Heissan..
Täällä varmasti jollain on henkilökohtaisia kokemuksia parisuhdekammoisesta kumppanista.
Hieman taustaa:
Olemme seurustelleet noin. 3 vuotta ja meillä ei ole ollut sen kummempia erimielisyyksiä, meillä on mennyt jopa vähän "liiankin" hyvin, jos noin voi sanoa. Olemme hyvin samanlaisia (kiinnostuksen kohteet, huumori,ajatusmaailma) mutta toisaalta hyvin erilaisia. Itse olen hyvin aktiivinen, tempperamenttinen ja sosiaalinen ja poikaystäväni on selvästi tasaisempi persoona.
Asumme kummatkin kotonamme (itse olen 18,hän 21).
olemme puhuneet suhteen vakiinuttamisesta (kihloista,naimisiin menosta). Itsestäni tuntuisi luonnolliselta mennä kihloihin ja niin katsoa taas elämää eteenpäin. Olemme keskustelleet kihlauksen merkityksestä ja kummallekkin on selvää että se on lupaus avioliitosta. En tiedä mistä olen saanut varmuuden siitä että hänen kanssaan haluan vanheta. Tiedostan hänen ärsyttävät puolensa, mutta tiedän että myös minussa on niitä ja osaan nähdä sen miten hän jaksaa sietää niitä. Olen todella tajunnut sen että jokaisessa on ärsyttäviä piirteitä ja pitää vaan yrittää löytää kumppani jonka ärsyttävät piirteet ovat "suht siedettäviä". Ja minusta tuntuu että olen löytänyt tämän kumppanin.
Ongelmana on se että minä olen valmis etenemään ja varma hänestä. Poikaystävälleni tulevaisuus on vielä usvan peitossa, hän ei koe olevansa valmis etenemään suhteessa. Olemme nuoria ja ymmärrän että meillä on vielä paljon valintoja edessä, jotka voivat erottaa tiemme. Poikaystäväni vanhemmat ovat eronneet ja tämä on ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhteemme ja se tietenkin pistää miettimään voiko tämä onnistua. Hänen vanhempiensa ero on varmasti vaikuttanut siihen ettei hän halua ottaa riskejä parisuhteessa. Hän on muutenkin luonteeltaan ihminen joka pohtii, tekee varmoja, hyvin harkittuja valintoja, eikä paljoa ota riskejä. Minä taas olen erinlainen,minusta koko parisuhde on riski (avioliitosta puhumattakaan). Mielestäni meillä on kuitenkin hyvät lähtökohdat yhteiselle tulevaisuudelle. Me voimme keskustella asioista ja olemme toistemme parhaat ystävät. Olen oppinut omista vanhemmistani (ovat edelleen naimisissa) että kompromissit ja "taistelu henki" ovat parisuhteen yksiä tärkeimpiä ylläpitäjiä.
Meillä kuitenkin on molemmilla harrastuksia ja ystäviä, emme me näe joka päivä, emmekä edes joka toinen. ELi emme ole iilimatoja ja muusta maailmasta eristyneitä.
Miksi siis mieheni on niin epävarma? En enää tiedä miten suhtautua. Pitääkö minun antaa ajan kulua ja katsoa mitä tulee, vai mitä?
Mieheni myös pitää minua jollain tavalla itsestäänselvyytenä (eli että olen hänen kanssaan). Se johtuu ehkä siitä että minä olen iskenyt hänet (hänellä meni pitkään ennenkuin sai päätettyä haluaako aloittaa seurustelun).
Itse olen optimistinen ja hän pessimistinen.Olen hyvin herkkä ja tunneihminen, hän enemmän rationaalinen ja pohdiskelija. Hän on ollut minulle aina unelmienmies ja on edelleen. En vaihtaisi häntä pois vaikka aika ajoin tuntuu että olisi helpompaa yksinään. Hän oli seurustelumme alussa hieman syrjäytynyt ja hänellä ei ole ollut kovinkaan paljon kontakteja tyttöihin. Minä taas olen varttunut poikien parissa. Kanssani poikaystäväni on "sosiaalistunut" roimasti, ja se on hyvä. Hänellä ei ole ollut seurustelumme alussa käsitystä mitä hän haluaa parisuhteelta ja se käsitys on pikkuhiljaa alkanut muotoutua seurustelumme edetessä.
