Sitä tulee silloin tällöin hieman miettineeksi, minkälaista elämä olisi jos se ei olisi millaista se on. Jos esim olisin päässyt sinne Joensuun yliopistoon, niin nyt olisin yht.tiet. maisteri ja asuisin Joensuussa ja henkeen ja vereen pohjoiskarjalainen. Mutta kun minä en sinne päässyt, niin olen kouluttautunut ihan toiselle alalle ja asun Helsingissä enkä ole yliopistopääsykokeen jälkeen Joensuussa käynytkään.
Samalla tavalla miettii että jos olisi silloin lukiossa ollut hieman rohkeampi sen yhden tytön suhteen, joka selvästi antoi merkkejä että on kiinnostunut minusta, niin minulla saattaisi nyt olla vaimo ja lapsi(a) ja onnellinen perhe. Toisaalta, saattaisin olla avioeron läpikäynyt. Tosin, minä olen aina tiennyt, että perhe-elämä ei minulle sovi joten tuollaista ei olisi tapahtunut.
Sitä väkisinkin pistää menneisyyden lisäksi miettimään myös tulevaisuutta. Minä mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietän koko loppuelämäni yksin. En ole eläissäni edes seurustellut. Ujous on estänyt yritykset vastakkaiseen sukupuoleen ja nyt kun 30v on lämähtänyt mittariin, niin väkisinkin alkaa jo miettimään, että millaista se elämä vanhana poikana mahtaa olla.
Ne ns vanhat pojat, joita tunnen, ovat onneksi rohkaisevia esimerkkejä. Sen sijaan, että olisivat onnettoman yksinäisiä luusereita, heidän kohdallaan kyse on ollut siitä, että he eivät ole halunneet päästää ketään naista päsmäröimään elämäänsä. Päinvastaisiakin esimerkkejä on varmasti yllin kyllin, valitettavasti.
Kaikesta huolimatta, en tunne jääneeni mistään paitsi. Olen jotenkin tiennyt sen aina jo nuoresta pojasta lähtien, että tulen viettämään elämäni yksin joten se miten elämäni on muovautunut suhteessa naisiin, ei ole yllättänyt minua lainkaan. Hieman vaan pettynyt, että elämällä ei ole ollut suurempia yllätyksiä varalleni mutta luonteeni huomioonottaen minkäänlaiseen suhteeseen minusta ei todellakaan edes olisi. En esim tosiaankaan voisi ajatellakaan asuvani kenenkään toisen kanssa samassa asunnossa. Minulla on paljon harrastuksia ja työ enkä olisi kummastakaan valmis missään olosuhteissa tinkimään piiruakaan. Entäs jos kumppani olisi kotoisin muualta kuin pk-seudulta ja haluaisi muuttaa takaisin? No, minä en ainakaan suostuisi muuttamaan pois pk-seudulta. kaiken kaikkiaan, täysin mahdoton ajatuskin, että minulla olisi seurustelusuhde eikä todellakaan ole ihme, että ei ole koskaan ollut.
En kuitenkaan ole muuten epäsosiaalinen. Tulin koulussa ja tulen töissä ihmisten kanssa toimeen. Tosin, työpaikkani on 100% äijätyöpaikka joten sen suhteen ei voi tehdä mitään päätelmiä.
En tiedä kuinka moni ihminen kahlaa koko elämänsä läpi ilman ensimmäistäkään suhdetta mutta olen aivan varma, että meitä on paljon. Jos tilastotieteelisesti asiaa lähestyy, niin se on aritmeettinen väistämättömyys että kaikille ei sitä kumppania elämässä missään vaiheessa löydy. Ikävää mutta totta.Mitä pienemmällä paikkakunnalla asuu, sen epätodennäköisempää on löytää kumppani. Tosin, vaikka olisi asunut ikänsä suuremmissa kaupungeissa, ei sekään takaa, että seurustelukumppani löytyisi. Helsingin kotitalouksista yli puolet on sinkkutalouksia, mikä sekin kertoo jotakin.
