Pitäiskö nimimerkkiä muuttaa? Olkoon kun matkaan tarttui.
Tänään luin tuon petetyn miehen päiväkirjaa, syvin osanottoni tapahtuneen johdosta. Kannustusta en juuri osaa antaa,
Ja omaan elämääni, tuttava rouva lähti matkalle ja otti mukaansa vain yhden neljästä lapsesta, mieheni kummasteli tapahtunutta, johon sanoin että on perheitä, joissa vastuu lapsista ei ole vain äidillä.
Vastuun jako on outo juttu, miehelleni vastuuttomuus on aina ollut osa elämää, tuskin hän on pysähtynyt miettimään, että toisena aikuisena hän voisi ottaa täyden vetovastuun kodista ja lapsista.
Jos haluan jatkaa tässä liitossa, on asioita joihin voin saada muutosta, ohjaamalla toisen käytöstä parempaan, mutta en silti saa odottaa muutosta, jos toinen ei muutokseen lähde.
Jolloin jos siis mieheni jatkaa kiusantekoa, voin joko hyväksyä asian, ohittaa sen tai erota.
Yritän opettaa häntä tavoille ja toisaalta pyrin rakentamaan elämäni hänestä riippumattomaksi jolloin toki voin joltain osin etääntyä miehestäni, mutta en toivottavasti katkeroidu kuten ennen.
En sano etteikö ero edelleen kummittele mielessäni, luultavasti siihen tullaan kohdassa kun...
Sanotaan ettei lasten vuoksi saa jatkaa/erota. ´
siinä mennään mielestäni vikaan että näytellään "onnelaa" vaikka eletään helvetissä.
Viime kesän lapseni kysyi joka maanantaiaamu (viikonlopun mentyä) eroatteko te?
Lapsi kysyi tuon suoraan, minun ja mieheni keskusteltua, käytyä perheneuvojalla tai riideltyämme. Tuosta kysymyksestä tuli yhtä yleinen kuin mikä päivä tänään on...
Joka maanantai vastasin, että emme ainakaan ihan vielä. Se mitä tuo epävarmuus lapselle toi, en tiedä. Ainakin tuo emme vielä, tuntui päästävän ilman lapsen keuhkoista helpotuksen huokauksena.
lapset keskenään päättivät kenelle sukulaiselle muuttavat, jos eroamme, eli he aikoivat rankaista minua ja miestäni täydellisellä hylkäämisellä.
omasta mielestäni tuo on mainio esimerkki lapsen loogisuudesta, "tehkää elämästäni helvettiä, maksan samalla mitalla" :)
Lapseni ovat, jos en sanoisi aika epeleitä ikäisikseen. kun asiaa ei haudattu, ei piilotettu vaan se pidettiin julkisessa keskustelussa, se lakkasi olemasta pelottava mörkö. Paha, piilossa, ahdistava... siitä tuli perheemme tuhkarokko.
Toki taudista voi parantua, mutta arpia jää jokaiseen meistä.
Nyttemmin, kun riitelemme harvoin, itken huomattavasti vähemmän, lapsemme eivät silti usko että kaikki on hyvin.
Kun narahtaa he ovat valppaita, seuraavat tapahtuuko törmäystä ja vaikken tahtonut nostaa itseäni perheeni yläpuolelle, noissa tilanteissa lapset luottavat harkintakykyyni riidan hetkelläkin.
En tiedä mitä lapsiin vaikuttaa se että perhettä ohjaa pääasiassa äiti ei isä. Luultavasti ovat onnellisia, että ruorissa on aikuinen.
Viikonloppuna en leiponut isänpäiväkakkua koska mielestäni mieheni on menneenä vuonna ollut enemmän lapsi kuin aikuinen/isä. Lapsilta hän tietysti sai arvoisensa kohtelun, lahjat, kortit ja halaukset.