Miten minun pitää muuttaa käytöstäni ettei hän pidä minua itsestäänselvänä. Olen lämmin ja kaikin puolin rakastava persoona ja se "paha nainen" josta kaikki lehdet kirjoittavat miehen ihanteena tuntuu hyvin kaukaiselta. En minä voi muuttaa persoonallisuuttani ja luonnettani. Olen näyttävännäköinen nuorinainen ja olen varma ettei minun tarvitsisi olla yksin jos nykyinen suhde kaatuisi.
Poikaystävänikin on sanonut että hänestä tuntuu hyvälle ajatella meitä aviossa ja yhteistä tulevaisuutta. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa. Siksi en ymmärräkkään miksi tämä on näin vaikeaa. Hän on itsekkin sekaisin tästä tilanteesta, eikä ymmärrä itseään.
Olemme puhuneet monet yöt tästä aiheesta ja yrittäneet miettiä mistä kiikastaa. Onko hän aitoutumiskammoinen vai eikö hän ole vain vielä valmis sitoutumaan? Hän ei tunne että painostaisin häntä, eikä se ole tarkoituksenikaan. Minulla on hyvä olla myös näin, mutta en saa tulevaisuutta pois mielestäni. toivoisin että hän voisi sanoa minulle että uskoo vanhasti menevänsä naimisiin kanssani, mutta nyt ei ole vielä sen aika. Ei minullakaan ole kiire naimisiin, mutta kihlat tuntuisivat luonnolliselta.
En tiedä saako tästä mitään selvää ja osaako kukaan neuvoa minua. Onko jollakin ollut samanlaista tilannetta, onko poikaystäväni sitoutumiskammoinen vai onko tässä kyse jostain muusta?
Täällä varmasti jollain on henkilökohtaisia kokemuksia parisuhdekammoisesta kumppanista.
Hieman taustaa:
Olemme seurustelleet noin. 3 vuotta ja meillä ei ole ollut sen kummempia erimielisyyksiä, meillä on mennyt jopa vähän "liiankin" hyvin, jos noin voi sanoa. Olemme hyvin samanlaisia (kiinnostuksen kohteet, huumori,ajatusmaailma) mutta toisaalta hyvin erilaisia. Itse olen hyvin aktiivinen, tempperamenttinen ja sosiaalinen ja poikaystäväni on selvästi tasaisempi persoona.
Asumme kummatkin kotonamme (itse olen 18,hän 21).
olemme puhuneet suhteen vakiinuttamisesta (kihloista,naimisiin menosta). Itsestäni tuntuisi luonnolliselta mennä kihloihin ja niin katsoa taas elämää eteenpäin. Olemme keskustelleet kihlauksen merkityksestä ja kummallekkin on selvää että se on lupaus avioliitosta. En tiedä mistä olen saanut varmuuden siitä että hänen kanssaan haluan vanheta. Tiedostan hänen ärsyttävät puolensa, mutta tiedän että myös minussa on niitä ja osaan nähdä sen miten hän jaksaa sietää niitä. Olen todella tajunnut sen että jokaisessa on ärsyttäviä piirteitä ja pitää vaan yrittää löytää kumppani jonka ärsyttävät piirteet ovat "suht siedettäviä". Ja minusta tuntuu että olen löytänyt tämän kumppanin.
Ongelmana on se että minä olen valmis etenemään ja varma hänestä. Poikaystävälleni tulevaisuus on vielä usvan peitossa, hän ei koe olevansa valmis etenemään suhteessa. Olemme nuoria ja ymmärrän että meillä on vielä paljon valintoja edessä, jotka voivat erottaa tiemme. Poikaystäväni vanhemmat ovat eronneet ja tämä on ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhteemme ja se tietenkin pistää miettimään voiko tämä onnistua. Hänen vanhempiensa ero on varmasti vaikuttanut siihen ettei hän halua ottaa riskejä parisuhteessa. Hän on muutenkin luonteeltaan ihminen joka pohtii, tekee varmoja, hyvin harkittuja valintoja, eikä paljoa ota riskejä. Minä taas olen erinlainen,minusta koko parisuhde on riski (avioliitosta puhumattakaan). Mielestäni meillä on kuitenkin hyvät lähtökohdat yhteiselle tulevaisuudelle. Me voimme keskustella asioista ja olemme toistemme parhaat ystävät. Olen oppinut omista vanhemmistani (ovat edelleen naimisissa) että kompromissit ja "taistelu henki" ovat parisuhteen yksiä tärkeimpiä ylläpitäjiä.
