Suhteeni poikaystävääni päättyi eilen ja sen jälkeen en ole ollut entiseni.. En edes osannut aavistaa poikaystäväni miettineen eroa..
Nyt en pysty nukkumaan, kun pääni on täynnä ajatuksia.. Valveilla ja unessa kokoajan pyörittelen samoja asioita mielessäni. Mitä tein väärin? Miksi? Onko joku toinen? Ruokahalua ei ole ollenkaan, pikemminkin vatsassa on sellainen olo kuin krapulassa(vaikka juomiseen en ole sortunut)..
Töihin ei kiinnostaisi mennä ollenkaan, samantekevää. Makaan sohvalla kaiken vapaa-aikani.. katson televisiota kuitenkaan kunnolla näkemättä yhtään ohjelmaa.. itkettää.. suututtaa.. ahdistaa.. On ikäväikäväikävä. Ja tällöin muistan hänen hymykuopat ja ruskeat silmänsä. Sattuu.
Milloin tämä loppuu? Haluan päästä elämässäni vielä eteenpäin sillä tiedän että paluuta menneisyyteen ei tässä tapauksessa ole.. Voimia kaikille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. Tämä on kamalinta, mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti.
Nyt en pysty nukkumaan, kun pääni on täynnä ajatuksia.. Valveilla ja unessa kokoajan pyörittelen samoja asioita mielessäni. Mitä tein väärin? Miksi? Onko joku toinen? Ruokahalua ei ole ollenkaan, pikemminkin vatsassa on sellainen olo kuin krapulassa(vaikka juomiseen en ole sortunut)..
Töihin ei kiinnostaisi mennä ollenkaan, samantekevää. Makaan sohvalla kaiken vapaa-aikani.. katson televisiota kuitenkaan kunnolla näkemättä yhtään ohjelmaa.. itkettää.. suututtaa.. ahdistaa.. On ikäväikäväikävä. Ja tällöin muistan hänen hymykuopat ja ruskeat silmänsä. Sattuu.
Milloin tämä loppuu? Haluan päästä elämässäni vielä eteenpäin sillä tiedän että paluuta menneisyyteen ei tässä tapauksessa ole.. Voimia kaikille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. Tämä on kamalinta, mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Miksi erositte?
Kaiki tuntuu pahalta...
Olen aivan samassa tilanteessa. Naisystäväni jätti minut sunnuntai-iltana, kertoi, että on jo toinen mies kiikarissa. Romahdin totaalisesti. Meillä oli kaikki niin intohimoista ja nyt se kaikki hyvä on poissa. Olen aivan hajalla. makaan sohvalla ja itken. En saa syötyä mitään, oksettaa vaan. Tänä aamuna herätessä vaikean yön jälkeen suoraan oksentamaan.. Mä en kestää tätä..ihan helvettiä..miksi näin piti käydä?
Voimia sulle kohtalotoveri. En osaa muuta sanoa.
Tiedän miltä tuo tuntuu. Mikä pahinta, suhteen loppumisesta on kohta vuosi, enkä ole päässyt yli. Mies haluaa olla ystäväni, ja hän tietää, että rakastan häntä vieläkin. Parhainta olisi heivata elämästä koko ihminen, mutta se miten mielestä ja sydämestä saa jonkun poistettua on aivan eri asia.
Toivon sinulle voimia, kyllä sinä sieltä aallonpohjalta vielä joku päivä nouset. Sure niin kauan kuin surettaa, mutta älä jää kuitenkaan ns. tuleen makaamaan. Kyllä se elämä jatkuu, erilaisena vain.
Oma suhde tyttöystävään loppui sitten puhelinsoittoon. Sen jälkeen olen vaan itkenyt ja yrittänyt nukkua. Pakko oli olla pois töistäkin. Näin sairas en ole vielä koskaan ollut...Nyt tuntuu, että flunssakin pukkaa päälle vaikka muutamaan vuoteen ei ole ollut edes pientä nuhaa.
Rakastan häntä edelleen niin paljon! Ei ole reilua, että kun vihdoin tapaan jonkun aivan erityisen, ei hän lopulta tunnekaan samoin. On kohtalon ironiaa että kaikki aikoinani antamat pakit annetaan takaisin nyt korkojen kanssa. Olen todella rakastunut ja tämä ero tuntuu niin väärältä! Meillä oli niin ihana vuosi ja hölmönä suunnittelin tulevaisuuttakin.
