Mulla on ongelma, tai en edes tiedä, onko tämä ongelma. Sanokaa te!
Mieheni on asteittain muuttumassa väkivaltaisemmaksi. Ei varsinaisesti hakkaa, mutta vääntää ja kääntää ja puristaa ja tekee ylipäätään kaikkea mikä sattuu. Jälkiä jää useinkin. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun mies on humalassa, mutta nykyään yhä useimmin myös selvinpäin. Koskaan ei voi ennakoida, milloin "kohtaus" iskee.
Mies sanoo, että tämä on minun syytäni. Että kaikki mitä hän tekee, johtuu vain siitä, mitä minä olen tehnyt ENSIN. Hän vain ihan rauhassa viettää iltaansa, ja yhtäkkiä minä ärsytän häntä niin paljon, että tilanne johtaa väkivaltaisuuteen. Ja minä uskon tämän, tiedän olevani ärsyttävä jne.
Sanokaa, mitä voin tehdä? Sekava viesti, mutta tämä on asia, jota en pysty selvittämään päässäni niin, että siitä saisi jotain tolkkua. :/
Mieheni on asteittain muuttumassa väkivaltaisemmaksi. Ei varsinaisesti hakkaa, mutta vääntää ja kääntää ja puristaa ja tekee ylipäätään kaikkea mikä sattuu. Jälkiä jää useinkin. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun mies on humalassa, mutta nykyään yhä useimmin myös selvinpäin. Koskaan ei voi ennakoida, milloin "kohtaus" iskee.
Mies sanoo, että tämä on minun syytäni. Että kaikki mitä hän tekee, johtuu vain siitä, mitä minä olen tehnyt ENSIN. Hän vain ihan rauhassa viettää iltaansa, ja yhtäkkiä minä ärsytän häntä niin paljon, että tilanne johtaa väkivaltaisuuteen. Ja minä uskon tämän, tiedän olevani ärsyttävä jne.
Sanokaa, mitä voin tehdä? Sekava viesti, mutta tämä on asia, jota en pysty selvittämään päässäni niin, että siitä saisi jotain tolkkua. :/
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tyttö raukka...:( Ei todellakaan ole sinun vikasi..Mitä ikinä teetkään ei oikeuta miestä koskemaan sinuun noin.. Tee asialle jotain ennenkuin se vain pahenee etkä pääse pois enää. Älä anna itsesi turtua ja tottua huonoon kohteluun..
Kyllä on väkivaltaa. Ja aivan varmasti tulee muuttumaan aina vaan pahemmaksi. Suosittelen lämpimästi eroamista.
Noin minullekin tapahtui. Kaikki oli minun syytä. Jokainen raivokohtaus, tukistaminen, kuristaminen, lyönti ym. Ja väkivalta vain paheni mitä pidemmälle suhde eteni. Paras ratkaisu on ero. Kukaan tai mikään ei oikeuta koskemaan toiseen, ei millään verukkeella. Arvosta itseäsi, kun toinen ei sitä tee, ja eroa vielä kun ei "veri ole roiskunut toisen lyönnistä tyynynliinalle". Tiedän mistä puhun.
se ikävä kyllä niin on, että tuo väkivaltaisuua vaan pahenee ajan kanssa.
Parempi lopettaa tuollainen suhde mahdollisimman pian.
Kiitos kaikille vastauksista, rohkaisusta ja tuesta.. Piristi mieltä kummasti. :)
Mutta ei lähteminen ole niin helppoa. Me olemme seurustelleet jo yli viisi vuotta, olemme naimisissa ja ostimme yhteisen kodin. Jos tämä olisi vain vähän aikaa kestänyt seurustelusuhde, en epäröisi lähteä. Nyt menettäisin todella paljon, jos eroaisimme.
Mutta toisaalta, vielä ei ole lapsia. Jos väkivaltaisuus todellakin pahenee ajan myötä, olisi tietysti parasta erota, ettei omat lapset joudu elämään tällaista elämää.