Meillä kuitenkin on molemmilla harrastuksia ja ystäviä, emme me näe joka päivä, emmekä edes joka toinen. ELi emme ole iilimatoja ja muusta maailmasta eristyneitä.
Miksi siis mieheni on niin epävarma? En enää tiedä miten suhtautua. Pitääkö minun antaa ajan kulua ja katsoa mitä tulee, vai mitä?
Mieheni myös pitää minua jollain tavalla itsestäänselvyytenä (eli että olen hänen kanssaan). Se johtuu ehkä siitä että minä olen iskenyt hänet (hänellä meni pitkään ennenkuin sai päätettyä haluaako aloittaa seurustelun).
Itse olen optimistinen ja hän pessimistinen.Olen hyvin herkkä ja tunneihminen, hän enemmän rationaalinen ja pohdiskelija. Hän on ollut minulle aina unelmienmies ja on edelleen. En vaihtaisi häntä pois vaikka aika ajoin tuntuu että olisi helpompaa yksinään. Hän oli seurustelumme alussa hieman syrjäytynyt ja hänellä ei ole ollut kovinkaan paljon kontakteja tyttöihin. Minä taas olen varttunut poikien parissa. Kanssani poikaystäväni on "sosiaalistunut" roimasti, ja se on hyvä. Hänellä ei ole ollut seurustelumme alussa käsitystä mitä hän haluaa parisuhteelta ja se käsitys on pikkuhiljaa alkanut muotoutua seurustelumme edetessä.
Miten minun pitää muuttaa käytöstäni ettei hän pidä minua itsestäänselvänä. Olen lämmin ja kaikin puolin rakastava persoona ja se "paha nainen" josta kaikki lehdet kirjoittavat miehen ihanteena tuntuu hyvin kaukaiselta. En minä voi muuttaa persoonallisuuttani ja luonnettani. Olen näyttävännäköinen nuorinainen ja olen varma ettei minun tarvitsisi olla yksin jos nykyinen suhde kaatuisi.
Poikaystävänikin on sanonut että hänestä tuntuu hyvälle ajatella meitä aviossa ja yhteistä tulevaisuutta. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa. Siksi en ymmärräkkään miksi tämä on näin vaikeaa. Hän on itsekkin sekaisin tästä tilanteesta, eikä ymmärrä itseään.
Olemme puhuneet monet yöt tästä aiheesta ja yrittäneet miettiä mistä kiikastaa. Onko hän aitoutumiskammoinen vai eikö hän ole vain vielä valmis sitoutumaan? Hän ei tunne että painostaisin häntä, eikä se ole tarkoituksenikaan. Minulla on hyvä olla myös näin, mutta en saa tulevaisuutta pois mielestäni. toivoisin että hän voisi sanoa minulle että uskoo vanhasti menevänsä naimisiin kanssani, mutta nyt ei ole vielä sen aika. Ei minullakaan ole kiire naimisiin, mutta kihlat tuntuisivat luonnolliselta.
En tiedä saako tästä mitään selvää ja osaako kukaan neuvoa minua. Onko jollakin ollut samanlaista tilannetta, onko poikaystäväni sitoutumiskammoinen vai onko tässä kyse jostain muusta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinua todennäköisesti ärsyttää vastaukseni, mutta itse sanoisin tässä vaiheessa, että antaa ajan mennä. Älä puhu kihlauksista tai avioliitosta mitään, mutta puhu yhteenmuuttamisesta. Se kertoo paljon siitä, että miltä tulevaisuus näyttää. Saattaa olla, että miehesi tajuaa, että kun olette asuneet aikanne yhdessä, että tämän ihmisen kanssa haluan jakaa elämäni ja sitten luonnollisesti tahtoo kihloihinkin. Teillä on vielä edessä se yhdessä asuminen, joka paljastaa paljon ihmisestä ja suhteestakin. Pystyttekö tekemään yhdessä päätöksiä? Miten sujuu siivous ja laskunmaksu? Nämä kuulostavat naurettavilta asioilta, mutta niillä on paljon merkitystä kun yhdessä eletään..
