Hakusanalla Googlesta AVIOERON JÄLKEEN:
Judith Wallersteinin ja Sandra Blakesleen tiivistelmä johon yhdyn muutama vuoden jo eroneena
olleena.
Suosittelen teille kaikille luettavaksi.
Judith Wallersteinin ja Sandra Blakesleen tiivistelmä johon yhdyn muutama vuoden jo eroneena
olleena.
Suosittelen teille kaikille luettavaksi.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus.
Toivottavasti pistää harkitsemaan eron
ottamista vielä kertaalleen.
Kuka lopulta siinä voittaa???
Ehkä yksi ja hyvässä lykyssä häviäjiä neljä
mukaanlukien lapsetkin???
Saattaahan tuossa olla perääkin, itse olen avioerolapsi, ja olisin kyllä toivonut että vanhempani olisivat antaneet huomattavasti aikaisemmin periksi. Eivät lapset ole tyhmiä, kyllä ne huomaa kireyden kotona, vaikka yritettäis kuinka näytellä....
Jos lapselta tässä kohtaa kysyttäisiin kumman
haluaisi. Kireyden kotona vai että vanhemmat
eroisi niin mitä lapsi vastaisi
pienten lasten aina vastustavan vanhempien eroa. Eivät lapset ymmärrä kaikkea eroon liittyvää eikä heidän tarvitse esim. pettämisistä tietääkään. Lapsi ei tiedä paremmasta eli mahd. eron positiivista vaikutusta. Aikuinen kykenee jo miettimään, miten asiat eron myötä muuttuvat, kuinka ero vaikuttaa perheenjäsenten hyvinvointiin jne. Ero on koko perheen kriisi, mutta vanhemmilla on vastuu siitä, ettei lasten tarvitse kärsiä tarpeettomasti. Lapset eivät saa olla pelinappuloita. Minä olen niellyt kiukkuni ex-miestä kohtaan ja yrittänyt kohdistaa raivoni toisaalle. Vaikeaa, mutta lasten takia yritän hillitä sanomiseni. Kohtelen nyt eron jälkeen miestäni paremmin kuin liiton aikana, koska en halua solvata miestä enää lasten kuullen. Mieli tekisi joskus napauttaa vanhalta muistilta :-)
Että erotkaa, niin ihmeelliseltä kun se monesta saattaa kuulostaa, voin itse sen kokeneena - lapsena- todistaa että on parempi erota ja saada kaikkien elämä uomiinsa,myös sen lapsen, ja en nyt puhu fyysisestä väkivallasta, alkoholismista tai mistään vastaavasta. Vaan siitä kireydestä ilmassa, niistä pilkallisista heitoista, ja kyllä se heijastuu lopulta vanhempien suhteen lapsiinkin.
Olisi ihan mielenkiinnosta kiva ymmärtää ketä yhtä tarkoitat. Itseäsi, miestäsi vai jotain muuta.
siis ketä yhtä tarkoitat ja ketkä muut voittaa.. miehesikö voittaa vai mitä
Siis tutkimuksiahan voi tehdä miltä kantilta vaan. Itse olen eronnut kahden todella onnellisen lapsen äiti, ei mitään edellisistä oireista (7 ja 6 vuotiaat pojat).
Lähdin liitosta koska mieheni petti ja petti ja ... koko liiton ajan , välillä lupailtiin ja sitten taas valehdeltiin.
Lapset olisivat tajunneet kuvion vanhempina, joten katsoin parhaimmaksi lähteä ennenkuin tajuavat.
Lasten suhde myös isään on kunnossa mielestäni perustuen tähän päätökseeni lähteä.
Tutkimustuloksia on monenlaisia. En ole kuullutkaan ap:n mainitsemasta kirjasta. En enää lue avioerokirjallisuutta. Palloilen vain tällä palstalla. Ei näitä eroasioista kovin kevyesti mielestään pyyhkäise.
Meidän lapset eivät ole kärsineet erosta. Jo aikuiset tytöt eivät ole kertaakaan sanoneet kumallekaan vanhemmalle, että olisitte yrittäneet pysyä yhdessä. Ei päihderiippuvainen isä ole terveellistä seuraa murrosikäisille tytöille.
Mietin juna-asemalla vihan tunteita. Tällä palstalla joku kertoi hirveistä raivontunteistaan. En enää osannut vastata mitään. Olen kirjoittanut jo tuonkin asian itsestäni ulos.
