Vanheneminen

ei kumppani ole enää jakamassa tätä elämää. Tuli ero toisen naisen takia ja vanhetaan nyt eri osoitteissa. Ensimmäinen lapsenlapsi syntyy ensivuonna...

Mikään muu kuin mielikuvituksen puute ja henkinen kangistuminen ei estä kutsumasta omaa rakasta nuorikoksikaan, vaikka oltais oltu yhdessä jo kymmeniä vuosia.
Vanheneminen tapahtuukin monella nopeammin mielessä kuin kehossa ja se kyllä näkyy ja kuuluu kauas.
Asenteellisuutena, rajoittuneisuutena, värittömyytenä, tasapaksuutena, periksi antamisena, rohkeuden ja uteliaisuuden puutteena, valottomuutena, kainenlaisena väsymyksenä, maneereina, paikallaan junnaamisena, käsittämättöminä pelkotiloina, negatiivisuutena, kateutena, henkisenä pienuutena, voimattomuutena, saamattomuutena.......

Mieluummin rypyt ja oikee asenne kuin sileä naama ja elämänpelko.

Kyllä, muumioksi voi hyvällä syyllä kutsua ihmistä, joka ei enää kykene näkemään rinnallaan elävästä puolisostaan muuta kuin tämän vanhenemisen.
Ja vanhenemisen pelko se vasta muumioksi kutistaakin.

Vanheneminen tapahtuu niin hitaasti ja asteittain, että ei sitä kunnolla huomaa, jos ei asia jatkuvasti mielessä ole.

Kirjoitan täältä juniorivinkkelistä, joten saa nauraa. Itse kuitenkin olen jostain kumman syystä miettinyt, miksi vanhuus ja vanheneminen olisivat jotain negatiivista. Miksi sellaiset käsitteet kuin vapaus, avoimuus ja innostuneisuus liittyvät usein nuoruuteen? Miksi "kypsä" on niin monille yli 30-vuotialle kirosana?

Teen pienen mielikuvaharjoituksen. Olen 60-vuotias, mieheni noin 70-vuotias. Hänelle on muodostunut pieni röllykkämaha, ja minä muistelen, miten huvittavaksi ajattelin sen 20-vuotiaana, mies kun on aika tikkulaiha. Otsan ja poskien uurteet näkyvät selvemmin, ja pystyn toivon mukaan palauttamaan mieleen muutamia hetkiä, jolloin olen saanut sen niin tutuksi tulleen hymyn tai onnettoman ällistyneen ilmeen osakseni... siis ne, joista nuo uurteet ovat muodostuneet. Ehkäpä värjäämme hänen harmaantuneet hiuksensa huvinvuoksi kirkkaan punaisella, sellaiset ne olivat minun rippijuhlissani, ja koko suku nauraa niille valokuvia katsellessa.

Ehkä teemme jotain uutta yhdessä, aikaa on vuorokausiperspektiivillä enemmän kuin koskaan. Ehkä teemme ristikoita, joista molemmat pitävät jo nyt, mutta säästävät ne bussimatkoille tai muuhun vastaavaan kun aina tuntuu olevan kiire. Ehkä minä hihitän hänen hölmistyneelle ilmeelleen, kun hän ei taaskaan kuullut mitä sanoin. Tai mahdollisesti tuhahdan muka-turhautuneena kun selitän viikonlopun suunnitelmia kymmenettä kertaa, kun mies ei niitä muista.

Saatamme vaikka ostaa vessaan sinisen ja punaisen muoviastian, jossa voimme kumpikin säilyttää omat tekarimme, siinä vierekkäin, niin kuin mekin yömme vietämme. Ehkäpä sipsutan yöllä olohuoneen sohvalle, kun mokoma ukonrähjä kuorsaa kuin hullu, ja herään lauantaiaamuna hampaattomaan suukkoon, kun mies kömpii sängystään.

Ehkä puhumme suhteestamme yhtä avoimesti kuin nyt. Tunnemme toisemme niin hyvin kuin on mahdollista, ja osaamme olla toisillemme sitä mitä toinen milloinkin tarvitsee... rohkaisua, myötätuntoa, pientä sättimistä, piristystä, hellyyttä. Jos makuuhuoneessa ei hommat luista, niin osaamme leikkiä vaikkapa toistemme sormilla telkkarin ääressä tunteja, ja se saattaa tuntua aivan yhtä hyvältä. Jos toisella kolottaa polvea, saan hyvän tekosyyn hemmotella vähän, tai hartiasärkyyn auttaa tietysti hieronta. Lääkäriin kuljemme aina käskynkkää, milloin toisen kolesteroliarvoja mittauttamaan, milloin toisen reumalääkkeitä tarkistamaan.

Kirjastosta voimme hakea ison kasan jännitysromaaneja minulle ja jotain hölmöjä länkkäri-sarjiksia miehelle. Sitten luemme kumpikin omalla sohvallamme mukavassa asennossa, ja keskeytämme toistemme keskittymisen kertomalla jotain urpoa omasta kirjasta. Sitten sivun voikin aloittaa alusta, kun ehti unohtua, mitä siinä kerrottiin.

Kun pitelemme toisiamme kädestä, ja se toisen käsi tuntuu ryppyiseltä, se muistuttaa vain siitä, miten monta ihanaa vuotta meillä on ollut yhdessä. Miten minulle on suotu onni nähdä tuon käden muuttuminen.

Vanhuus ei ole aina helppo, tai mitäpä minä siitä tiedän, mutta rankkoja sairauksia kokevalle tai dementikkopuolisoa hoitavalle tekstini voi olla lähinnä naurettavan ällöttävä. Haluaisin kuitenkin naiivista juniorinäkökulmastani muistuttaa että pitää yrittää tiirata sitä aurinkoista puolta. Edes joskus!