Mutta eipä tässä muuta näin yöntunteina jaksa skriivailla. Tuli vaan mieleen, että pitäisikö olla huolestunut että ei ole ikinä ollut jotain sellaista mitä tarkemmin ajateltuna ei oikeasti edes halua. Itse asiassa, monet ikäiseni kaverit, joilla on perhe, ovat sanoneet, että heillekään oman elämäntilanteensa valitseminen ei läheskään aina ole tuntunut selviöltä mutta jokaisella ihmisellä on oma elämäntilanteensa, mieltymyksensä ja halunsa eikä kenellekään voi sanoa, että miksi sinä et sitä tai tätä koska minäkin sitä tai tätä yms.
Samalla tavalla miettii että jos olisi silloin lukiossa ollut hieman rohkeampi sen yhden tytön suhteen, joka selvästi antoi merkkejä että on kiinnostunut minusta, niin minulla saattaisi nyt olla vaimo ja lapsi(a) ja onnellinen perhe. Toisaalta, saattaisin olla avioeron läpikäynyt. Tosin, minä olen aina tiennyt, että perhe-elämä ei minulle sovi joten tuollaista ei olisi tapahtunut.
Sitä väkisinkin pistää menneisyyden lisäksi miettimään myös tulevaisuutta. Minä mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietän koko loppuelämäni yksin. En ole eläissäni edes seurustellut. Ujous on estänyt yritykset vastakkaiseen sukupuoleen ja nyt kun 30v on lämähtänyt mittariin, niin väkisinkin alkaa jo miettimään, että millaista se elämä vanhana poikana mahtaa olla.
Ne ns vanhat pojat, joita tunnen, ovat onneksi rohkaisevia esimerkkejä. Sen sijaan, että olisivat onnettoman yksinäisiä luusereita, heidän kohdallaan kyse on ollut siitä, että he eivät ole halunneet päästää ketään naista päsmäröimään elämäänsä. Päinvastaisiakin esimerkkejä on varmasti yllin kyllin, valitettavasti.
Kaikesta huolimatta, en tunne jääneeni mistään paitsi. Olen jotenkin tiennyt sen aina jo nuoresta pojasta lähtien, että tulen viettämään elämäni yksin joten se miten elämäni on muovautunut suhteessa naisiin, ei ole yllättänyt minua lainkaan. Hieman vaan pettynyt, että elämällä ei ole ollut suurempia yllätyksiä varalleni mutta luonteeni huomioonottaen minkäänlaiseen suhteeseen minusta ei todellakaan edes olisi. En esim tosiaankaan voisi ajatellakaan asuvani kenenkään toisen kanssa samassa asunnossa. Minulla on paljon harrastuksia ja työ enkä olisi kummastakaan valmis missään olosuhteissa tinkimään piiruakaan. Entäs jos kumppani olisi kotoisin muualta kuin pk-seudulta ja haluaisi muuttaa takaisin? No, minä en ainakaan suostuisi muuttamaan pois pk-seudulta. kaiken kaikkiaan, täysin mahdoton ajatuskin, että minulla olisi seurustelusuhde eikä todellakaan ole ihme, että ei ole koskaan ollut.
En kuitenkaan ole muuten epäsosiaalinen. Tulin koulussa ja tulen töissä ihmisten kanssa toimeen. Tosin, työpaikkani on 100% äijätyöpaikka joten sen suhteen ei voi tehdä mitään päätelmiä.
En tiedä kuinka moni ihminen kahlaa koko elämänsä läpi ilman ensimmäistäkään suhdetta mutta olen aivan varma, että meitä on paljon. Jos tilastotieteelisesti asiaa lähestyy, niin se on aritmeettinen väistämättömyys että kaikille ei sitä kumppania elämässä missään vaiheessa löydy. Ikävää mutta totta.Mitä pienemmällä paikkakunnalla asuu, sen epätodennäköisempää on löytää kumppani. Tosin, vaikka olisi asunut ikänsä suuremmissa kaupungeissa, ei sekään takaa, että seurustelukumppani löytyisi. Helsingin kotitalouksista yli puolet on sinkkutalouksia, mikä sekin kertoo jotakin.
Mutta eipä tässä muuta näin yöntunteina jaksa skriivailla. Tuli vaan mieleen, että pitäisikö olla huolestunut että ei ole ikinä ollut jotain sellaista mitä tarkemmin ajateltuna ei oikeasti edes halua. Itse asiassa, monet ikäiseni kaverit, joilla on perhe, ovat sanoneet, että heillekään oman elämäntilanteensa valitseminen ei läheskään aina ole tuntunut selviöltä mutta jokaisella ihmisellä on oma elämäntilanteensa, mieltymyksensä ja halunsa eikä kenellekään voi sanoa, että miksi sinä et sitä tai tätä koska minäkin sitä tai tätä yms.