Ja sitten on edelleen se pointti, että tätä väkivaltaisuutta ei ole jatkunut kauan, ehkä vuoden verran. No, onhan se pitkä aika, mutta tarkoitan, ettei aina ole ollut tällaista. Ja muistan vielä hyvin sen miehen, mikä hän oli. Tai on edelleen. Ja jotenkin en pääse eroon siitä ajatuksesta, että minä itse aiheutan tämän tilanteen, olen veemäinen ja en ymmärrä lopettaa riitoja ajoissa. Mies sanoo, että minä aina aloitan riitelemään jostain. Toivon, että voisin lopettaa tämän muuttamalla käytöstäni, tai jotain, ettei tarvitsisi erota.
Mitä mieltä olette tilanteestani näiden pointtien jälkeen?
Jos mies vierittää syyn omasta väkivaltaisuudestaan sinun niskoillesi, hän tulee tekemään sen vastakin. Ihan riippumatta siitä mitä teet, esimerkiksi voi tulla lyömään kun olet nukkumassa, koska ärsytit häntä nukkumalla väärään aikaan, väärässä paikassa, väärässä asennossa, tai teeskentelit nukkuvasi syystä tai toisesta.
Perheväkivaltaa kokeneena toteaisin, että sellaisen miehen kanssa voi vielä yrittää, joka ottaa vastuun väkivaltaisuudestaan ja hakee apua. Sellaisen miehen kanssa, joka vierittä syyn muiden niskoille, väkivalta vaan pahentuu ajan kanssa, koska eihän hän siitä ole vastuussa, vaan se toinen. Nyrkin toimintaan ei siis ole syypää se joka sitä käyttää, vaan se, johon se osuu. Tällä tavalla ajattelevalla ihmisellä ei ole mitään motivaatiota lopettaa väkivaltaa, mutta kaikki syyt jatkaa sitä niin kauan kuin "syylliset" ovat ympärillä "ärsyttämässä".
Väkivaltaisesta suhteesta irrottautuminen on ihan yhtä vaikeaa kuin mistä muusta tahansa suhteesta. Sinuna aloittelisin kuitenkin lähdön järjestelemisen, esimerkiksi kertomalla perheväkivallasta läheisille ja ammattilaisille (esim. käy näyttämässä ruhjeita terveyskeskuksessa). Totea myös miehelle että aiot lähteä, mikäli väkivalta ei lopu, mutta älä aloita riitelemään, vaikka mies tarttuisi hanakastikin aiheeseen ja alkaisi taas syyttelemään., lähde vaikka huoneesta tai kuuntele miehen syyttelyt hiljaa , ja totea sitten, että "sinä olet nyt kuullut mitä minä halusin sanoa, ja minä olen kuullut mitä sinä halusit sanoa. Tulevat tekosi merkitsevät tässä asiassa hyvin paljon." Valmistele asiasi niin, että sinulla on paikka minne mennä, omaa rahaa ja matkatarpeetlähtöä varten valmiina, jos mies vielä turvautuu väkivaltaan ja lähde heti väkivaltatilanteen jälkeen.
Olen samaa mieltä kuin Anni. Hän antoi erittäin hyviä neuvoja.
Vaikka nyt tuntuisi vaikealta erota ja yrität keksiä lieventäviä asianhaaroja usko minua kun sanon, että sinun kannattaa ehdottomasti erota. Nyt se on paljon helpompaa kuin myöhemmin.
Asuntoasia järjestyy, moni muukin on eronnut vastaavanlaisessa tilanteessa. Asuntoasia on vain käytännön asia.
Jos mies on käyttäytynyt jo vuoden väkivaltaisesti eikä ole hakenut apua on todennäköistä että väkivaltaisuus jatkuu ja jopa pahenee. Et koskaan voi luottaa häneen, olla täysin levollisesti omassa kodissasi. Onneksi teillä ei ole lapsia. Kertoisit asioistasi läheisillesi ja olisi hyvä että toimisit kuten Anni neuvoo.
