Olen nuorimies ja seurustellut tyttöystäväni kanssa yli vuoden. Naisystäväni tahtoi lapsia jo ennen puolenvuoden seurustelua, vaipui masennukseen ja ahdistukseen kun en ollut vielä valmis. Aika kului ja asiat näyttivät välillä normaalilta, mutta eivät olleet. Tämä hautoi hänen mieltään ja alkoi vaikuttamaan joka asiaan, rakastelusta lähtien. Parisuhteemme kärsi suuren kolauksen tämän johdosta, enkä tiedä palaammenko ennalleen enää ikinä.
Minusta tuntuu nyt, että lapsi oli edellytys parisuhteen toimivuudelle ja se oli tässä kohtaa tärkeämpi hänelle kun meidän yhteinen elämä. En ole missään vaiheessa tyrmännyt lasten hankintaa, en vain ole ollut vielä valmis siihen. Nyt se tuntuu entistä etäisemmältä ajatukselta ja ongelmamme välillämme vain lisääntyvät.
En ilmeisesti tee häntä onnelliseksi ennenkö saamme lapsia. Ei tunnu hyvältä hankkia lapsia parisuhteen korjaamiseksikaan. Rakastan häntä aivan mielettömästi ja tekisin melkein mitä vain tehdäkseni hänet onnelliseksi. Onko tämä kuitenkin liikaa jo tässä vaiheessa? Mikään ei ole enää niinkuin ennen, suhteemme tuntuu hajoavan käsiin... :(
Minusta tuntuu nyt, että lapsi oli edellytys parisuhteen toimivuudelle ja se oli tässä kohtaa tärkeämpi hänelle kun meidän yhteinen elämä. En ole missään vaiheessa tyrmännyt lasten hankintaa, en vain ole ollut vielä valmis siihen. Nyt se tuntuu entistä etäisemmältä ajatukselta ja ongelmamme välillämme vain lisääntyvät.
En ilmeisesti tee häntä onnelliseksi ennenkö saamme lapsia. Ei tunnu hyvältä hankkia lapsia parisuhteen korjaamiseksikaan. Rakastan häntä aivan mielettömästi ja tekisin melkein mitä vain tehdäkseni hänet onnelliseksi. Onko tämä kuitenkin liikaa jo tässä vaiheessa? Mikään ei ole enää niinkuin ennen, suhteemme tuntuu hajoavan käsiin... :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuo on asia, josta pitää vaihtaa mielipiteitä niin kauan, että päästään yhteisymmärrykseen, muuten se dominoi ajatuksia koko ajan.
Kun toinen ei halua lasta vielä, on kyse sen tapahtuman siirtämisestä tuonnemmas, ei koko tapahtumasta luopumisesta. Se sun pitäis saada sun rakkaasi ymmärtämään ja hyväksymään.
Puhukaa tunteistanne ja toiveistanne, analysoikaa niitä ja yrittäkää sen keskustelun kautta löytää yhteisymmärrys. Ei tästäkään asiasta tule kaiken hajoittavaa ongelmaa ellette te itse anna niin tapahtua.
Aroistakin asioista täytyy kyetä puhumaan kumppaninsa kanssa ja aina täytyy löytyä tahtoa päästä yhteisymmärrykseen, tahtoa joustaa ja tehdä kompromissejakin, muuten se yhteiselo ei oikein luonnistu.
Tai luonnistuuhan se, jos toinen aina myötäilee kun toinen käskyttää. Mutta te tuskin olette sellainen pariskunta.
Vuosi ei ole riittävän pitkä aika vakiintumiseen. Sen kyllä itse tuntee milloin tuntee toisen ihmisen riittävän hyvin että voi sanoa rakastavansa ja haluavansa elää hänen kanssaan ns. loppuelämän. Vauvakuume syntyy myös itsestään.
Jos tyttöystäväsi tuolla tavalla oireilee, niin ehkäpä ongelma on jotain muuta laatua. Ja, onko tunteesi häntä kohtaan todella rakkautta, vaiko ystävyyttä ja välittämistä? Olkoon mitä tahansa, sinä et voi alkaa lapsia tehtailemaan vain tehdäksesi hänet onnelliseksi. Tyttöystäväsi pitäisi myös ymmärtää tuo asia. Antaa sinulle aikaa, teille aikaa.