Vastaukset 11
Vanhimmat
,,,
Olet edelleen elossa? Se tarkoittaa sitä että elämässä voi vielä tulla eteen vaikka mitä. Jos keskittää elämänsä vain kumppanin hakemiseen niin voi saada rinnalleen useita erilaisia kumppaneita, joiden kanssa suhde päättyy erilaisista syistä. Tai ei saa ketään, mutta aika kuluu metsästämisessä ja pettymyksissä. Sellainen voi olla jollekin rikasta elämä.
Sinulla on elämästä toisenlainen käsitys, toisenlaiset arvot. Olet itsevarma (ainakin vaikutat siltä??). Ei ole epätodennäköistä etteikö tässä maassa olisi joku samanlaiset arvot omaava naisihminen. Onkin toinen juttu missä hän asuu, onko edes ikäluokkaasi, onko pariutunut jonkun ehkä vääränlaisen miehen kanssa, saanut lapsia ja hoitaa velvollisuutensa kuitenkin...
Näitä voisi pohtia. Mutta olet siis elossa ja elämällä on vielä annettavaa. Jos jäät 4 seinän sisään kyyristelemään anti pienenee. Tuskin niin kuitenkaan elät..?
Hattua nostan. Miksi tyytyä vähempään :)
Tunnen monia vannoutuneita vanhojapoikia ja -piikoja jotka puhuivat vielä 35-vuotiaina, että ikinä en puolisoa löydä enkä ota vaikka löytäisin sillä näin on hyvä.
Kaikki elävät onnellisesti parisuhteessa nykyään.
Niin että vannomatta paras. : ]
Noin henkisessä mielessäkin, ei kannata sulkea ovia mahdollisuuksilta, asennoitumalla mahdollisesti eteen tuleviin elämänmuutoksiin niin, että "piiruakaan en sit anna periks siitä mitä nyt olen ja omistan jne". Se vala raukeaa yleensä sinä päivänä kun rakastuu.
Konkretia on eri asia kuin teoriat.
Elämäntilanteet muovaa ihmistä väkisinkin ja tärkeintä onkin vaan luottaa itseensä ja kykyynsä selviytyä, tuli eteen mitä vaan.
Et voi ennalta tietää millainen susta muovautuu tai mihin olet valmis muuttamaankin sitten kun elämääsi astuu rakkaus.
Et voi tietää millaista on olla isä tai äiti ennen kuin koet synnytyksen ja lapsen olemassaolon konkreettisesti ja omakohtaisesti.
Aina voi jossitella itsenä uneen sillä mitä olis voinut olla jos, mutta tulevasta ei tiedä kukaan ja parempi niin.
Anyway, tässä hetkessä se elämä tapahtuu.
Kuten sanoin, olen aivan nuoresta pojanklopista asti tiennyt, että sen jälkeen kun kotoani pois muutan, mikä tapahtui 18-vuotiaana, elän elämäni yksin. Jotkut asiat elämässä aavistaa etukäteen. Ihmisen luonne kehittyy hyvin varhain ja iän myötä vain vahvistuu.
Kuitenkin, mikäli teinipojan jutuille loppuelämän yksinelämisestä voi kuitata tyyliin. "odotas kun tapaat sen oikean" niin samaa ei voi enää sanoa kaltaisestani kolmekymppisestä, jolla ei iästä huolimatta ole päivänkään kokemusta seurustelusta. Kyllä minä sen jo tiedän aivan varmasti, että tämän asian suhteen elämällä ei ole yllätyksiä kohdalleni varannut.
Ja kuten sanoin, loppujen lopuksi ei minulla mitenkään huonosti mene. Minä olen minä enkä muuksi muutu ja jos en tällaisena kelpaa niin ei siinä sitten mitään. Sen verran mitä olen ikäisteni ihmisten perhe-elämää ja seurusteluja sivusta katsonut, niin hyvin harvoin olen ollut kenellekään kateellinen. Kuitenkin, ymmärrän hyvin myös sellaista elämänajattelua, että ilman parisuhdetta ja seurustelua ja perhettä elämä ei ole elämisen arvoista mutta ei tuokaan kaikkiin ihmisiin päde.