Kuten itse fiksusti sanoitkin, että et tahdo painostaa ja se on hyvä juttu. Olette vielä nuoria ja tietty ajatusmaailman kehitys on kesken. Mielestäni voisit "unohtaa" hetkeksi pitkän tähtäimen suunnitelmat ja vain kysellä, että jos vaikka muuttaisitte kesäksi yhteen ja kokeilisitte miltä se tuntuu. Siinä elellessä tulisi sitten luonnollisesti ne kihlaukset ja muut sitoutumiset.
Älä huoli, miehesi pohdiskelee asioita ja miettii tulevaisuutta. Usko pois, se on parempi niin kuin suin päin eteenpäin ryntääminen. Olet varmasti itsekin varma, että juuri sinä olisit se tyttö jonka kanssa hän tahtoisi kihloihin jne. Hän ei vain ole vielä valmis siihen. Kihlat saattavat tuntua nuoresta miehestä todella lopulliselta.
Voin kuvitella, että kun sinä tahtoisit suunnitella tulevaisuutta ja miettiä kihloja, niin niiden asioiden pyöriessä päässä niin niitä on vaikea sieltä pois saada ja ne on vaikea unohtaa. Kuitenkin tässä punnitaan ensimmäistä kertaa se kompromissien taito. Jaksatko ymmärtää poikaystävääsi tässä asiassa? Nuorihan olet ja jos tuntuu siltä, että ei se poikaystävä aio koskaan sinua kosia ja jos se sinulle todella on niin tärkeää, niin sitten kannattaa miettiä elämässä eteenpäin menemistä ja mahdollista suhteen katkaisemista. Mutta tätä kannattaa miettiä ja harkita tarkkaan. Hyvää suhdetta ei kannata heittää hukkaan, vaikka nuori olisikin.
Kiitos vastauksesta
"Ongelmana" tässä on se että meillä kummallakin on periaate että ei yhteen muuteta ennenkuin mennään naimisiin. Paitsi jos opiskelut menevät niin että joutuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, niin siten yhteinen asunto tulisi kyseeseen.
Arvostan tätä suhdetta, enkä halua omien kihlaus intojeni pilata sitä. Yritän olla kärsivällinen ja ajatella että jonain päivänä se palkitaan :)
Hankalaa on se että meillä on kaikki todella hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan kai ole?
Mielestämme rakkaudestamme ei puutu mitään. Tuntuu että tässä alkaa hakemaan ongelmia kun niitä ei kuulu..
Mikä sinusta tekee naisesta mielenkiintoisen ja taistelemisen arvoisen? Tuntuu että olen liian kiinni hänessä. Miten pääsen tästä takiastunteesta eroon, ja sillä tavalla uskoisin että hän huomaisi tarvitsevansa minua, kun tajuaa ettei minun läsnäolo ole itsestäänselvyys..
No älä ainakaan rupea temppuilemaan, siitä ei seuraa mitään hyvää. Kerro hänelle että tunnet olosi hiukan aliarvostetuksi, ja kerro myös millä tavoin hän voisi saada olosi tuntumaan arvostetummaksi.
Muuuten toi koko sun homma tuntuu lähinnä jännityksen etsimiseltä. Mitäs jos lähtisitte yhdessä joululomalla vaikka viikoksi jonnekin mökille, tai jompi kumpi muuttaisi viikoksi toisen luo (kysykää vanhemmilta ensin)? Siinä sitä vaihtelua.
Hyvä Salmi!
Tulkintasi jännityksen etsimisestä ei todellakaan pidä paikkaansa. Kumpikaan meistä ei kaipaa lisää jännitystä tähän elämään. Suhteemme on todella rikas ja antoisa, eikä se tarvitse uusia jänittäviä asioita. En ymmärrä mistä sait moista pähäsi?!
Kiitos vinkistä, vietämme joulun yhdessä. Että se siitä..
Älä suotta murehdi tulevaisuutta, turha hankkia vatsahaavaa noin nuorena :)
Olette olleet yhdessä vain vähän aikaa, 3 vuotta ei vielä mielestäni ole kovin paljon. Lisäksi olette vielä melko nuoria, joten ikäkin on puolellasi, mihin hoppuilet? Ymmärrän, että haluat mennä kihloihin, muuttaa yhteen ja mennä naimisiin, ehkä sen aika ei kuitenkaan ole vielä?
