Annoit minulle vinkin käydä tutustumassa aikaisempiin kirjoituksiisi ja ”kehotit” minua ilmaantumaan keskusteluun jälleen. Ja kun sinäkin olet petetty, niin täyttyy nuo kriteerit, joilla minulla on ”oikeus”(?) ilmestyä jälleen palstalle.
Tutkin aloituksiasi ja vastauksiasi ja kuinkas ollakaan, löysin taas mielenkiintoisia ristiriitaisuuksia – ne minua yleensä kiinnostaa.
Hämmästyin ensimmäisenä sitä, että eräässä ketjussa otit kantaa näin suoraan siihen, ketkä saavat kommentoida kenenkin viestejä. Toisaalla ilmaisit asian näin: . Joillekin vastaajille esitit kritiikkiä siitä, että he eivät käytä nimimerkkiä ja siksi sinun on vaikea saada kokonaiskuvaa heidän mielipiteestä. Outoa, sillä itse yritit harhaanjohtavasti(?) esiintyä minun viimeisimmässä aloituksessa eri henkilönä kuin aiemmin; jopa vastaustyyliäsi muunsit. Tämä on ristiriitaista ajattelusi kanssa ja vaikka heti siihen perään määrität, kuinka mielipiteet on täällä ilmaistava: .
Sinulta sain kritiikkiä tyyliin ja itseäsi kuvasi näin:
. Aloittamassasi ketjussa, jossa sinä sait yksipuolisesta näkökulmasta kritiikkiä kommentoit näin: ja toisaalla korostat:
Näkökulma kirjoituksessa on myös se, havainnoiko aihetta tieteellisin argumentein vai juuri (sanojasi lainaten) ”omilla aivoilla”, niin sanotulla mutu-tiedolla (musta tuntuu..). Minut ”syyllistit” ensin tieteellisyydestä ja (vaikka ne selitin sanallisesti ja esimerkein). ja toiselle vastaajalle lisäsit näin: . Jossain vaiheessa ”lähteen referaatti” olikin ”teesini” ja auliisti huomautit: , eli en siis ainakaan eksaktin teoreettinen ollut. Epäselväksi jäi, että kumpi nyt oli se ”paha” asia: tieteellisyys vai ei-tieteellisyys?
Edelliseen liittyen otit kantaa toisessa ketjussa asenteiden vaikuttamisesta tekstisi ymmärtämiseen, eli tulkitsemiseen: Pystytkö sinä – viittaan edellisen kappaleen lainauksiin viesteistäsi – lukemaan muiden kirjoituksia ”objektiivisesti”?
Omassa ketjussasi sanot: Olit iloinen(?) puolesta ja vastaan olevista kommenteista, mutta minun viestiketjun vastaajia kommentoit näin:
Onko sinusta ristiriitaa siinä miten haluat ihmisten suhtautuvan sinuun kirjoittajana ja kannanottajana kuin miten muita tarkastelet? Huomasin myös mielenkiintoisia ristiriitaisuuksia omissa vastauksissasi uskottomuusasiassa. Niistä olisi yhtä mielenkiintoista tehdä vastaavanlainen kirjoitus.
Ehkä eniten – siis kun ajattelen sinun olevan ihminen niin kuin kuka tahansa – hämmästyin kommenttiasi: . En ikimaailmassa koe yhdenkään ihmisen subjektiivisen pahanolon lievittämistä tai ylipäätänsä ”kuuntelemista” turhauttavana. Yritän tieteellisyyttä tuoda enemmän esiin täällä missä ”hätä on suurin”. Psykologia kun on tiede, joka auttaa ymmärtämään sekä itseä että muita. Jos ymmärtää ”satuttavien” sanojen takana olevia tunteita, syy-yhteyksiä, niin petetyn on ehkä helpompi joidenkin toisten naisten heitot antaa mennä enempiä miettimättä. Yhdellekään petetylle ei ole mitään hyötyä uskottomuudesta toipumisessa huomauttelu omista ja suhteen vioista. Mikäli parisuhdetta päätetään uskottomuuden jälkeen jatkaa (ja silloin toipumisen pitäisi olla jo alkanut!), niin silloin on parin aika YHDESSÄ pohtia suhteensa pulmia. Mutta siinä ei auta silloinkaan syyllistäminen; ei pettämisestä kuin pettämiseen johtaneista kausaliteeteista pettäjän vinkkelistä.