Mulle tuli ihan karmea vauvakuume nykyisen mieheni muuttaessa luokseni asumaan, oltiin seurusteltu puolitoista vuotta. Sitä ennen kuvittelin etten koskaan halua lapsia. Onneksi mies oli maltillisempi, minkäin päätin malttaa pari vuotta, mutta vauvakuumeeni meni ohi odottaessa. Sen jälkeen on suhteeseemme tullut monenmoisia luottamusta rikkovia tekijöitä. Tarkoitan, että vasta 3-4 vuoden yhteiselon jälkeen aloin nähdä miehen todellisen luonteen. Enää en tiedä rakastanko häntä. Hän ei ole sellainen kuin minkä kuvan hänestä olin saanut. Hän oli ruokkinut väärää kuvaa tarkoituksella. Jo vihkimistä seuraavana päivänä asiat alkoivat selvitä...
Te olette ilmeisesti nuoria? Aikaa varmasti on molemmilla. Me olemme lähemmäs 40 eikä minulla taida paljon biologista aikaa olla, puhumattakaan että löytyisi vakaa, luotettava, kunnollinen mies jota rakastan, ja joka rakastaa minua, jonka kanssa voisi perustaa perheen. C'est la vie.
Usko siihen, että pari kolme vuotta suhteen kehittymiseen kannattaa ennen kuin tekee vakavampia ratkaisuja elämässä.
ÄLKÄÄ VAAN HANKKIKO LASTA SUHDETTA PELASTAMAAN! Ilmeiseti et siihen meinannutakaan, mutta sanon silti. Se ois väärin sitä lasta kohtaan. Tehkää kaikki muu suhteenne eteen. Puhukaa, hellikää, olkaa vaan, puhukaa toisillenne, puhukaa ystäville... menkää vaikka parisuhdeterapiaan, jos ootte ite jumissa.
Tuo ei kai ollut mulle...?
Aina ei voi tehdä kaikkeaan suhteen eteen. Kuten kohdallani selvisi, mies kusetti, ihmeen pitkään jaksoikin. Mutta muutamassa vuodessa totuus alkaa paljastua, maali rapistua kuten sanotaan. Ellei ole psykopaatti. Sitä mieheni ei ole, vaan ehkä monin eri tavoin epävarma, huono itsetunto, en tiedä en ole asiantuntija. Ei hän kuitenkaan ihmissuhteita hallitse. Ihmiset ovat pelinappuloita. Tunteilla ei olle merkitystä. Niitä käytetään vain omien tarkoitusperien saamiseksi, eivätkä nekään ole aitoja tunteita. Pahinta asiassa on, ettei hän itse halua muuttua, kun ei ole mitään muutettavaa.... niinpä se olen minä joka muutan. Et voi edes kuvitella minkälaisen kieron paskan leiman hän minuun lyönyt... etten pysynyt hänen rinnallaan... Kun selvisi etten loppujen lopuksi edes tunne koko miestä! Toivottavasti hän ymmärtää itse jossain vaiheessa että elämältä saa paljon paljon enemmän, oikeaa ja aitoakin rakkautta jos vain on avoin, luotettava ja rehellinen.
No niin.. olen vähän rikki jälleen viime öisen jälkeen, älkää antako masentaa itseänne :)
Olen kuitenkin samaa mieltä että lapsi ei ole pelastus, vaan lapsen pitäisi olla onnellisen ja hyvän suhteen luonteva perheenjäsen. Eipä silti, tunteettomaan ja kylmään perheeseen hankittu lapsi voi silti saada ihan hyvä elämän. Riippuu paljon siitä miten paljon vanhemmat haluavat lapseen panostaa. Pariskunta joka ei voi saada omia lapsia voi antaa hyvän kodin orvolle. Se onkin jo toinen juttu. Se mitä mietin vaan, että adoptiovanhemmilta edellytetään paljon enemmän kuin mitä vanhemmat keskimäärin ovat... yksi tekijä on varakkuus. Eikö keskituloisilla ole oikeutta adoptioon... ja tää nyt ei sitten liity aiheeseen mitenkään ;)
Se haluaa vain kahlita sut sillä lapsella. Pelkää että sä jätät sen tai jotain. Niin sä taidat varmaan tehdäkin jos sama meno jatkuu.
Hankkikaa kissa tai koira, jota voi helliä, ja hoitaa yhdessä.
