Rakastan miestäni ja kuitenkin menneisyyden haamut joita hän varjelee hajoittavat sieluni pirstaleksi. En osaa päättää luopuako rakkaudesta ja huumaavasta onnentunteesta jonka hintana on jatkuva tappelu tuulimyllyä vastaan. Sitä hänen menneisyyttä josta puhuminen aiheuttaa hirveän riian ja syyllisyyden siitä etten pidä sisälläni kaikkea sitä moskaa joka päivittäin kaadetaan niskaani. Jos siitä kerron kuittaa hän sen vain että valehtelen.
Hän haluaa pitää menneisyyden yksityisenä mutei ole valmis sitä jättämään taakseen vaan palaa siihen jällee ja jälleen.
Psyykkisesti sairas ex käy päivittäin kimpuuni ja mieheni mielestä valehtelen koska hän on kysynyt sitä ex:ltä joka kieltää tapahtuneen.
Välillä tuntuu että "terveenä" on minun velvollisuus vain ymmärtää ja kärsiä kaikki yksi.
Mieheni ex ei pidä että häntä kutsutaan sairaaksi ja mieheni mielestä aiheutan vain pahaa verta kun lausun sen ääneen. Kun hänen ex ei sitä oikeasti tarkoita.
Välillä tuntuu että onnenhetket eivät enää riitä kattamaan tätä jatkuvaa henkistä otetta. Eikä mieheni sitä hyväksy tai sitten sillä vain ei ole väliä.
Masennun kun tiedän olevani oman voimavaran äärirajoilla. Ratkaisu on tehtävä ja tiedän mitä minun on tehtävä. Kestettävä se kipu joka seuraa siitä että luovutan ja pakenen. Kenties joku päivä opin unohtamaan miltä tuntui olla huikaisevan onnellinen.
Joskus vihaan kohtaloa- silloin kun en tiennyt mitää rakkaudesta ja onnesta - silloin en sitä kaivannut- nyt pelkään etten sitä osaa enää unohtaa.
Tiedän että tilanne alkaa vaikuttaa psyykeeseeni ja omaan jaksamiseen. Minulla on lapset joiden takia ei minulla ole varaa poltaa itseä loppuun ja en usko että haluan tehdä sitä minulle täysin ventovieraan naisen vuoksi.
Ja kuitenkin sydämmeni särkyy pelkästää kun ajattelen - en koskaan enää näe rakasta tai tunne hänen läheisyyttä.
Käteken kaiken sisälle koska vihaan riitelyä ja sitä miten näen loukaavani miestäni kun yritän siitä kertoa.
on vain huono ja toinen huono ratkaisu. Haluaisin vain unohduksen aution saarekkeen.
Hän haluaa pitää menneisyyden yksityisenä mutei ole valmis sitä jättämään taakseen vaan palaa siihen jällee ja jälleen.
Psyykkisesti sairas ex käy päivittäin kimpuuni ja mieheni mielestä valehtelen koska hän on kysynyt sitä ex:ltä joka kieltää tapahtuneen.
Välillä tuntuu että "terveenä" on minun velvollisuus vain ymmärtää ja kärsiä kaikki yksi.
Mieheni ex ei pidä että häntä kutsutaan sairaaksi ja mieheni mielestä aiheutan vain pahaa verta kun lausun sen ääneen. Kun hänen ex ei sitä oikeasti tarkoita.
Välillä tuntuu että onnenhetket eivät enää riitä kattamaan tätä jatkuvaa henkistä otetta. Eikä mieheni sitä hyväksy tai sitten sillä vain ei ole väliä.
Masennun kun tiedän olevani oman voimavaran äärirajoilla. Ratkaisu on tehtävä ja tiedän mitä minun on tehtävä. Kestettävä se kipu joka seuraa siitä että luovutan ja pakenen. Kenties joku päivä opin unohtamaan miltä tuntui olla huikaisevan onnellinen.
Joskus vihaan kohtaloa- silloin kun en tiennyt mitää rakkaudesta ja onnesta - silloin en sitä kaivannut- nyt pelkään etten sitä osaa enää unohtaa.
Tiedän että tilanne alkaa vaikuttaa psyykeeseeni ja omaan jaksamiseen. Minulla on lapset joiden takia ei minulla ole varaa poltaa itseä loppuun ja en usko että haluan tehdä sitä minulle täysin ventovieraan naisen vuoksi.
Ja kuitenkin sydämmeni särkyy pelkästää kun ajattelen - en koskaan enää näe rakasta tai tunne hänen läheisyyttä.
Käteken kaiken sisälle koska vihaan riitelyä ja sitä miten näen loukaavani miestäni kun yritän siitä kertoa.
on vain huono ja toinen huono ratkaisu. Haluaisin vain unohduksen aution saarekkeen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.