Tutkin aloituksiasi ja vastauksiasi ja kuinkas ollakaan, löysin taas mielenkiintoisia ristiriitaisuuksia – ne minua yleensä kiinnostaa.
Hämmästyin ensimmäisenä sitä, että eräässä ketjussa otit kantaa näin suoraan siihen, ketkä saavat kommentoida kenenkin viestejä. Toisaalla ilmaisit asian näin: . Joillekin vastaajille esitit kritiikkiä siitä, että he eivät käytä nimimerkkiä ja siksi sinun on vaikea saada kokonaiskuvaa heidän mielipiteestä. Outoa, sillä itse yritit harhaanjohtavasti(?) esiintyä minun viimeisimmässä aloituksessa eri henkilönä kuin aiemmin; jopa vastaustyyliäsi muunsit. Tämä on ristiriitaista ajattelusi kanssa ja vaikka heti siihen perään määrität, kuinka mielipiteet on täällä ilmaistava: .
Sinulta sain kritiikkiä tyyliin ja itseäsi kuvasi näin:
. Aloittamassasi ketjussa, jossa sinä sait yksipuolisesta näkökulmasta kritiikkiä kommentoit näin: ja toisaalla korostat:
Näkökulma kirjoituksessa on myös se, havainnoiko aihetta tieteellisin argumentein vai juuri (sanojasi lainaten) ”omilla aivoilla”, niin sanotulla mutu-tiedolla (musta tuntuu..). Minut ”syyllistit” ensin tieteellisyydestä ja (vaikka ne selitin sanallisesti ja esimerkein). ja toiselle vastaajalle lisäsit näin: . Jossain vaiheessa ”lähteen referaatti” olikin ”teesini” ja auliisti huomautit: , eli en siis ainakaan eksaktin teoreettinen ollut. Epäselväksi jäi, että kumpi nyt oli se ”paha” asia: tieteellisyys vai ei-tieteellisyys?
Edelliseen liittyen otit kantaa toisessa ketjussa asenteiden vaikuttamisesta tekstisi ymmärtämiseen, eli tulkitsemiseen: Pystytkö sinä – viittaan edellisen kappaleen lainauksiin viesteistäsi – lukemaan muiden kirjoituksia ”objektiivisesti”?
Omassa ketjussasi sanot: Olit iloinen(?) puolesta ja vastaan olevista kommenteista, mutta minun viestiketjun vastaajia kommentoit näin:
Onko sinusta ristiriitaa siinä miten haluat ihmisten suhtautuvan sinuun kirjoittajana ja kannanottajana kuin miten muita tarkastelet? Huomasin myös mielenkiintoisia ristiriitaisuuksia omissa vastauksissasi uskottomuusasiassa. Niistä olisi yhtä mielenkiintoista tehdä vastaavanlainen kirjoitus.
Ehkä eniten – siis kun ajattelen sinun olevan ihminen niin kuin kuka tahansa – hämmästyin kommenttiasi: . En ikimaailmassa koe yhdenkään ihmisen subjektiivisen pahanolon lievittämistä tai ylipäätänsä ”kuuntelemista” turhauttavana. Yritän tieteellisyyttä tuoda enemmän esiin täällä missä ”hätä on suurin”. Psykologia kun on tiede, joka auttaa ymmärtämään sekä itseä että muita. Jos ymmärtää ”satuttavien” sanojen takana olevia tunteita, syy-yhteyksiä, niin petetyn on ehkä helpompi joidenkin toisten naisten heitot antaa mennä enempiä miettimättä. Yhdellekään petetylle ei ole mitään hyötyä uskottomuudesta toipumisessa huomauttelu omista ja suhteen vioista. Mikäli parisuhdetta päätetään uskottomuuden jälkeen jatkaa (ja silloin toipumisen pitäisi olla jo alkanut!), niin silloin on parin aika YHDESSÄ pohtia suhteensa pulmia. Mutta siinä ei auta silloinkaan syyllistäminen; ei pettämisestä kuin pettämiseen johtaneista kausaliteeteista pettäjän vinkkelistä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Valitan, mutta en kertakaikkiaan jaksa enää jatkaa enää tätä keskustelua. Voit tulkita tätä ihan miten haluat; kapasiteettini ei riitä, en osaa vastata, olen tyhmä, ihan mitä vaan. Joka tapauksessa hyvää jatkoa filosohvoinnillesi.