Tänään luin tuon petetyn miehen päiväkirjaa, syvin osanottoni tapahtuneen johdosta. Kannustusta en juuri osaa antaa,
Ja omaan elämääni, tuttava rouva lähti matkalle ja otti mukaansa vain yhden neljästä lapsesta, mieheni kummasteli tapahtunutta, johon sanoin että on perheitä, joissa vastuu lapsista ei ole vain äidillä.
Vastuun jako on outo juttu, miehelleni vastuuttomuus on aina ollut osa elämää, tuskin hän on pysähtynyt miettimään, että toisena aikuisena hän voisi ottaa täyden vetovastuun kodista ja lapsista.
Jos haluan jatkaa tässä liitossa, on asioita joihin voin saada muutosta, ohjaamalla toisen käytöstä parempaan, mutta en silti saa odottaa muutosta, jos toinen ei muutokseen lähde.
Jolloin jos siis mieheni jatkaa kiusantekoa, voin joko hyväksyä asian, ohittaa sen tai erota.
Yritän opettaa häntä tavoille ja toisaalta pyrin rakentamaan elämäni hänestä riippumattomaksi jolloin toki voin joltain osin etääntyä miehestäni, mutta en toivottavasti katkeroidu kuten ennen.
En sano etteikö ero edelleen kummittele mielessäni, luultavasti siihen tullaan kohdassa kun...
Sanotaan ettei lasten vuoksi saa jatkaa/erota. ´
siinä mennään mielestäni vikaan että näytellään "onnelaa" vaikka eletään helvetissä.
Viime kesän lapseni kysyi joka maanantaiaamu (viikonlopun mentyä) eroatteko te?
Lapsi kysyi tuon suoraan, minun ja mieheni keskusteltua, käytyä perheneuvojalla tai riideltyämme. Tuosta kysymyksestä tuli yhtä yleinen kuin mikä päivä tänään on...
Joka maanantai vastasin, että emme ainakaan ihan vielä. Se mitä tuo epävarmuus lapselle toi, en tiedä. Ainakin tuo emme vielä, tuntui päästävän ilman lapsen keuhkoista helpotuksen huokauksena.
lapset keskenään päättivät kenelle sukulaiselle muuttavat, jos eroamme, eli he aikoivat rankaista minua ja miestäni täydellisellä hylkäämisellä.
omasta mielestäni tuo on mainio esimerkki lapsen loogisuudesta, "tehkää elämästäni helvettiä, maksan samalla mitalla" :)
Lapseni ovat, jos en sanoisi aika epeleitä ikäisikseen. kun asiaa ei haudattu, ei piilotettu vaan se pidettiin julkisessa keskustelussa, se lakkasi olemasta pelottava mörkö. Paha, piilossa, ahdistava... siitä tuli perheemme tuhkarokko.
Toki taudista voi parantua, mutta arpia jää jokaiseen meistä.
Nyttemmin, kun riitelemme harvoin, itken huomattavasti vähemmän, lapsemme eivät silti usko että kaikki on hyvin.
Kun narahtaa he ovat valppaita, seuraavat tapahtuuko törmäystä ja vaikken tahtonut nostaa itseäni perheeni yläpuolelle, noissa tilanteissa lapset luottavat harkintakykyyni riidan hetkelläkin.
En tiedä mitä lapsiin vaikuttaa se että perhettä ohjaa pääasiassa äiti ei isä. Luultavasti ovat onnellisia, että ruorissa on aikuinen.
Viikonloppuna en leiponut isänpäiväkakkua koska mielestäni mieheni on menneenä vuonna ollut enemmän lapsi kuin aikuinen/isä. Lapsilta hän tietysti sai arvoisensa kohtelun, lahjat, kortit ja halaukset.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sanoppas se, niin, miltä se tosiaan näyttää varsinkin poikalasten silmissä, kun äiti on se perheenpää? Olen miettinyt itsekin sitä, kun meillä isä ei vaan osaa päättää mistään.