Anonyyminä on helppo puhua, sillä kenellekään en oikeasti tästä voisi puhua. Ikinä. Koskaan. En minä, sillä tämä ei oikeasti tapahtunut, sitä ei todistanut kukaan, sitä ei saa kukaan koskaan tietää...
Elän avoliitossa, rakastan miestäni. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja selvinneet paljosta. Aina eivät asiat ole olleet hyvin, mutta sitkeästi olemme yrittäneet, sillä haluamme elää juuri toistemme kanssa. Mieheni petti minua, mutta luulin jo antaneeni sen anteeksi... Ehkä jokin katkeruus on kuitenkin jäänyt minuun. Jokin korventava liekki, niin pieni ettei sitä näe, mutta niin korventava että sen tuntee. Mutta itsepä olen tieni valinnut ja päättänyt jatkaa mieheni kanssa.
Mutta minulla on salainen ystävä. Aluksi hän oli vain ystävä, sellainen ihminen joka sai minut nauramaan ja jonka kanssa saatoin keskustella maailman politiikasta tai uskonnoista tai feminismistä tai mistä tahansa. Tiesin kuitenkin, että hän oli minuun ihastunut. Palvoi salaa ja ehkä toivoi enemmän. Minä en voinut kuvitellakaan muuta kuin ystävyyttä ja ajoittain hänen palvontansa, ihastuksensa, epävarmuutensa ärsytti suunnattomasti.
Ja mitä minä meninkään tekemään!?? Tavanomainen tapaamisemme eteni yhteen ja sitten toiseen asiaan ja lopulta seksiin. Enkä edes osaa katua sitä, sillä se oli kaunista. Kadun vain sitä, että joudun valehtelemaan molemmille; miehelleni ja "ystävälleni". Jostakin idioottimaisesta syystä projisoin jotakin elämäni ahdistusta ja ajoin itseni tähän tilanteeseen. Ei minua hetki tai intohimo vienyt, olinpahan vain niin huomionkipeä ja ahdistunut, että jotakin oli tehtävä... Ja valitsin se typerimmän ja moraalittomimman tavan, joka ei taatusti auta ketään. Pieni korventava liekki sisälläni oli sammunut, sillä nyt saatoin todella ymmärtää miestäni. Tietää, mitä hän oli kokenut ja tuntea sen itsekin.
Nyt tämä "ystäväni" haluaa luonnollisesti enemmän. Minussakin läikehtii välillä jokin ja muisto yhteisestä hetkestä saa minut kuvittelemaan tunteita, joita ei ole. En ole rakastunut, en edes ihastunut. Olen vain kokenut jotain, mitä en aikaisemmin. Ollut ehdoitta jumalattarena jonkun käsivarsilla, täydellisenä edes sen yhden epätodellisen hetken.
Mieheni rakastaa minua, mutta luonnollisesti alkuhuuma on jo laantunut. Tämä uusi ystäväni tarjoaa minulle jotain sellaista ja asemaa jalustalla, josta ei ole alas tulemista. Ei se toimisi, ei se onnistuisi. Mutta voisinko edes katua? Voisinko edes tuntea itseni huonoksi ja likaiseksi ja alhaiseksi? Voisinko edes olla rehellinen? Onko oman typeryytensä tajuaminen pelastus?
Elän avoliitossa, rakastan miestäni. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja selvinneet paljosta. Aina eivät asiat ole olleet hyvin, mutta sitkeästi olemme yrittäneet, sillä haluamme elää juuri toistemme kanssa. Mieheni petti minua, mutta luulin jo antaneeni sen anteeksi... Ehkä jokin katkeruus on kuitenkin jäänyt minuun. Jokin korventava liekki, niin pieni ettei sitä näe, mutta niin korventava että sen tuntee. Mutta itsepä olen tieni valinnut ja päättänyt jatkaa mieheni kanssa.
Mutta minulla on salainen ystävä. Aluksi hän oli vain ystävä, sellainen ihminen joka sai minut nauramaan ja jonka kanssa saatoin keskustella maailman politiikasta tai uskonnoista tai feminismistä tai mistä tahansa. Tiesin kuitenkin, että hän oli minuun ihastunut. Palvoi salaa ja ehkä toivoi enemmän. Minä en voinut kuvitellakaan muuta kuin ystävyyttä ja ajoittain hänen palvontansa, ihastuksensa, epävarmuutensa ärsytti suunnattomasti.
Ja mitä minä meninkään tekemään!?? Tavanomainen tapaamisemme eteni yhteen ja sitten toiseen asiaan ja lopulta seksiin. Enkä edes osaa katua sitä, sillä se oli kaunista. Kadun vain sitä, että joudun valehtelemaan molemmille; miehelleni ja "ystävälleni". Jostakin idioottimaisesta syystä projisoin jotakin elämäni ahdistusta ja ajoin itseni tähän tilanteeseen. Ei minua hetki tai intohimo vienyt, olinpahan vain niin huomionkipeä ja ahdistunut, että jotakin oli tehtävä... Ja valitsin se typerimmän ja moraalittomimman tavan, joka ei taatusti auta ketään. Pieni korventava liekki sisälläni oli sammunut, sillä nyt saatoin todella ymmärtää miestäni. Tietää, mitä hän oli kokenut ja tuntea sen itsekin.
Nyt tämä "ystäväni" haluaa luonnollisesti enemmän. Minussakin läikehtii välillä jokin ja muisto yhteisestä hetkestä saa minut kuvittelemaan tunteita, joita ei ole. En ole rakastunut, en edes ihastunut. Olen vain kokenut jotain, mitä en aikaisemmin. Ollut ehdoitta jumalattarena jonkun käsivarsilla, täydellisenä edes sen yhden epätodellisen hetken.
Mieheni rakastaa minua, mutta luonnollisesti alkuhuuma on jo laantunut. Tämä uusi ystäväni tarjoaa minulle jotain sellaista ja asemaa jalustalla, josta ei ole alas tulemista. Ei se toimisi, ei se onnistuisi. Mutta voisinko edes katua? Voisinko edes tuntea itseni huonoksi ja likaiseksi ja alhaiseksi? Voisinko edes olla rehellinen? Onko oman typeryytensä tajuaminen pelastus?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanonta kaksi ihmistä ei voi tehdä sitä, etteikö joku kolmas saa siitä tietää.
Monesti, jos on päädytty jatkaamaan suhdetta petäämisen jälkeen, niin sitä jatkamista auttaa ja petetyn oloa jollakin ihmeellisellä tavalla helpottaa tilanteen "tasoitus", eli kokea itse myös vierasta. Tietenkin on huono tapa petää ja paljon parempi tapa olisi selvittämisvaiheessa tasoittaa tilanne, ei pettämisellä, vaan sopimalla, että toinen voi kokea vierasta, niin asetelma arkipäiväistyy huomattavasti paremmin.
Suhteessa voi olla vähän vaikea löytää yhteistä säveltä, jos koko ajan korventaa pieni liekki sisällä "olen 1-0" tappiolla.
Luulen, että jostakin tällaisesta korventamisesta voisi olla tapauksessasi kyse.
Onneksi tiedostat sen, että ei se parisuhde kenenkään kanssa aina ruusuista ole, eikä vaaleanpunaiset jalustat tahdo kestää sellaisenaan syysmyrskyjä. Jalustat on enemmän "vaalilupauksia".