Kerroit avausviestissäsi, että poikaystäväsi haluaa kanssa naimisiin, muttei ihan vielä. Ehkä hän on yhtä konservatiivinen kuin minä, ja ajattelee kihlausta tosiaan lupauksena avioliitosta, lupauksena, jolloin sovitaan myös hääpäivää. Kuten sanoit, kyllä se päivä vielä tulee ja odotuksesi palkitaan.
Periaatteet ovat hienoja, ja ne ovat myös tehty rikottaviksi. Mielestäni kaikkien parien tulisi asua yhdessä ennen kihloja ja naimisiin menoa (vaikka se onkin joidenkin mielestä syntiä). Sillä vain asumalla yhdessä voi todella oppia tuntemaan toisen, asumalla yhdessä huomaa myös, mikäli suhteella on tulevaisuus.
Teillä menee hyvin. Piste. Sinulla on rakastava poikaystävä joka kohtelee sinua kuin prinsessaa, mitä enemmän voisit odottaa? Mitä se kihlaus muuttaisi suhteessanne, sinullahan on jo nyt lupaus yhteisestä tulevaisuudesta ja aviosta. Tuon enempää et voi mielestäni tässä vaiheessa pyytää, valitettavasti. Mielestäni yhteenmuutto toisi oikeaa muutosta suhteenne, yhteenmuuton ja arjen kautta suhteenne syvenee oikeaksi rakkaudeksi, näin uskallan luvata. Joten koitahan järjestää opiskelut niin, että "joudutte" samalle paikkakunnalle, tai nielkää periaatteenne :)
Ja sitten vielä tuohon tunteesi, että sinua pidetään itsestäänselvyytenä. Mitä sinä odotat poikaystävältäsi? Millä tavoin hän ei huomioi sinua? Eikö hän soita kun on luvannut, eikö hän kysy sinulta ennen suunnitelmien tekoa, eikö hän muista merkkipäiviäsi, eikö hän helli ja halaa? Se, ettei hän vielä ole valmis kihloihin ei tarkoita, että olisit hänelle itsestäänselvyys.
Voisin kertoa hieman itsestäni: olen 25-vuotias ja takana on melko tasan 5 vuotta kestänyt suhde. Yhdessä olemme asuneet nelisen vuotta, emmekä vielä ole kihloissa. Tulevaisuudesta on puhuttu, suunnitelmissa on isot häät, lapsia ja vanheneminen yhdessä. En kuitenkaan kaipaa kihloja - vielä. En ole valmis menemään naimisiin vielä muutamaan vuoteen, enkä pidä pitkistä kihlauksista. Eikä se sormus sormessa muuttaisi tunteitamme suuntaan tai toiseen.
Minä olen ihan "normaali" suomalainen nainen, enkä tunne olevani itsestäänselvyys. En tiedä tarviiko naisen olla tavoiteltava tai erityisen mielenkiintoinen jotta hän olisi taistelemisen arvoinen. Riittää, kun on oma itsensä. Sinuunhan poikaystäväsi rakastui, älä yritä olla jotain mitä et ole :)
kiitos vastauksesta..
Olemme miettineet että "mieheni" olisi aika muuttaa äidin huostasta pois ja itsenäistyä.. En usko että muutamme aivan heti yhteen, periaatteemme ovat yhteisiä ja me pidämme niistä kiinni, mutta kiitos ideasta. Välillä periatteemme todella tuntuu typerältä meistä molemmista, koska on viikkoja jolloin vietämme toistemme kanssa paljon aikaa, ja ainainen reissaaminen toiselta toiselle alkaa olla rasite..
Niin, en tiedä kirjoitinko epäselvästi, mutta se siinä juuri on, kun miheni ei voi sanoa minulle että haluaa kanssani naimisiin, minä toivoisin sitä, ja se antaisi minulle mielerauhan. Tiedän ettei sormus tai lupaukset pidä miestä omanani, mutta silti. Tuntuu jo hölmöltä jankuttaa tästä :)
Ehkä tämä johtuu siitä, että olen luonteeltani suunnitteljia. Suunnittelen elämää eteenpäin ja minulla on "etappeja". Olen yrittänyt vähentää sitä, koska mieheni ei elä niin ja tiedän hyvin että pitäisi osata elää tässä hetkessä.
