päivä 18

Ei tullut ainuttakaan vaihtoehtoratkaisua kyselyyni vastaukseksi. Täytyy jatkaa itse hiertämistä.

Eilen kokeilin pitkästä aikaa keskustelua, tulosta tuskin syntyi, koskapa mies kyllä taas kuunteli, mutta oli varsin sulkeutunut josta on helppo päätellä ettei sanoma kulkeutunut ohi korvakäytävän aivoihin työstettäväksi.

Aihe oli tuttu eli lastenkasvatus, esikoisemme varsin voimakastahtoinen luonne aiheuttaa väliin huolta jos vaivaakin. Kun yritin kertoa että meidän mieheni ja minun pitäisi vetää yhtäköyttä, jotta kasvatus tuon ärripurrin kohdalla tuottaisi toivottua tulosta, mies vältti katsekontaktia, eli osoitti ettei asia hänelle kuulu.

Kyllä lapsista kunnollisia kasvaa yhdenkin aikuisen hoiteissa, mutta käytöksellään johon kuuluu riitely esikoisen kanssa lapsen tasoisena inttelynä, ei helpota omaa osaani. Joka kerta riideltyään isänsä kanssa tämä esikoinen tulee hakemaan puolustusta taholtani jolloin minun pitäisi valita joko hänen tai isän puoli. Lisäksi inhottavinta näissä hetkissä on kuopuksen ovela käytös, eiköpä vain tämä sulouni mene isänsä eteen, täytä tämän pienimmätkin toiveet ja kerää itselleen irtopisteitä tyyliin "enkö ole ihana"

Koko kuva näyttää tuon jälkeen siltä että esikoisen silmiin isä ei rakasta lainkaan häntä, ja kaikki käytös ympärillä todentaa tuota kuvaa.

Jos jaksan puutun tilanteeseen sivusta, siirrän kuopuksen sivuun ja paikkaan isän ja esikoisen välejä, mutta toisinaan tuntuisi perin helpottavalta kun tuo isähahmo itse ymmärtäisi toimia aikuisen tavoin.

yritin opettaa eilen ettei voittaja isän ja esikoisen riidassa ole hän joka sanoo viimeisen sanan vaan hän joka saa tahtonsa läpi, toisen osapuolen purnauksesta huolimatta. Kas kummaa meillä se voittaja löytyy usein jälkikasvusta isän purnatessa viimeistä sanaa sohvannurkassa... minulta puolustusta anellen.

Mutta elämä on, kasvamista ja kasvattamista