Tuo tulee pahenemaan, kokemuksesta voin sanoa. Ensin meni kivasti noin kolme vuotta, mutta sitten alkoi tiuskiminen, tavaroiden heittäminen, kädestä puristaminen, oven potkiminen/hakkaaminen nyrkeillä, karjuminen ja kiroilu. En luopunut toivosta, vaan saatiin pari lasta ja oma koti. Avioterapiassakin käytiin. Ei rauhoittunut tilanne, vaan mies jatkoi raivareitaan joskus pahempinakin. Riepotti lapsia tai haukkui elukoiksi ym. rikkoi astioita tai leluja, väänsi kädestä tai jalasta, nosti seinää vasten ja pudotti. Useimmiten arki kuitenkin suht rauhallista, joten ajatuksista huolimatta en eronnut. Mulla ei ollut kuin pätkätöitä äitiyslomien välissä, joten taloudellisestikin oli turvaton olo, ja miehen tulo ja oma koti tuntui paremmalta kuin varattomana hypätä yyhooksi. Kaiken jälkeen, vakavasti, painava neuvo: jätä mies, aloita alusta, varmista oma toimeentulo. Ikinä ei voi olla varma, kiva mies voi osoittautua epävakaaksi jossain vaiheessa, mutta varmasti löytyy myös luotettavia kumppaneita. Ja: pelko ei kuulu avioliittoon Suomessa!
Olisiko kysymyksessä nyt sellainen juttu että kummassakin on syytä...
Ootteko selvittäneet, mikä miehelläs on se raja, jonka yli menet? Mieti olisiko sinusta ok sellainen käytös mitä riitatilanteessa annat miehellesi? Jos se on ok, niin sit ehkä miehes suuttuu herkästi, ja ei saa muutakuin väkivalloin käytöksesi loppumaan. Eikös tuollaiset sellaisesta yleensä johdu, että se väkivaltainen henkilö ei kestä toisen sanomisia/käytöstä? Joko liian herkkä tai ymmärtää väärin/on helkkarinmoisia vääristymiä päässä, mistä kannattais jutella ja selvittää.
Ootteko selvittäneet riitanne, vai loppuuko ne aina siihen kun miehes vääntelee? Pääseekö tuolla kuin koira veräjästä?
Mies väistää vastuunsa selittelemällä, että toi ajoi mut siihen, oli se sitten sanomiset, tekemiset tai ylipäätään henkiset paineet tai väsymys töissä tms. Mutta ikinä ei ole lupa tarttua toiseen tai uhkailla! Aikuisen on osattava pitää kontrolli ja tajuttava milloin liiraa päässä. Mullekin on sanottu, että yritä sovitella, väistellä tai häipyä tilanteesta, ja jopa niin, että kun mies "kasvattaa" lasta, anna mahdollisuus siihen ja katoa hetkeksi. Niinpä. Sitten saan kuulla miten on riepottanut tai puristanut tms. Jopa vauvaa kohteli huonosti, eikä vauva voi "sanomisiaan" tai muuten olemistaan kontroloida.Eli väkivallassa ei aina voi olla vika molemmissa!Musta ratkaisu on lähteä uhrin osasta ja sillälailla vetää raja. Siis lähteä.
Niin kuin täällä jo on sanottukin, aikaa myöten väkivaltainen käytös saattaa mennä siihen, että teki "uhri" niin tai näin, niin hän on aina provosoinut/ollut väärässä tai muuten ärsyttänyt lyöjää!! Eihän se niin oikeasti ole!
Esimerkkejä siitä, miten minä olen provosoinut exääni lyömään:
-Nukuin väärin (parisängyssä omalla puolellani pää tyynyllä niin kuin aina ennenkin, ei ihme että ärsytti, kun tällaista nukkumista oli jatkunut vuosikausia)
-Tiskasin väärin (käytin liikaa tiskiainetta)
-Tömäytin kauppakassit liian lujaa eteisen lattialle, lattiaan olisi voinut tulla naarmu (painoivat yhteensä 14 kg, herra kantoi auton avaimia kun yhdessä kauppareissulta tultiin; lattiaan ei tullut naarmuja tietenkään, koska muovimatto, ja kassien alla oli eteisen matto)
-Olin tuhlannut kauppareissulla meikkeihin, vaikka piti olla säästökuurilla (Ostin meikkikynän 1,95 €, koska edellinen oli loppunut; säästökuurilla olimme, koska mies osti edellisenä päivänä Harley Davidson moottoripyörän heräteostoksena) Tämän jälkeen mies heitti meikkikynän roskiin ja seuraavana päivänä sain turpiini, koska olin saatanan lehmä, joka ei yhtään pidä huolta ulkonäöstään, eikä edes viitsi meikata
-Pistin radion päälle. (mies heitti minua kukkapurkeilla, koska radiosta tuli paskaa musiikkia)
-Kävelin liian kovaäänisesti (tästä sai vaan litsarin toistuvasti, ehkä kerran viikossa)
-Eräänä aamuna heräsin siihen että mies kuristaa minua. Syynä oli, että nukuin liian pitkään, vaikka mies ei saanut unta. Kello oli puoli kuusi sunnuntaiaamuna.