Muistan kuitenkin sen silmittömän raivon mitä tunsin avioeron jälkeen. Kävin vertaisryhmissä ja opin siellä Al-Anon-tyyneysrukouksen. Tuota rukousta mietin enää kovin harvoin.
Kirjoitin äsken Soneraplazan Kristallipallopalstalle muutaman viestin mm. rukouksesta. Olo on mahdottoman raukea. Kävely tuulta vastaan taistellen, sitten nälkäisenä nopeasti telkkarin ääreen katsomaan Akuuttia, sitten syömään ja nettiin kirjoittamaan. Näihän se aika kuluu.
Toinen tyttö lähti illalla opiskelukaupunkiin. Katsoimme naurusta vääntelehtien Täydelliset naiset-tv-sarjaa.
Toivon mukaan myös isukki vierailee tällä palstalla. Avioero on valitettava asia. Joskus on tehtävä Salomonin tuomio. Lasta ei voi halkaista kahtia. Lapsen etu on tärkein. Niin minulle sanottiin käräjäoikeudessa. Vuosien päästä olen samaa mieltä. Hyvin meidän perheelle kävi. Hengissä ollaan ja mielestäni henkisesti täysin ehjiä. Työkaverini esiintyy harrastajateatterissa. Voi olla, että taas käyn katsomassa esityksen Muistelmia. Jos en, niin esitän näitä tuokioita elämästäni täällä netissä.
Juttuahan minulla riittää kyllästymiseen asti.
Kuka keksi rakkauden, mutta unohti antaa käyttöohjeen tuumasi Kaija Koo Me Naiset-lehdessä. Minua aikoinaan tympäsi suunnattomasti tuo biisi. Mies huudatti sitä aina mökkimatkoilla autossa. Eroaa ne fiksummatkin.
Onnea ja iloa elämääsi. Teidän pojilla on kaksi ihanaa vanhempaa. Vähät välitetetään kirjanoppineista ja kirjojen rustaajista. Markkinointia se vain on. Tosikirjoittajat eivät paina hengentuotteita paperille. Miksi turhaan. Netissä on paljon suurempi lukijakunta.
Todella hyvin sanottu, ei kirjoista oikeasti mitään opi, jokainen tilanne on omansa ja tietysti myös jokainen perhe. Mielestäni yhdessä ei kyllä voi roikkua "lasten" takia, juuri lasten takia tarvitsee erota, jos ei pystytä olemaan onnellisia yhdessä, niin miten ihmeessä niistä lapsista kasvatettais onnellisia aikuisia?
Oli hyvä kirjoitelma johon yhdyn täysin.
Mm. toissa kuun valtuissa paloissa käsiteltiin samoja asioita, ehkä on niin että aletaan ymmärtää ja hyväksymään asioita jotka on kuitenkin lapselle parhaaksi.
Yleensä keskustelu tapetaan alkuunsa siihen että se toinen on juoppo ja väkivaltainen, yleensä mies, mutta on myös tapauksia jossa on henkistä väkivaltaa toisen taholta.
Näissä asioissa ei voi yleistää vaan jokainen kohtalo on oma ainutkertaisuutensa, mielestäni on turha tuoda omia näkemyksiään kuinka menetellä, vaan se on kahden kauppa se ero kuin yhteen meneminenkin.
Onko kukaan ajatellut esim. sitä että kuinka vaativaa nykyisin on työelämä ja mitä se vaatii myös perhesuhteelta, mentaliteetti on se että kaikki tai ei mitään ja se vaikuttaa perheeseen aika lailla paljon kun kaikki turhautuneisuus ja patautumat sitten tulee frustaationa perheen niskaan.
On varmasti syystä tehtyjä avioeroja, mutta mielestäni pitäisi myös puhua niistä syistä ja jos ei kykene niin kirjoittaa sitten vaikka toiselle, muunkin kuin erohakemuksen.
Erossa aina se suurin häviäjä on lapsi kuitenkin ja valitettavan usein sitten tapellaan lapsesta erotilanteessa, vaikka se onkin epäreilu taistelu kun katsoo tuomioita mitä päätetään ja häviäjä on aina lapsi kuitenkin.