Kiitosta kaikien synkkien aatosten kanssa painivien puolesta. Paha tällä palstalla osataan laittaa kiertämään, mutta kyllä on kiven alla "hyväksyvä kuunteleminen". Luin jostain, että monelle kriisissä olevalle tärkeintä ei ole ne ohjeet tai neuvot, vaan että joku aidosti kuuntelee, on läsnä!
Ja varmaan petetyillä on tuplaten yskinäinen olo: yksinäisyys ensin suhteessa, kun kolmaspyörä kunioissa, ja seuraavaksi yksinäisyys uskottomuuden tiedon kanssa. Uskottomuus on kieltämättä yksi niistä asioista, joista ei kehtaa ensimmäisenä olla ystävälle kertomassa. Varmaankin tuo jatkuva "kato petetty peiliin" hokema sulkee suun aika tehokkaasti. Ja kute eronneita "kartetaan" tuttavapiirissä ikään kuin ero olisi tarttuva ilmiö, niin petettyjä kohdellaan samalla tavalla. Tosin voi olla, että jos itselle ei ole sattunut vastaavaa, niin voi olla aika vaikea edes käsittää raadollisten tunteiden kipua, saatikka että osaisi jotain rohkaisevaa sanoa.
Eeva veti todellakin mielenkiintoista roolia edellisessä ketjussasi. Tosin aika pöyristyttäviä kommentteja hänellä oli nuo muutkin. Oliko ne tosiaan suoria sitaatteja hänen teksteistään?! Tuntuu aika hmm.. Jääköön nyt sanomatta.
Älä Filosohvi anna periksi. Eevan sanoja lainatakseni, sinun missio on vielä kesken. Minun mielestäni sinun kyseenalaistava tyyli ihmetellä asioita ja kysymykset ovat aika "terapeuttisia". Terapiassakin pyritään saamaan ihminen itse löytämään vastaukset pulmiinsa. Valmis käsikirjoitus: "suhtaudu näin uskottomuuteen ja toivu siitä seuraavasti" ei varmaankaan ole oikea tie lähteä etsimään "unohdusta". Parasta on silloin, kun oma persoona löytää ratkaisut ihmisestä itsestään, siitä persoonallisuudestaan.
Itsetuntemus on kaiken a ja o. Sen myötä tulee taito ratkoa omia ongelmiaan eikä sysätä vastuuta niistä toisten niskaan.
Parisuhteen pahimpia mokia (ellei pahin) on syyttää kumppaniaan siitä mitä itse tuntee. Uskottomuudestakin pitäisi osata keskustella oikein. Keskustella ei voi, ellei osaa kuunnella toista. Millään suhteella ei ole tulevaisuutta, jos sen osapuolilla ei ole alkeellisiakaan käytöstapoja ja viestintätaitoja.
Tästähän kaikessa oman elämän hallintaan liittyvässä on kyse. Ulkopuolisen vastaus, ongelman ratkaisu keino, on yhtä hyödyllistä kuin jos antaisimme lukutaidottomalle kirjan. Ja jos/kun ihminen alkaa uskomaan siihen, että ratkaisut on viime kädessä meissä itsessämme, niin sen jälkeen kaikki on mahdollista.
Ja jos edes yhdenkin palstan lukijan olen saanut kyseenalaistamaan valitsevia olettamuksia uskottomuudesta, niin koen onnistuneeni. Joku pessimisti voi sanoa, että eipä se yksi vielä mitään, mutta kyllä yksikin tästäkin suosta ylös pääsevä on "työvoitto". Petetyille annan kirjavinkin tässä: Frank Pittman: Private Lies (toivottavasti jo nyt saatavilla suomenkielinen painos!). Kirjassa käsitellään uskottomuuteen liitettyjä myyttejä, niitä uskomuksia, joita tälläkin palstalla tavan takaa vilisee.