-Laitoin eteisessä kenkiä jalkaan lähteäkseni töihin ja olin tiellä. Mies hakkasi korkokengällä.
-Mulla on saatanan huono musiikkimaku. Mies tempaisi stereot seinästä ja heitti ne päälleni. Huom. stereot eivät olleet päällä.
-Olin piilottanut juuston jääkaappiin. Mies laittoi pääni jääkaapin seinän ja oven väliin ja paukutti ovea.
Tässä vaiheessa jotenkin havahduin, ja tajusin että tämä ei varmaan enää ollut normaalia elämää, tai ainakaan sellaista elämää mitä halusin elää. Kävin terveyskeskuksessa näyttämässä itseäni, sain todistuksen. Otin viikon sairaslomaa töistä. Kerroin muutamalle ystävälle, joista yksi tuli miehensä kanssa pakkaamaan tavaroitani ja muuttamaan niitä toisen ystävän vanhempien kesämökille. Asuin kesämökillä kuukauden, sain hankittua tänä aikana itselleni vuokra-asunnon ja avioeropaperit. Lakimies teki kaiken paperityön, ei tarvinnut keskustella itse exän kanssa.
Mietin eroa varmaan kaksi vuotta väkivallan koko ajan pahetessa. Lopulta lähtö sujui yllättävän helposti.
Kiitos käytännön neuvoista, ne ovat varmasti kultaakin kalliimpia, jos päätän lähteä. Eroaminen on vain niin iso päätös. Tosin eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minun olisi hyvä uskaltaa ottaa iso askel eteenpäin. Mutta luulen, että menee vielä pitkä aika, ennen kuin oikeasti uskallan lähteä. Ette voi uskoa, miten vaikealta jo tämä nimettömänä kirjoittaminen tuntuu. Ajatus siitä, että kaikki tutut ja ystävät tietäsivät tästä tilanteesta on jotenkin.. noloa. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. :(
Olen kyllä miettinyt, missä raja menee riitelyissämme ja millaista käyttäytymiseni on riidan aikana.. Totuus on se, että minä olen meistä verbaalisesti lahjakkaampi, ja osaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Mieheni ei osaa. Hän kiertelee ja kaartelee, ei puhu ongelmista eikä omista tunteistaan. Hän välttelee vastuuta kaikista tekemisistään.
En hauku tai nimittele miestäni, yleensä en edes korota ääntäni ja yritän riidellä rakentavasti niin, että pääsisimme johonkin lopputulokseen. Liian usein nämä tilanteet päättyvät siten, että hän menettää hermonsa (saa tarpeekseen "syytöksistäni" ja "nalkuttamisestani") ja häipyy tai sitten aloittaa vääntelyn.
On oikeastaan todella vaikea sanoa, missä se raja menee minkä minä ylitän.. Yleensä vain tajuan, että jaahas, tässä sitä mennään taas.
En päästä miestä niin helpolla, että antaisin väkivallan ratkaista riitamme. Pyrin säilyttämään tasa-arvoisen aseman suhteessamme, ja yritän olla alistumatta hänen käytökselleen. Yritän myöhemmin palata aiheeseen, jos se on sellainen asia että se tarvitsee selvittämistä. eikä sitä voi vain painaa villaisella. Liian usein nämä jatkoselvittelytkin päättyvät huutoon siitä, kuinka minä "taas jauhan niitä samoja asioita, enkä ymmärrä antaa olla".
