Soulmate

Mikä elämä semmonen on että elää suhteessa sen toisen takia kun ei raaski lopettaa ja itse haikailee elämänsä että jos sittenkin olis jotain muuta? Ei kai sitä voi edes kunnolla elää siinä toisenmieliks-suhteessakaan eihän siihen panosta silloin kunnolla. Ellei sitten itse halua just sellasta?
Mä ainakin haluan uskoa että on olemassa sielunkumppani ja oikeanlaista rakkautta kahden ihmisen välillä ja täysillä niin ettei tarvitse miettiä onko oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Tuntus siltä että jos on itsellään olo että etsii pakotietä niin silloin pitää lähteä, ainakin joksikin aikaa kunnes selvittää itsensä kanssa mitä haluaa ja missä ja miten.
Tosta jättämisestä. Miten kukaan voi ikinä oppia käsittelemään kaikenlaisia tunteita jos ei koskaan niitä koe, mikä siinä on että ihmiset yrittää suojella toisia kokemasta jotain/oppimasta jotain/elämästä sillä ettei kerro rehellisesti tai tee jotain siinä pelossa että toinen ei kestäis sitä, eihän ihminen siitä mene rikki jos joku toinen ei haluakaan samaa kuin itse??
En itse ole nyt vastaavassa tilanteessa, mutta jotain pientä kokemusta kenties mullakin jo.

Heip!

Olis kiva vaihtaa ajatuksia aiheesta lisää - itsellä lähes samanlainen tilanne..
Laitahan osoitetta,jos olet kiinnostunut vaihtaan meiliä!

Omalla kohdallani kuitenkaan käytännössä kahden elämän yhteensovittaminen ei onnistunut. Romantiikka karisi kun esiin astui sellaisia arvoja joilla ei kuvitellut olevan käytännön merkitystä. Vaikka kuinka yritettiin sovitella niin ei siitä mitään tullut. Pelkkä tahto ei aina riitä. Erilleen muutto taas teki kipeää, se teki sitä jo ennen kuin muutimme yhteen. Oli kuitenkin hyvä tietää ettei soulmate:ksi kutsuttava ilmiö ole harhaa. Ehkä joku on kokenut asian loppuun asti, että myös yhteiselo on sujunut. Minä näin parhaaksi lopettaa sielun kitumisen ja erosimme lopullisesti.

Hyvän elämän voi saada muutenkin. Minä pädyin erinäisten vaiheiden jälkeen exäni kanssa yhteen. Aiemman eromme syyt liittyivät ehkä juuri tuohon, ettemme olleet sielunkumppaneita. Välitimme kyllä toisistamme ja yhteiselo sujui loistavasti, makuuhuoneessakin. Annoimme vain pienten asioiden kasvaa liian suuriksi välillemme. Hänellä oli lyhyt avioliitto tässä välissä, josta kaksi lasta. Hänen vaimonsa halusi eron, syytä en tiedä, mutta olemme asiat välillämme selvittäneet ja oppineet paremmin elämään yhdessä. Hänen lapsensa ovat osa elämäämme, eikä se ole ongelma. Lasten äidillä on jo seuraava mies ja siltäkin osin yhteistyö toimii lasten kanssa.

Jos tunnet itsesi ahdistuneeksi, älä pakene ennen kuin asiat on selvitetty kunnolla. Ehkä ero on hyväksi. Ajatusten-selvittämis-ero. Et vielä tiedä mitä kaikkea mahdollisesti pahaa elämällä on muuta tarjottavana, mutta et saa sitä selville ahdistuneena. Jos lähdet, älä polta siltoja takana, mutta älä jää suhteeseen roikkumaan. Palaat takaisin jos teistä molemmista siltä tuntuu.

läheisriippuvuus... yllätyin kuinka paljon siihen liittyviä piirteitä minussa on. Ja tähän kun lisää epävarmuuden siitä kumppanin oikeudesta...tai nimenomaan varmuuden siitä ettei hän ole oikea, niin jo on soppa valmis. Ahdistaa ja sydän kaipaa toisaalle, mutta ei saa sanaa suustaan. juuri kun meinaa ottaa puheeksi asian, jonka sanomista on suunnitellut mielessään aiemmin, niin toinen sanoo "rakastan sua" ja halaa. ja hetkellinen hyvänolon tunne peittää ahdistuksen..myöhemmin sitten...
Pian on kulunut aikaa taas lisää, ja toiseen on kiintynyt yhä enemmän. Miten voi aiheuttaa sen surun toiselle, ja miten osaa taas olla yksin tyhjässä vuoteessa haaveillen jostain tuntemattomasta, mutta silti niin todellisesta ja läsnäolevasta. Odottaa yksin.. meitä on kuule kaksi, enemmänkin...Toivon että löydän itsestäni rohkeutta kohdata totuuden. Rohkeutta sanoa se ääneen kumppanilleni. Toivottavasti me ollaan tulevaisuudessa onnellisia, ja katsotaan menneisyyteen kiitollisina...tietäen, että meidän piti käydä kaikki se läpi, jotta pystyimme saavuttamaan sen onnen joka meillä nyt on, ja jota osaamme arvostaa aivan uudella tavalla.