Hän ehdotti eroa tilapäisratkaisuna jotta voisi saada selvyyden omille tunteilleen. Minulle tämä on lopullista. Tunnen syvällä sisimmässäni, että hän ei rakasta minua samoin kuin minä häntä. Siksi en halua riutua ja odottaa. En haluaisi olla säälittävä roikkuja. Pakko on yrittää jatkaa omaa elämää, mutta kuinka? Elämältä kun on pohja pois. En voisi kuvitella tapaavani ja ihastuvani johonkin toiseen. Ei tule ketään samanlaista. Hänen kuvansa on niin väkevänä mielessäni... Kaikki muistuttaa hänestä. Tiedän, että tuo tunne helpottaa ajan myötä, mutta juuri nyt tulevaisuus on pimeä ja ahdistava paikka. En ole koskaan tuntenut olevani näin yksin. Mistä löydän voimia jatkaa?
Kun luin viestisi oli tunne kuin olisin lukenut omaa tarinaani, ratkaisutkin ovat samanlaisia meidän suhteessa. Eli asutaan erossa jotta eukko saisi tunteensa selville. Toisaalta omat tunteet ovat ihan sekavia, välillä tuntuu että vihaan häntä ylitse kaiken ja hetken päästä en. Minulla on fiilikset ihan samanlaiset ja tämän lisäksi tuntuu että täältä on päästävä pois! Tarkoitan että jättäisi kaiken taakseen, unohtaisi kaikki, vaihtaisi työpaikkaa, asuntoa, paikkauntaa, ym ym. Voimia sinulle !
T: Harry
Mietin että muukalaislegioonaanko tässä pitäisi pestautua? Pääsisi kaikesta irti kertaheitolla. Saisi kovettaa sydämensä kiveksi ja olla ikinä tuntematta muuta kuin vihaa ja fyysistä kipua? Mikä helpotus se olisikaan.
Seinät ahdistaa kotona ja töissä. Sängystä löytyy vieläkin hänen pitkiä silkkisiä hiuksiaan vaikka olen pessyt, kuurannut ja tomuttanut kaikki paikat.
Kai tämä tästä. Pahinta on epätietoisuus siitä mitä toisen mielessä liikkuu. Vielä hetki sitten kaikki oli hyvin. Pystyimme puhumaan kaikista asioista ja se oli mielestäni suhteemme perusta. Nyt tuntuukin siltä että toinen kusetti koko ajan eikä ollut rehellinen. Miten voin enää ikinä luottaa toiseen? Liittyisipä tähän edes toinen mies niin olisi jotenkin helpompaa kohdistaa vihansa.
Kirottu tämä nykyaika jolloin ihmiset eivät tiedä mitä haluavat. Ajelehtivat vaan ja odottavat ihmeitä. Ennen kaikki oli niin yksinkertaista. Tutustuttiin, rakastuttiin ja mentiin naimisiin. Nykypäivän mies on todella hukassa itsensä kanssa. On vaikea ymmärtää mitä naiset haluavat. Ennen riitti kun mies oli mies. Nyt pitäisi olla herkkä romantikko ja karkea panomies samaan aikaan. Pitäisi olla hyvin koulutettu sosiaalinen tyylikäs seuramies ja vielä pystyä purkamaan auto paljain käsin. Sitten kun olet kaikkea tuota, niin toinen ei tiedäkään enää mihin on rakastunut vai onko lainkaan rakastunut ja haluaako yläpäätään olla rakastunut. Vituttaa sellainen toisen kiusaaminen! Itse kun olen oppinut ottamaan ihmiset sellaisena kuin he ovat, vikoineen päivineen. Ehkä olen liian vähään tyytyvä?
