunteistaan, ja seuraavassa tajuta, että mitään tunteita ei ole. Vai onko? Olenko saavuttanut sen tietyn asian liian helpolla? Tuntuisiko minusta pahemmalta, jos asiat eivät menisikään kuten olen suunnitellut vai olisinko helpottunut? Haluan että tuntisin tietyllä tapaa, olen tuntenutkin niin, mutta kun sain haluamani, huomasin, että ei minua kiinnostakaan. Silti jatkan peliä, toivoen, että toinen pysyy mukana myös. Ja toivon että tunteeni ei ole kadonnut vaan se on ollut piilossa.
Kuka voi nyt sanoa tienneensä, että sekavuuteni johtuu ihmissuhteesta? Myönnän, eihän tästä kukaan mitään tolkkua saa, mutta sanat vain tulevat ulos. Menisi selittelyksi jos niitä lähtisin miettimään toiseen kertaan.
Enkä minä halua selitellä. Minun ei tarvitse.
Kenenkään ei tätä ole tarvinnut lukea, ja kukaan tuskin ymmärtääkään.
Vai ymmärtääkö? Jos ymmärrät, kerro minullekin.
Olen aivan hukassa. Mutta sitä ei ollut vaikea arvata.
Vastaukset 2
Vanhimmat
minä ymmärrän, ainakin osittain..
En tavallisesti lue näin pitkiä juttuja, mutta kaikella kunnioituksella, sinun tekstisi oli sen verran mielenkiintoista, että niinpäs vain luin loppuun asti. Ja, en muistanutkaan, että se sanotaan korinttilasikirjeessä, kaikki olennainen.
Tsemppiä sulle, kaiva se totuus esiin ja elä hyvä ihminen sen mukaan, niin taakkasi kevenee.
Ajatusmaailma ja tunnemaailma on kaksi eri maailma.
Yritä heittää jokainen huono ajatus pois ja miettiä hyvistä asioista. Ajan kuluttua se tepsii niin, että myös tunnemaailma muuttu positiivisemaksi ja tiedät tarkkaan, mitä haluat.