Isäni kuoli jo 8vuotta sitten. Ikävä ei tunnu lähtevän millään,en käsitellyt asiaa silloin koska olin murrosiän kynnyksellä eikä äitini osannut auttaa. Nyt puran pahaa olo psykologille,joka yrittää kamalasti ymmärtää,mutta ei hän tiedä miltä tuntuu menettää isä. Joten olen miettinyt eräänlaista "vertaistuki ryhmää",olisi terapeuttista tavata ihmisiä samassa elämäntilanteessa ja kuulla muitakin kuin vain omia ahdistavia ajatuksia.. En tiedä miten jaksan jatkaa,haluaisin niin että isäni olisi ylpeä minusta ja olisi täällä,mutta nämähän ovat vain lapsellisia kuvitelmia. Nyt olen vasta tajunnut että olen orpo ja kun äidistäni aika jättää ei minulle jää ketään
Ilman isää,eikä ikävä lähde
Pieni ihminen
71831
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minä menetin isäni ollessani 14-vuotias. Hän sairastui akuutisti ja ensimmäisistä oireista n. kolmen kuukauden kuluttua häntä ei enää ollut. Olin ollut aina "isin tyttö" ja lellipentu. Äitini jäi yksinhuoltajaksi useamman lapsen kanssa. Hänelle kokemus oli niin raskas, että itse koin jääväni syrjään kaikesta. Nyt isäni kuolemasta on kulunut jo melkein 30 vuotta, siltikin häntä joskus ikävöin ja kaipaan. Isäni olisi nyt 71-vuotias, joten hän ikänsä puolesta voisi hyvinkin olla vielä elossa. Äitini kuoli 10 vuotta isäni kuoleman jälkeen. Itselläni oli jo oma perhe silloin, joten selvisin "vähän helpommalla" äitini menetyksestä.
Oma kokemukseni on se, että asiasta pitäisi päästä keskustelemaan. Vieläkin, kun puhun isäni kuolemasta jollekin, on itku herkässä, luulen sen johtuvan siitä, että kohdallani se asia on edelleenkin käsittelemättä.
Ihana lukea samankaltaisista kokemuksista kuin itsellänikin on ollut. Olin myös juuri täyttänyt 14, kun isäni kuoli. Siitä on kohta jo kuusi vuotta.Isän menetys oli todella raskasta minulle, se pysäytti täysin, mutta samalla lopetti murkkuikäni lyhyeen. Nykyäänkin tulee usein todella kova ikävä, enkä usko, että se tunne häviää koskaan kokonaan. Isänpäivät ovat pahimpia. Sanotaan, että kun suru häviää jäljelle jää vain hyvät muistot...toivon että ollaan kaikki menossa sitä kohti.
Idea vertaistukiryhmästä on hieno, kannattaa yrittää viedä sitä eteenpäin. Itsekin olen usein miettinyt mitä sitten jos äidillenikin kävisi jotain, ja yksinjääminen ja orpous pelottavat.Olen tosin itse sen tyylinen, etten oikein pysty puhumaan asioistani suoraan, pidän asiat sisälläni tai niinkun juuri nyt teen kirjoitan niistä anonyymisti. Tosin olen miettinyt, että jos olisi sisarus tai joku muu henkilö, joka olisi käynyt saman läpi, voisi hänen kanssaan puhuminen oikeasti tuntua hyvältä.
Olin vähän vajaa 2-v. kun isäni kuoli ilmeisesti viinaan ja lääkkeisiin. En muista isääni mutta aina olen kaivannut häntä. Nyt kesällä menetin äitini. Hän kuoli syöpään. Isäni olisi nyt 71-v.
Äitini oli kuollessaan 68-v.
Onneksi itsellä on oma perhe. Vaikka ny vasta käynkin läpi kaiken. Suunnilleen etsin uusia sukulaisia. Etsin itseäni. Isää en osaa itkeä mutta sana äiti tuo kyyneleet silmiin.
on ikuinen,ainakin minulla,menetin isäni ollessani 11v ja siitä 7kk eteenpäin menetin äitini.Äitini ei kestänyt isän menetystä,vaan suoraan sanoen joi ittensä hengiltä ja muutama vuosi eteenpäin siitä,niin menetin 2 veljeäni lyhyellä väliajalla.
Ja noin 10v sitten paras ystäväni menehtyi yllättäen ja muutama vuosi sitten menetin rakkaan kummitätini,joka oli minulle kuin äiti.
Ihmettelen vaan kuinka paljon menetyksiä yhden ihmisen pitää kestää ja koko ajan on hirveä menettämisen pelko niistä rakkaista jotka on vielä jäljellä.Normaalia,en tiedä?!?
En usko, että se ikävä ja suru koskaan kokonaan hellittää. Asiaan hiljalleen totuttelemalla se vaan muuttaa muotoaan joksikin vähän helpommin kestettäväksi. Eikä se isän menettäminen vähän vanhemmalla iälläkään ole sen helpompaa. Itse tunnen ikuisesti syyllisyyttä siitä, että jo kotoa pois muuttaneena en pystynyt olemaan isäni lähellä hänen viimeisinä aikoinaan. Vieläkään en mielelläni puhu isästäni kenenkään kanssa, koska kaipaan häntä niin että kyyneleet ovat helposti silmissä jo ajattelustakin.
Vertaistukiryhmän perustaminen on ihan hyvä idea, jos sinusta tuntuu että näin pystyisit käsittelemään asiaa paremmin. Uskon, että löytäisit varmasti helposti kaltaisiasi, joiden kanssa puhua asiasta.
Ethän kuitenkaan kaipuussasi unohda vielä elossa olevaa äitiäsi, jolle asia on varmasti myös ollut vaikeasti käsiteltävissä.
Minä olin 13 kun isäni kuoli. Ja kaikki tapahtui niin yhtäkkiä.. Yhdessä yössä koko elämä kääntyi päälaelleen. Ja mä muistan sen yön kuin eilisen. Ja varmaan tulen aina muistamaan.
Kukaan minun ikäsistäni nuorista ei ole joutunut käymään läpi tällaista asiaa, joten puhuminen on aika vaikeaa. Kun muut kaverini juhlivat ripiltä pääsyään muutama vuosi isäni kuoleman jälkeen, minä vietin isäni kuolinpäivää. Olsi siis hyvä keskustella sellaisen kanssa joka on käynyt läpi saman.
Muttah.. elämä (kai) jatkuu.. Mutta toivoisin silti että isäni voisi olla paikalla silloin kun painan valkolakin päähäni..
Äitini varmasti kärsi myös..mutta isäni oli alkoholisti ja liitto oli vuosia pelkkää kulissia,eli uskon äitini päässeen asiasta yli suht nopeasti. Ketuttaa vain kun minun surua ei noteerattu silloi mitenkään,yksin jouduin rämpimään eteenpäin. Onhan se kasvattanut minusta vahvan ihmisen ulkoisesti,sisällä kuitenkin itkee pieni lapsi joka päivä. Haluaisin olla edes yhden kerran elämässäni itsekäs,mutta en voi koska pelkään ihmisten hylkäävän minut,vaikka tiedän ettei näin kävisi,mutta silti.. En vain jaksa huolehtia kaikesta/kaikista koko ajan