Meidän itsemme täytyy kasvaa ihmisenä ensin, että voimme olla lapselle sitten se tuki ja turva ja kuten sanottua siinä kirjassa niin lapsi tarvitsee molempia kasvattajia, ongelmatonta liittoa ei varmasti ole olemassakaan mutta ehkä on niin että emme jaksa yrittää enää vaan luovutamme liian helpolla.
Nyt poikani saa varmasti hyvän ja tasapainoisen kasvatuksen kun asumme erillämme ja jatkuvasti on toista sitten ikävä, oli kumman luona vaan.
Tyhmä saa olla mutta ei sokea, avioero on aina kasvun paikka, toiset siitä oppii jotain ja toiset jatkaa sitä pään lyömistä mäntyyn.
Sitä olen monesti ajatellut että jos olisi joku autio saari ja laitettaisiin eripuraiset puolisot sinne niin kuinka siinä sitten kävisi, kun joutuisivat sitten selvitymään siellä kahdestaan, tekisipä joku siitä televisio sarjan, niin sitä sitten lupaisin seurata ja ehkä sitten opittaisiin siitä jotain konkreettista.
No jo oli provosoivaa tekstiä, liekö jonkun fundamentalistin näkökulma.Jospa joku tutkisi ne tapaukset, kun avioliittohelvettiä pidetään pystyssä hinnalla millä hyvänsä - mitä vaurioita onneton perhehelvetti saa aikaan lapsissa ja vanhemmissa? Tiedän kokemuksesta - toinen vanhemmistani teki itsemurhan, kun helvetti oli loputon. Avioerosta selviää, kun hakee siihen kaiken mahdollisen avun. Senkin tiedän omasta kokemuksestani.
Olen siis avioerolapsi. Isällä oli muita naisia, lisäksi hän oli väkivaltainen äitiäni kohtaan. Muistan muutamia asioita: meidän lasten silmien edessä heitti äidin talvipakkaseen pelkässä yöpuvussa tai kun telkesi meidät lapset huoneeseemme kun aloitti äidin pieksemisen (oli kamalaa kuultavaa). Nämä muistot päällimmäisenä heidän avioliitostaan. Vaikka perhe-elämä oli helvettiä, siltikin itkin kun äiti kertoi isän muuttaneen pois. Vaikka sitten itsekseni mietinkin (olin 6 vuotta) sen olleen oikea ratkaisu, mutta isä on aina isä. Eli lapset kyllä kärsivät aina erosta mutta lapset ovat myös sopeutuvia.
Kyllä meidänkin elämänlaatu parani huomattavasti sen jälkeen, harmi että isä lähti lastensakin elämästä kerrasta .... Ja muutaman vuoden jälkeen sain aivan taivaallisen ihanan "isäpuolen", hänestä jaksan olla kiitollinen.
Itselläni nousee heti savu korvista kun kuulen sanat: yrittäkää nyt lasten vuoksi olla yhdessä :( .... Parempi 2 hyvää kotia kuin 1 helvetti!
Todella hyvin sanottu.
mua puolestaan ärsyttää, että jokaiseen viestiin, jossa tuodaan esiin lasten asiat, vedotaan heti näihin perhehelvetteihin. totta kai niistä liitoista pitää lähteä ja äkkiä lasten takia. Mutta entäs ne liitot, joissa periaatteessa menee hyvin, koti ei ole riitaisa jne. Lähdetään kun ihastutaan toiseen tai haaveillaan jostain vielä paremmasta. Ja joskus jopa tuntuu, että tavoitellaan olematonta kuuta taivaalta... Kun siellä jossain aivan varmasti on vielä parempi puoliso ja rakkaus tulista ja ....
On helppo välttää koko keskustelu nostamalla esille psykoottiset tyrannit ja viinanhuuruiset perhehelvetit. Näin ei tarvitse pohtia ollenkaan niiden avioerojen "järkevyyttä", jotka ovat osuneet normaalien perheiden kohdalle. Normaalilla tarkoitan tässä nyt avio/avoliittoja, joissa ei esiinny päihdeongelmaa, pettämistä ja/tai väkivaltaa.
On toki niin, että aikuista ihmistä ei voi pakottaa asumaan kenenkään kanssa. Mutta on myös niin, että näitä "erilleen kasvamisia" ei myöskään tarvitse moraalisesti hyväksyä - etenkään jos perheessä on lapsia. Nykyään ero vain tunnutaan sivuutettavan olankohautuksella. Olen alkanut epäillä, että monen eron taustalta saattanee löytyä yhtenä selittävänä tekijänä eron hyväksyttävyys tämän päivän yhteiskunnassa.
