Olen 34-vuotias kolmen pienen (kaikki alle 10-v) lapsen äiti. Lähdimme noin vuosi sitten väkivaltaisen exäni luota turvakodin kautta omaan elämään. Olin vuosia alistunut, unohtanut oman minäni ja toiveeni, hyväksynyt miehen manipuloinnin ja vähättelyn.
Helppoa ei ole ollut, mutta pikku hiljaa on selvitty. Oma arki oli juuri ottanut oman rytminsä, kaikki ihan OK. Ihana rauha.
Miehellä oli meihin lähestymiskielto, jota noudatti miten sattui. Ei siis fyysisesti lähestynyt meitä, mutta soitteli minulle milloin huvitti. Lähestymiskielto loppui pari viikkoa sitten.
Ja nyt huomaan, että pikku hiljaa mies on taas hiipinyt elämäämme. Luulin olevani tarpeeksi vahva häntä "vastustamaan", mutta kuinka kävikään. En pelkää häntä enää, enkä vihaakaan. En kuitenkaan usko, että hän on se "muuttunut mies", joka väittää olevansa. Liian paljon on tapahtunut, liian pitkä aika kulunut.
Haluaisin, että hän olisi osa lastemme elämää, mutta ei minun. Olen useasti kertonut hänelle, etten rakasta häntä emmekä voi jatkaa yhteistä elämää perheenä emmekä parina. On kuin puhuisi seinille, niin kuin aina ennenkin. Hän TIETÄÄ (omasta mielestään), mikä on meille parasta. Hänelle ei ole olemassa mitään välimuotoa; jos emme voi olla yhdessä perheenä, hän ei halua olla mikään viikonloppuisäkään. Minusta tuo on kohtuutonta. Hän toistaa asioita niin kauan kunnes saa haluamansa vastauksen; tietää, etten jaksa loputtomiin vastustaa...
Jaa että mitä tänne vikisen asiasta, jolle vain minä voin jotakin? Niinpä! Sanokaa nyt joku jotakin viisasta! Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään? Miten selviän tästä "kunnialla", omaa itseäni kunnioittaen, omaa sydäntäni kuunnellen...
Helppoa ei ole ollut, mutta pikku hiljaa on selvitty. Oma arki oli juuri ottanut oman rytminsä, kaikki ihan OK. Ihana rauha.
Miehellä oli meihin lähestymiskielto, jota noudatti miten sattui. Ei siis fyysisesti lähestynyt meitä, mutta soitteli minulle milloin huvitti. Lähestymiskielto loppui pari viikkoa sitten.
Ja nyt huomaan, että pikku hiljaa mies on taas hiipinyt elämäämme. Luulin olevani tarpeeksi vahva häntä "vastustamaan", mutta kuinka kävikään. En pelkää häntä enää, enkä vihaakaan. En kuitenkaan usko, että hän on se "muuttunut mies", joka väittää olevansa. Liian paljon on tapahtunut, liian pitkä aika kulunut.
Haluaisin, että hän olisi osa lastemme elämää, mutta ei minun. Olen useasti kertonut hänelle, etten rakasta häntä emmekä voi jatkaa yhteistä elämää perheenä emmekä parina. On kuin puhuisi seinille, niin kuin aina ennenkin. Hän TIETÄÄ (omasta mielestään), mikä on meille parasta. Hänelle ei ole olemassa mitään välimuotoa; jos emme voi olla yhdessä perheenä, hän ei halua olla mikään viikonloppuisäkään. Minusta tuo on kohtuutonta. Hän toistaa asioita niin kauan kunnes saa haluamansa vastauksen; tietää, etten jaksa loputtomiin vastustaa...
Jaa että mitä tänne vikisen asiasta, jolle vain minä voin jotakin? Niinpä! Sanokaa nyt joku jotakin viisasta! Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään? Miten selviän tästä "kunnialla", omaa itseäni kunnioittaen, omaa sydäntäni kuunnellen...
Vastaukset 6
Vanhimmat
vaihda ja vaihda paikkakuntaa. Niin kauas, ettei tämä mies tunge itseään enää elämääsi. Olisihan se kiva, jos lapsilla olisi isä, mutta turvallisuus ja elämisen rauha ovat tärkeämpiä. Mitä tapahtuu lapsille, kun näytät esimerkilläsi, että sinulle saa tehdä, mitä vaan?
Tiedän kokemuksesta, että on pirun vaikeaa, mutta kilometrit välissä auttavat keskittymään omaan ja lasten elämään.
työpaikka, ja juuri siksi muuttaminen onkin niin vaikeaa! Eipä näitä (uusia) tuttuja ympyröitä haluaisi muuhun vaihtaa - johan me kerran kotimme hylkäsimme:(
Mutta kuten sanoin, en pelkää enää! Se on jo puoli voittoa... Nyt pitää vaan jaksaa olla vahva, ja kerta toisensa jälkeen tehdä niin kuin itse haluaa, eikä antaa periksi.
Tiedän että hän on loppupeleissä henkisesti vahvempi, mutta haluan (tahallani?) koittaa kauanko kestää, että hän ratkeaa ja näyttää todellisen minänsä! En usko, että hän enää lyö (on käynyt Lyömättömässä Linjassa koko eromme ajan), mutta alentuu nimittelemään ja syyttelemään minua. Se jo riittää minulle merkiksi siitä, että hän ei ole muuttunut!
..asialla. Kaiken kirjoittamasi joukosta tuo yksi lause sai mut säpsähtämään: "haluan (tahallani?) koittaa kauanko kestää, että hän ratkeaa ja näyttää todellisen minänsä!"
Tajuatko, että kaivat verta nenästäsi? Minkä helvetin takia pitää...en löydä ees sanoja.
Ajattele vaikka lapsiasi jos et muuta keksi.
Huhu huh..
yrität taas provosoida tilanteen entiseen.. mikähän sinut saa tekemään niin, ajattelisit edes lapsiasi,kun näköjään itsestäsi et välitä.
En siis mitenkään halua häntä tahallaan provosoida!
Mutta koska en luota häneen, olen koko ajan varautunut. Sisäinen tunnelmani on sellainen, että odotan vain seuraava "räjähdystä" - siis sitä samaa haukkumista, mitä olen vuosikaudet kuunnellut.
Hän ei suinkaan ole kanssamme koko ajan. Lasten aikana tuntuu kontrolli pelaavan. On sanonut, että ei halua lapsille enää yhtäkään huonoa lisämuistoa hänestä.
Vaikutat täysin itsekkäältä kun "kokeilet" tuollaista elämää vaikka tiedät jo, ettei se suju.
Arvaa mitä lapsesi ajattelevat sinusta aikuisina. Tulevat katkeriksi eivätkä saa mitään hyviä malleja omalle elämälleen.
Inhottaa tuollaiset naiset jotka hankkivat lapsia mutta eivät sitten viitsikään pitää heistä huolta.
Ilmeisesti se rakkaus puuttuu kokonaan tuollaisista.
Oikein ällöttää ja raivostuttaa. Häpeäisit edes!