minun päiväni

Mä en tiedä miksi kaikki on mulle niin helvetin vaikeaa. Tahtoisin muuttua, mutta sekin on vaikeaa. Miksi..?

Tänään olin koulussa ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Ihmiset luulevat minun olleen sairaana. Ehkä olenkin, mutten sillä tavalla millä he luulevat. Jotkut ovat kyselleet aionko lopettaa koulun. En aio, luulisin. Tahdon ammatin, tahdon töihin. Mutta se ei onnistu, jos en käy koulua loppuun. Siksi en aio lopettaa. Mutta on niin helppo sanoa, vaikka tekeminen on vaikeaa.

Miksi en siis ollut koulussa? Oli minulla ensin kuumettakin, mutta se meni ohi parissa päivässä. Sen jälkeen en vain enää jaksanut nousta ylös. Aamun ensimmäiset liikkeet ovat ne vaikeimmat. Tänä aamuna meinasi toistua se, mitä olen tehnyt jo kahden viikon ajan.

Yöllä en taaskaan meinannut saada unta. Illalla pahat ajatukset ja paha olo vyöryvät päähäni. Miltei joka yö itken itseni uneen, niin tapahtui myös viime yönä. Kello oli silloin varmaan jo neljä, ehkä jopa viisi. Aamulla onneksi sai nukkua pitkään. Kun herätyskello sitten soi, kävi aivan samalla tavalla kuin muinakin aamuina. Minä en jaksanutkaan. Noin viiden minuutin ajan taistelin itseni kanssa, noustako vai eikö. Ja kuten aina, tälläkin kertaa ei voitti ja nukahdin takaisin suloiseen uneen.

Tällä kertaa kaverini pelasti minut. Asun asuntolassa ja hän tuli ennen tuntia herättämään minut. Luuli varmaan, että olin hereillä. Minulla oli vielä puoli tuntia aikaa ehtiä tunnille ja sinne meninkin. Kun ihmiset huomasivat minut, kysely alkoi. Missä olet ollut? Lopetatko koulun? Miksi olit sairaana? Ja minä vastailin parhaani mukaan. Kellekään en kertonut totuutta, en edes opettajalle.

Tiedän, että minulle tulee ongelmia poissaolojeni takia. Minun on yksinkertaisesti PAKKO mennä juttelemaan opettajan tai kuraattorin kanssa. Mutta en tiedä miten pystyn siihenkään. En osaa tehdä mitään, en pysty hoitamaan asioitani kuntoon. Kavereillekaan en osaa puhua. En kellekään. Uskon, että ihmiset tuomitsevat minut, ovat ehkä jo tuominneet, enkä minä osaa asiaa muuttaa. Tämä on ehkä pahinta soopaa mitä suustani on koskaan tullut, mutta silti ajattelen näin. Ja sitäpaitsi, miksi kukaan välittäisi? Miksi ketään kiinnostaisi, mitä minulle tapahtuu? Olen vain tuntemattomien sylkykuppi, tuttujen auttava olkapää ja vitsinkertoja. Miksi kellään olisi syytä uskoa, kuinka paha olo minulla on!?!

En tiedä, kuinka kauan menee, että joku huomaa, etten ole enää niin iloinen ja auttavainen kuin ennen. Ehkei niin tapahdu. Osaan pitää tätä naamaria joka on ollut kasvoillani jo liian monta vuotta. Ja jokainen päivä on ollut ja tulee olemaan vielä enemmän liikaa. En tiedä miten huomenna herään, toivon vain että nousisin ylös. Jokainen ilta lupaan itselleni: Huomenna menen kouluun! Mutta jokainen aamu rikkoo tuon lupauksen.

Toivottavasti muutun. Tai toivottavasti menen huomenna kouluun. Toivottavasti puhun jollekin.

Pahinta on kun en tiedä mikä minun on......