yllärilapseen suhtautuminen?

Suhtautumiseeni varmaan vaikuttaa paljolti se, että olen itse äiti-ihminen, mutta mitäpä tuossa. Sitten varmaan tutustuttaisiin lapsen kanssa puolin ja toisin. Lapsi nyt kuitenkin on alkunsa saanut vuosikaudet ennen miehen tapaamista, niin minkäs sille voi. :)

Pitäisin suotavana, että mies pitäisi yhteyttä jälkeläiseensä. Jopa kannustaisin siinä. Minusta lapsia ei pitäisi missään vaiheessa salailla tai antaa lapsen kärsiä vanhemman poissaololla.

Olisiko isäkin ollut tietämätön lapsesta? Jos, niin minkäs sille enää voisi. Eihän se lapsen vika olisi.

Jos mies olisi salannut asian, ero tulisi.

Jos vuoden seurustelun jälkeen selviäisi, että miehelläni on ollut lapsi, josta ei ole kertonut - niin ihmettelisin sitä miksei ole kertonut. Todennäköisesti tätä kysyisin mieheltä suoraan. "Valehtelemisesta" huolimatta tietysti hyväksyisin lapsen ja olisin iloinen kun mies on pystynyt lastentekoon ja osoittanut olevansa mies, joka pystyy ottamaan vastuuta toisista ihmisistä.

Entä jos mies ei olisi tiennyt lapsesta? Sama tilanne, hyväksyisin tietysti. Olisin iloinen, kun saisin tutustua kivaan kymmenvuotiaaseen lapseen, jolla on jo paljon näkemyksiä erilaisista asioista. Tietysti toivoisin, että mies esittelisi lapsen minulle ja voisimme tutustua kolmisteen.

mies tiesi kyllä lapsesta, monimutkainen stoori takana...
Olin kyllä aika ärtynyt siitä, ettei hän ollut kertonut, mutta lapsen olemassaolo sinänsä ei minustakaan ole mikään kauhea asia. Mies hätääntyi kovasti, kun luuli että asia vaikuttaa meidän suhteeseen, mutta nähtävästi olen 'kovempaa tekoa' kuin mitä itsekään tiesin. Lasta täytyy ajatella, aikuisethan aina pärjäävät.