En usko, että toisen naisen roolikaan on mikään erityisen ihailtava ja tavoiteltava. Kirjasta saattaa olla hyötyä niille toisille naisille, jotka rakastuneina varattuun mieheen eivät osaa suhteesta irrottautua ja kärsivät tilanteesta. On hyvä musitaa, että rakastuneena on kaikista helpoiten manipuloitavissa. Rakastunut sydän - ja nyt ei mitään merkitystä sillä, onko ensimmäinen tai toinen nainen! - haluaa uskoa sen, mitä sydän tuntee. Ja toisaalta hyvä niin, sillä muuten täällä Telluksella taapertaisi kovin kyynistä porukkaa.
(jos toisenkin) sitä ihminen mielensä muuttaa… Ensireaktioni kirjoituksesi huomatessasi oli ällistys: Ei voi olla totta, vieläkö tätä jaksetaan jauhaa!?? Tunnustan, en edes lukenut kirjoitustasi ennen kuin vastasin siihen ensimmäisen kerran. Luin sen kuitenkin myöhemmin ja päätin vielä kommentoida. Tässähän alkaa olla suorastaan kaksintaistelun fiilistä. Onneksi sentään vielä aseeksi kelpaa tämä sanansäilä; ei tarvitse miettiä valitaanko pistoolit vai miekat.
Olet kiitettävän uutterasti paneutunut aiempiin kirjoituksiini. Nyt siis keskustelemme keskustelemisesta. Mielestäni keskustelua on se, että ihmiset ilmaisevat omia mielipiteitään, mielellään vuorotellen ja suhteellisen asiallisesti. Keskustelua ei ole se, että toisen kirjoittajan (tässä tapauksessa sinun, Filosohvi) mielipiteitä toistetaan tyyliin: ”Etkö hölmö ymmärrä, mitä Filosohvi sanoo! Hänhän tarkoittaa sitä ja sitä.” Tämä ei ole mielestäni keskustelua, vaan juuri sitä – kieltämättä hieman ilkeästi sanottua – apinointia ja hännystelyä.
Totta on, että vastasin sinulle alkuun nimimerkillä ”ei ammattilainen”, mutta kerroin kyllä myös mistä se johtui. Tiesin aiemmasta kokemuksesta, että nimimerkki ”eevan” mielipiteet aiheuttavat joidenkin tämän palstan lukijoiden mielessä närää. Tiesin myös hyvin sen, että kirjoitanpa mitä tahansa, nämä jo syntyneet ennakkoasenteet vaikuttavat siihen, miten kirjoituksiani tulkitaan. Ja olin oikeassa. Kun kerroin olevani sama henkilö kuin eeva, alkoi heti se sama jonninjoutava eeva-keskustelu, jota nimenomaan halusin välttää. Myönnän, tästä provosoiduin – typerää kyllä – ja vastasin kitkerään sävyyn. Tyyliäni en tietoisesti muuttanut.
Asenteellisuudesta ja tieteellisyydestä. Nämä asiat liittyvät yhteen. Totesin jo aiemmin: Tieteessä ja tieteeseen pohjautuvissa kirjoituksissa ei sinänsä ole mitään moitittavaa; ongelma on se millä tavoin asiat esitetään. Tätä asiaa en näe tarpeelliseksi enää tämän enempää käsitellä. Asiaa on käsitellyt myös Se Toinen Eeva. Objektiivisuudessa lienee oppimista itsekullakin.
Vielä muutama sana sinun ottamastasi roolista tämän palstan terapeuttina. Tarkoitat varmasti hyvää ja kaunista ja pyrkimys ihmisten auttamiseen on aina positiivista. Mutta ehkä on aluksi syytä pohtia aivan vakavasti sitä, mikä on tällaisen internetin keskustelupalstan merkitys. Tätäkin lienee tutkittu, mutta oma villi arvaukseni on, että suurimmalle osalle näiden palstojen lukijoista nämä palstat ovat ajanvietettä. Palstan lukijat kommentoivat kirjoituksia miten nyt sattuu mieleen juolahtamaan sen kummemmin asiaa ajattelematta. Toki on aivan varmasti niitäkin, jotka kirjoittavat todellisista ongelmistaan ja vaikeuksistaan ja niitä, jotka vastaavat aivan vakavissaan. Ja varmasti on niitäkin, joille tällainen palsta on vaikeassa asiassa ainoa purkautumiskeino.