Vaikeaa. :/
OVat ihan normaaleja tunteita kun ihmissuhde päättyy, jopa ihan normaalissa, väkivallattomassa ihmissuhteessa. Siksi on niin tärkeää saada tukea lähipiiriltään. He auttavat sinua ymmärtämään, että väkivaltaisesta suhteesta lähteminen ei ole epäonnistumista, vaan oman elämän ja elämänilon suojelemista, josta voi olla ylpeä.
Väkivalta ei myöskään ole asia jossa sinä olet epäonnistunut, vaan asia jossa miehesi on epäonnistunut. Lähteminen ei ole helppoa ja vaatii kaikenlaista pohdintaa ja järjestelyä. Mutta silti se on ainoa tapa lopettaa väkivalta silloin kun toinen katsoo sinun olevan vastuussa hänen nyrkkinsä toiminnasta.
Mikään ihmissuhde ei myöskään ala väkivaltaisena, ja siksi voikin muistella aikoja, jolloin mies oli ihana ja lempeä. Jos mies ei ota vastuuta oman nyrkkinsä heiluttamisesta, nämä ihanat lempeät ajat eivät kuitenkaan voi palata. Miksi palaisivatkaan, eihän mies voi lyövälle nyrkilleen mitään? Paha nainen, paha nyrkki, hyvä mies?
Vuodessa 30-40 naista kuolee perheväkivaltaan. Heistäkin varmaan monet ajattelivat vielä joku päivä lähtevänsä. Eikö se ole pahempaa epäonnistumista kuin ero? Eron jälkeen on kuitenkin vielä mahdollisuus onnelliseen, pelottomaan elämään?
Usko pois, vielä ennenkuin olet rikkihakattu!
Nyt saat vain henkisiä mustelmia, ja muista ettei sun elämää elä kuin sinä itse (pois se epäonnistumisen tunne)
Ei mitään armoa tommoiselle vätykselle tarvitse jakaa. Luuseri ja vätys se on koko mies.
Rajaa tienatakseen turpiin on turha hakea, koskaan väkivaltaa ei koskaan saa/tarvitse sallia!
Pahimmassa tapauksessa seuraavalla kerralla lähtee jo henki...
Voi Anni mitä olet saanut kokea. Tuntuu itsestäni tosi pahalta lukea näitä teidän alistettujen naisten juttuja. Itse olen onnekseni saanut miehen joka ei ole koskaan lyönnyt tai fyysisesti vahingoittanut minua (20v).
On hieno asiat että uskalsit rohkeasti lähteä noi sairaan tyypin luota pois.
Kuulostaa erittäin pahoilta nuo kokemasi väkivaltaisuudet, Anni :( Tiedän näitä vastaavia juttuja lukeneena, että tuollaisesta suhteesta ei ole helppoa lähteä, mutta mikä sen tekee niin vaikeaksi..? Pelon tuoma voimattomuus, häpeäminen vai mikä..? Ja silloin kun kumppanin käytös on tuollaista, voiko häntä silti vielä rakastaa..?
Näitä mietin siksi, kun tilanteeni on vähän samanlainen kuin Neitonen_83:lla. Poikaystäväni ei ole koskaan lyönyt minua, mutta käynyt päälleni ja vääntänyt käsiäni... Yksi juttu mikä mietityttää; hän nykyään usein "terrorisoi" asuntoani tai omaisuuttani .. Luin, että se olisi myös yksi väkivaltaisuuden merkki. Tavaroiden heittely, rikkominen, huonekalujen kaataminen yms..
Ei tämä mukavaa ole, ja näillä (5h) yöunilla taas pitäisi selvitä, niinkuin monta kertaa aiemminkin.. :/
..selvästi näitä persoonallisuushäiriöistä kärsivä tyyppi..
Itse en ole ihan noin rankassa suhteessa, ei ole fyysistä väkivaltaa mutta muuta kiukutelua, mies ei osaa selvittää asioita puhumalla vaan vetäytyy kuoreensa mököttämään.
Tyypillistä juuri tuo toisen syyttäminen ja syyllistäminen.
Irtaantuminen on vaan niin helvetin vaikeaa kun aina itää se toivo "paremmasta " huomisesta.