Omalta kohdaltanikin voin sanoo että aikaisemmin tuntui että kaikki oli ok ja asioista pystyi keskustelemaan. Nyt ollaan tässä vajaa kolme viikkoo asuttu erillään ja se aloituksen tekevä osapuoli on yllätys ylätys minä, ei jaksa, olen nakannu kirveen kaivoon siinä mielessä että nyt saa kyllä prkl itse tehdä seuraavaan siirtonsa. Minä en jaksa enää olla se joka näyttää suuntaa ja tekee aloitteita. Kusettaminen on minullakin käynyt mielessä ja toisaalta tunnettaa vaan että tämän hän tekee vaan säälistä ettei kehtaa kerralla sanoo et "se on moro". Suhteemme perustui luottamukseen. Kuten sanoit niin kun ois joku jota vetää vaikka tuubaan mutta kun ei, ei vaan voi ymmärtää et missä sitä mennään. Sit kun yrittää selvitellä et mikä mättää niin ei vaan saa selvää vastausta, "Ei missään oo vikaa, haluun vaan olla yksin nyt", no oo sitten mutta kyllä alkaa meikäläisen legioonaan lähtö olla lähellä. Toisaalta kun tekis raakoja ratkaisuja ja aloittas uuden elämän, mutta kun ei viitsisi nakata pitkää hyvää suhdetta ihan noin vain menemään.
koittaa olla vahva ja olla soittamatta. Näin minäkin sen ajattelin.
Ajoittain löydän kuitenkin itseni ajattelemasta, että pitäisikö toista silti jotenkin maanitella tai muistuttaa olemassa olostani? Tosi typerää ja säälittävää. Ja pahentaisiko se kuitenkin vain tilannetta? Ehkä toinen tosiaan tarvii sen etäisyyden että näkee lähelle? Siltikin, odottaako toinen kuitenkin jotain roikkumista tms. typerää? Tuskinpa, sillä hän tietää kyllä hyvin mitä ajattelen hänestä. Tuntuu kuitenkin, että tein eron hänelle liian helpoksi. Mietin olisiko pitänyt kumminkin laittaa kunnon kohtaus päälle? Naisen itsetuntoon sellainen voi tehota mutta miehen se kyllä perinteisesti karkottaa rajan taakse.
Samaa itsekkin mietin että oisko tässä vetäny kunnon draaman päälle, mut toisaalta tuntuu et mitä se auttaa. Tälläinen kun olen mieleltäni en raaski heittää ihan överiksi. Onhan tää jonkinlaista roikkumista myönnän, mutta jos tuntee toisen jotain 11v niin ei se mee heittällä ohi ihan. Tietysti antaa ajan paikata tilanteen, mutta se toisaalta itsestä tuntuu liian pitkältä ajalta joka päivä tuntuu. Tunnetaisi että ratkaisuja pitäsisi saada aikaan mahd. pian. Pakko kai se on antaa ajan kulua ja kattoo mitä se tuo tullessaan. Itseni tunnen tällä hetkellä tosi säälittäväksi tapaukseksi, en anna toiselle sitä tarvittavaa tilaa ja saatan vain pahentaa tilanetta. Mutta minkän sitä luonolleen mahtaa, toisaalta "elämä on laiffii"!!! Taas ollaan menossa legioonan leipiin ;-)
Yhden asian olen elämässä huomannut: Asioilla on tapana järjestyä. Tiedän ettei tämä varmaan juuri nyt lohduta, mutta se on totta..
Vinkkinä voin antaa että keskity itseesi tai jos on lapsia niin keskity heihin. Liiku ja tapaa uusia ihmisiä, tämä voi olla aluksi todella vaikeaa, mutta se on nopein tapa toipua suuresta menetyksestä. Katkeruus ja asioiden jossittelu sattuu vain sinuun. Me elämme vain kerran, maailmasta löytyy enemmän kuin yksi onni, joten avoimin mielin ja silmät auki kohti uutta.
mulla sama juttu. en ole syönyt, nukkunut enkä käynyt koulussa. ei vaan huvita mikään. takana vuoden ja kolme kk kestänyt ihana suhde. kaikki on vaan merkityksetöntä. ei elämää ilman sitä jätkää. sattuu ja kuitenkin se pitää kestää. ikävä on kauhee ja haluis vaan toisen syliin. se on kuitenki hyväksyttävä ettei se ole mahdollista. ehkä enää koskaan. toivon sulle jaksamista! tiedän liiankin hyvin miltä tuntuu...