Aloitusten osalta ongelma on se, että emme koskaan tiedä, mikä on totuus tarinan takana. Luemme ties minkälaisessa mielentilassa kirjoitetun muutaman rivin ihmisen elämästä saamatta koskaan tietää kokonaiskuvaa asiasta. Ihminen antaa itsestään ja elämäntilanteestaan juuri sellaisen kuvan kuin haluaa, ja siihen on lukijan tyydyttävä. Ja vastaukset ovat yhtä ongelmallisia. Jokainen vastaaja antaa erilaisia ja usein ristiriitaisia neuvoja omista lähtökohdistaan. Miten kriisissä oleva ihminen voi tietää, mitä neuvoa noudattaa? Toki voi olla hyödyksi saada erilaisia näkökulmia asiaan, mutta kuitenkin.
Sinä, Filosohvi, esiinnyt täällä alan ammattilaisena, psykologiaa opiskelleena ihmisenä. Kuten sanottu, en ole ammattilainen, mutta jos olisin, antaisin kaikille niille tämän palstan lukijoille, joilla on todellinen, oikea ongelma ja kriisi päällä yhden ainoan neuvon: ÄLKÄÄ LUKEKO INTERNETIN KESKUSTELUPALSTOJA, vaan keskustelkaa teistä välittävien läheisten ihmisten kanssa tai jonkun alan ammattilaisen kanssa. Tätä asiaa voi verrata siihen, että vaikkapa rintasyöpään sairastunut ihminen alkaa kysellä neuvoja nettipalstoilta. Mitä muuta tällaiselle ihmiselle voi sanoa kuin, että mene hyvä ihminen lääkäriin äläkä täällä kysele! Näitä asioita sinun, Filosohvi, on syytä miettiä aivan yhtälailla kuin minunkin, joka olen täällä sanaisen arkkuni avannut. Mutta vielä enemmän sinun, joka käsittääkseni työskentelet ihmissuhdeongelmista kärsivien ihmisten parissa.
Minulle Filosohvin kirjoituksista on ollut apua. Kaikkinainen asioiden eri puolilta tarkastelu auttaa yleensä petettyä, vaikkei kaikista asioista samaa mieltä olisikaan. Yleensäkin petetyn suurimpia ongelmia on jäädä kiertämään ajatuksineen kehää, joten kehältä pois pääsy on aina tervetullutta.
Joku ihmetteli miksi petetyt tai muut avun tarvitsijat tältä palstalta apua hakevat. Itse jouduin tänne Googlesta hakusanalla uskottomuus ja onhan se on ollut terapeuttista lukea kohtalotovereiden kertomuksia. Vaikka keskustelu menee välillä juupas-eipäs jutusteluksi (haukkumiseksi), niin joukossa on joitain kultajyviäkin. Täytyy myöntää, että muutama kuukausi tätä palstaa riittää, mutta palaan varmaan joskus tulevaisuudessakin tänne.
Tärkeintä on tosiaan se, että joku yrittää saada ajatuksia pois siitä itsensä syyttelemisestä, siihen itsekin upposin.
Toisena huomasin sen, että Filosohvi oli ainoa, joka sanoi, että päätöstä jäädä suhteeseen tai lähdöstä ei tulisi tehdä, ennen kuin pahin raivo ja suru on ohi. Itellä tuli "katkeruudesta" sellainen ajatus, että onko taustalla joissakin jutuissa se, että lähtö tai jääminen on tehty ennen kuin valintaan on ollut edes valmis?
Palstalle palaamista voisi pikaisen vierailijan roolissa harrastaa kaikki, jotka tästä suosta pääsee ylös. Tulisitte sanomaan konkreettisia vinkkejä siitä, mikä helpotti oloa jne. Filosohvikin heitti jo jotain vinkkiä. Mutta tärkeimpänä olisi varmaan kuulla kannustusta: tästä selviää. Ja onhan se eri juttu kertoa asioista kohtalotovereille. Tietää, että toinen ymmrätää ne tuskaiset tunteet ja sanat.