Ero on vasta viimeinen vaihtoehto. Mutta kuten omalle exälleni ja näköjään lukuisille muille - se on heti listan kärkipäässä. "Olen jo päättänyt erota, en vain ole kertonut sitä kumppanilleni", on tuttu tarina.
Mitä tapahtui uskollisuudelle, sitoutumiselle niin myötäisessä kuin vastaisessakin? Mitä helvetin rakkautta se on, että kun toinen ei vastaakaan odotuksia tai käyttäytyy huonosti - niin ensin rähjätään siitä ja sitten pakataan kamat? Ja joissain tapauksissa ei sanota mitään.
Jos toista ihmistä rakastaa, niin eikö silloin halua tehdä kaikkensa, jotta voisi korjata tuon suhteen? Eli puhua asiasta järkevästi, selittää jämäkästi kumppanilleen vaihtoehdot ja seuraukset siitä, jos asiat eivät muutu? Mutta tämäpä vaatisi kypsyyttä, kärsivällisyyttä ja henkistä suuruutta - arvoja, jotka tuntuvat olevan tätä nykyä hukassa aika monelta.
Kun on kerran lapsia tehty, niin aikuiset voisivat ainakin yhden kerran elämässään käyttäytyä aikuisen tavoin ja todella yrittää selvittää suhteensa ongelmat. Jos se ei onnistu niin sitten erotaan, mutta ei niin, että "en oo yrittäny mitään ja olen vailla ideoita, joten erotaan".
vielä kommentti tuohon rakastamiseen, mihin viittasit.
Itselle kävi niin, että ex sivuutti kaikki suhteen parannusehdotukset, terapiat sun muut sillä, että rakkaus on kuollut. Minusta se kuulosti siltä, että näin näille keskusteluille saadaan piste ja hänelle "oikeutus" lähteä ilman että tehdään kaikkemme liittomme pelastamiseksi.
Ja kun yritin selvittää häneltä minne se rakkaus katosi ja miksi, niin vastaus oli, että eihän sitä koskaan ole ollutkaan. Tuohon kysyin taas, että miksi mentiin naimisiin ja taas tuli vastaus ja sitä rataa.
Jotenkin vaikeaa uskoa, että yli kymmenen vuotta ollaan yhdessä niillä perusteilla, joita hän lateli. Jotenkin se vain tuntui siltä, että hän näin uskotellen antoi itselleen moraalisen luvan lähteä.
Tai sitten minua on huiputettu ja rajusti kaikki ne vuodet.... Siinä tapauksessa on ihan hyvä, että siitä valehtelevasta paskasta pääsi eroon
syytä liian nopeasti solmittavista avio-/avoliitoista. Ei ymmärretä sitoutumista. Itseäni kauhistuttaa nämä: vitsi kun ollaan rakastuneita, 2 kk ollaan tunnettu ja lapsi tulossa ....!!!! Elämähän muuttuu todella paljon kun laitetaan hynttyyt yhteen. Se toinen puoliso täytyy ottaa huomioon joka asiassa - ei enää kuljeta niinkuin sinkkuna ollessa. Ja joo-o tää juttu ei nyt toimi joten onneksi eron hakeminen on niin helppoa. Uskoisin että kun pariskunta on ollut yhdessä avio-/avoliitossa useamman vuoden niin silloin sitä eroakin mietitään hieman paremmin. Oma lukunsa sitten ovat nämä "viiraamiset" jolloin ihan oikeasti toisella yliskammarissa heilahtaa ja yritetään elää sitä menetettyä nuoruutta ...
Ja mistäpä me voimme tietää mikä on ns. normaali liitto. Kuinka monta kulissiliittoa kaveripiireissämme on?? Ja loppujen lopuksi, kyllä sille avioerolle aina jossakin on syy. Jossakin on menty metsään.
Tässä minun mietteitäni erosta. Itse en ole eronnut alkoholimiehestäni - vielä, olen siis luvannut "myötä- ja vastoinkäymisissä", vaikka tätä nykyä on vain niitä vastoinkäymisiä, mutta katkera en ole. Tämä kokemus kasvattaa minua ihmisenä.