Kihlaus tuntuisi minusta siltä lupaukselta jonka toivoisin hänen minulle antavan. Olemme puhuneet kihlauksesta ja se merkitsee meille lupausta avioliitosta, MUTTA me emme ole sitä mieltä että kihloihin mentäessä pitää lyödä hääpäivä lukkoo (kuten itse sanoit) . Eli ajattelemme tästä asiasta samalla tavalla. Uskon että hänen täytyy itsenäistyä ja tajuta miltä tuntuisi elää yksin ja ajan myötä hän ehkä saisi varmuuttaa siihen, että voisin todella olla hänen tuleva vaimonsa :)
Totta olemme nuoria ja tajuan se itsekkin. Olemme tunteneet toisemme yli 5 vuotta, josta 3v seurusteltu. Suhteemme alkoi kaveri pohjalta.
Sillä itsestäänselvyydellä tarkoitin sitä, että poikaystäväni on ITSE sanonut minulle että hänestä tuntuu että olen itsestäänselvyys hänelle, ja siksi hän ei välttämättä koe tarvetta kihlaukseen.
Elämme jonkin näköstä murrosvaihetta juuri tällä hetkellä. Tiedän että minun pitäisi olla vielä kärsivällinen ja poikaystäväni sanoikin viime iltana iltalenillä, että on hurjan kiitollinen ja ylpeä siitä miten jaksan olla positiivinen, suhtautua hyvin ja olla hänen vierellään kun hän tekee nyt jonkin näköistä "perusremppaa" suhteessamme ja hän näkee että minuun sattuu hänen epäilynsä minun suhteen.
Parin viime päivän ajan, aina jonain hetkinä Hänestä on ensimmäistä kertaa seurustelumme aikana tuntunut siltä ettei halua olla lähellä minua (suudella, halata) ja se on jotenkin pelästyttänyt hänet. Mielestäni se on normaalia ja olenkin yrittänyt sitä hänelle sanoa. Itsellänikin tulee aika ajoin fiiliksiä ettei halua olla lähellä, mutta ne ovat olleet ohimeneviä ja olen kertonut tämän hänellekkin.
Eilen hän alkoi puhumaan platonisesta rakkaudesta ja se sai minut todella surulliseksi, en tajua kuinka hän voi epäillä, että rakkautemme on muuttumassa kaverilliseksi. Koska OIKEASTI, meidän suhteemme ei todellakaan ole platonisa. Sain puhuttua suuni tyhjäksi, ja vaikutti että hän itsekkin huomasi kuinka kummalta hänen teoriansa platonisesta rakkaudesta tuntuu.
Tällä hetkellä uskomme molemmat että aika korjaa pienet "naarmut" joita suhteeseemme on tullut. Tarvitsemme molemmat hetken miettimisaikaa. Pelkään vain että hän yksin pohtiessaan saa ihmeellisiä ajatuksia päähänsä ja tekee vääriä johtopäätöksiä.
Itse olen ollut itse miehesi tilanteessa. Tunsimme toisemme muutamia kuukausia jonka jälkeen aloimme seurustelemaan. Puolentoista vuoden päästä tyttökaveri muutti toiselle paikkakunnalle 60 km päähän. Seurustelu jatkui vuoden viikonloppuisin tapaillen. Tyttöystävä puhui tulevaisuudesta, kihloista, lapsista jne. Tuntui ihan normaalilta puhua haaveista ja tulvaisuuden odotuksista. Mutta se että tyttöystävä jankutti vain kihloihin menosta. En loppuvaiheessa jaksanut sanoa vain että katotaan myöhemmin. 2,5 vuotta seurustelun jälkeen kihlauduimme. Suhde olisi kelvannut minulle sellaisenaankin kun ei tuo kihlaus merkinnyt mulle niin paljoa kuin tyttöystävälle. Mutta tyttöystävän mieliksi kai menin kihloihin. Puolivuotta myöhemmin alkoi suhde rakoilemaan, tuli riitoja pienistä asioistae, eikä enään nähtykkään joka viikonloppu. Siihen kuihtui se suhde lähes kihlautumisen jälkeen, hävettää vain kun sukulaiset ovat muistaneet. Että kannattaapi antaa miehellesi aikaa kunnes hänkin tuntee samoin että se kihlaus olisi ok. Turha toista patistaa kihlautumaan.
En ole itseni mielestä patistanut, eikä miehestänikään tunnu siltä.. Olemm keskustelleet asiasta ilman panostusta. Koska en todellakaan halua eetä menemme kihloihin MINUN halujeni takia..