Mun mielestä, joku jo sanoikin samaa, tuossa on takana sitomisen halu, tarve saada sinulta todiste, että "olet vakavissasi". Joskus on myös tarve kuulla selkeästi sanottu EI. Voit yrittää puhua hänelle omasta näkökannastasi, ja korostaa sitäkin,että varmaan tai ehkä jossain vaiheessa, mutta ei nyt. Jos on vielä jotain ihan käsitettävissä olevaa syytä, opiskelut tms. niin siihen kannattaa vedota.
Vähän epäreilua naiselta alkaa painostaa jotakuta isäksi. Sellainen saattaa tosiaan murentaa koko parisuhteen. Tiedän pariskuntia, jotka ovat eronneet koska toinen halusi lapsia, toinen ei. Riippuu miten isoksi asia on kasvamassa, tuleeko siitä este, kaatuuko koko homma siihen.
Ei toivoisi, jos kerran elo muuten sujuu. Kenenkään mieliksi ei pidä lapsia alkaa siittämään. Siitä ei hyvä seuraa, lapsesta ei ole laastariksi.
Hyvin todennäköistä, että jos saattaisit tyttöystäväsi raskaaksi vastoin omaa tahtoasi, jo raskausaikana vaikeudet vaan kasvaisivat, ja jossain vaiheessa tyttöystäväsi tajuaisi miten heikolla pohjalla teidän vanhemmuutenne olisi noine eväine.
Kunpa tyttöystäväsi uskoisi vähemmälläkin mitä merkitsee sinulle, eikä vaatisi todistuskappaletta, jolla kuitenkin on oikeus olla haluttu, sekä äitinsä kuin isänsäkin taholta.Mieskin alkaa jossain vaiheessa haluamaan lasta, noin pääsääntöisesti, ihan itsestään, jos antaa asioitten edetä omalla painollaan. Nähty juttu, useammin kuin kerran.
Usein puhutaan siitä, että miehellä on luonnollinen tarve "tyhjentää pussinsa". Yhtä luonnollista on se, että naisella on biologinen tarve hankkiutua raskaaksi. Järjellä pystyy säätelemään molempia tarpeita, mutta osapuolten täytyisi kunnioittaa toisiaan. Nainen ei saisi kiristää miestä selibaatilla, eikä mies vedättää naista lapsentekoasiassa.
Kerro tyttöystävällesi esim., että haluat isäksi ja olet valmis saamaan lapsia kahden vuoden kuluttua, mutta et vielä. Tai vastaavasti, kerro rehellisesti että et halua lapsia hänen kanssaan. Älä tuhlaa tyttöystäväsi aikaa vedättämällä häntä. Lasten haluaminen ei ole naisilla pelkästään tahdon asia.
on naiselle ihan tosiasia, kyllä, mutta siinäkin pitäisi vielä osata ja haluta, ennenkaikkea, ottaa huomioon toisen osapuolen mielipide, koska kuitenkin on hyvin suuresta asiasta kyse.
Tokihan ihminen on luotu lisääntymään, biologinen kello tikittää,ei sitä voi kiistää. Kuten sanoit, jos mies tietää, ettei koskaan ikinä halua isäksi, se on rehellisesti sanottava ja tehtävä ymmärretyksi, ja ratkaisut sen mukaan.
Mieli vaan on muuttuvainen. Tänäpäivänä kahden lapsen isä ei olisi vielä kolme vuotta sitten halunnut yhtään. Jotain vain tapahtui parisuhteessa, ja hän haluaa vielä kolmannenkin lapsen.
Suosittelen naisille malttia, jos biologisesti ei ole viime hetket käsillä.
Hankkia lapsi tassa vaiheessa ei ole kovin alykas teko.Avuton, taysin vanhemmistan riippuva uusi ihminen vaatii niin paljon aidilta ja isalta etta jos naisesi on henkisesti sairas, hanen taytyy saada itsensa kuntoon ensin.
Katsos, sita lapsi-pakettia kun ei voi lahettaa takaisin. Se on sidottu teihin seuraavaksi 18 vuodeksi.
Onpa epävarma tyttö. Niin huolissaan siitä että jätät hänet jollei hän kahlitse sinua lapsella, että on valmis sabotoimaan suhteen, vaikka sitten alitajuisesti...
Puhukaa asiasta. Tee ehdottoman selväksi että lapset eivät ole poissuljettu vaihtoehto, mutta vasta muutaman vuoden kuluttua kun asiat ovat vakiintuneemmat.