Hieman huvittaa fundamentalistinen ajatusmaailma isyydestä ja äitiydestä kuinka se mukamas olisi jokaisen ihmisen koettava. Tässä en voi olla samaa mieltä. Tietenkin, jälleen kerran, perheellisille ihmisille perhe on elämän tärkein asia, omituistahan se olisi mikäli niin ei olisi, mutta kaikille ei sellainen elämä ole luotu. Itse en todellakaan ole millään tavalla perheenisätyyppiä. Voin vilpittömästi sanoa, että ei ole kertaakaan tähän ikään mennessä käynyt edes mielessä että olisi perhe. Siihenhän ne suurin osa mahdollisista seurustelusuhteistakin viimeistään kaatuisi sillä suurin osa naisista haluaa perheen. Sekin on luonnollista. Se on jotenkin heidän sisäänsä rakennettu juttu.
Joku kysyi, että pelkäänkö läheisyyttä. No, tuohon voisi vastata, että kotiseutu on tainnut muokata hiukan minua. Vaikka nykyään asun Helsingissä niin olen kotoisin Satakunnasta ja meillä päin ihmiset eivät tunnetusti ole kovin sydämellisten tai läheisyydenkipeiden ihmisten maineessa. Tosin, tuo on jo karkea yleistys ja jääköön omaan arvoonsa.
Jos olet päättänyt...korjaan TIENNYT jo poikasesta lähtien, että sinkkuna iänkaiken elelet, niin sehän varmaan sitten on niin. Sitä yleensä saa juuri sitä mitä itse tilaa.
Sunkin asenteesi ihan varmasti näkyy, tuntuu ja kuuluu myös vastakkaiselle sukupuolelle asti, niin vahvat ne tuntuvat olevan. Halusit sinä sitä tietoisesti tai et.
Olisi helppo vetää siitäkin erinäisiä johtopäätöksiä lopputuloksen suhteen, mutta jääkööt nyt kirjaamatta tähän. Sähän olet onnellinen ja sehän on pääasia.
Suonet kuitenkin mulle oikeuden yhäkin vaan epäillä sun..."vakaumuksesi" kestävyyttä tässä maailmassa, jossa itse kunkin elämässäkin voi tapahtua ihan mitä vaan, kun ei olla sidottu paikkaan eikä valtioonkaan vaan voidaan kohdata ihmisiäkin ihan toiseen malliin kuin ennen vanhaan. Ja nimenomaan vuorovaikutushan meitä muokkaa...jos siihen vaan sukaltaa heittäytyä...
Aina on mahdollista, että seuraavan kulman takaa tulla pölähtää sunkin elämääsi sellainen ihminen, että sun on kertakaikkiaan pakko venytellä omia asenteitasi. Ja se tekee hyvää itse kullekin, tulla välillä yllätetyksi ja imaistuksi positiivisten muutosten pyörteisiin. Kaikkea elämässä kun ei todellakaan voi ennalta tietää eikä edes aavistaa, saatika ohjailla itse.
Kokemuksen vakaalla rintaäänellä. : )
Onkohan jutun aloittaja yhä sinkku 15v jälkeen? Villi veikkaukseni on että ei ole.
itsekin voisin elää elämäni periaatteessa yksin, minulla on sosiaalista elämää, hyvä tutkinto ja työpaikka ja viihdyn niin seurassa kuin itsekseenkin. Kuitenkin olen lähestymässä sellaista ajatusta, että ehkä sittenkin haluaisin jonkun rinnalleni tasavertaiseksi kumppaniksi.
Tuli vain tekstistäsi mieleen se, että pelkäätkö läheisyyttä ja sitä, mitä sinusta paljastuisi toisen ihmisen rinnalla? Oletko koskaan kokenut aitoa rakkautta? Itse pohdin hieman näitäkin asioita. Kerran olen rakastanut ja se opetti paljon, vaikka oli vaikeaa. Elämässä pärjää kyllä yksin, mutta jotain erilaista rikkautta voi se pariutuminenkin tuoda.
siinä käy niin, että kun et hae mitään ja olet sinut itses ja elämäs kanssa niin silloin jostain tupsahtaa eteen se kumppani. meinaan kokemusta on......
Tuo nyt on typerä klishee. Ihan yhtä tyhmä väite kuin jos olisi työtön ja ei hakisikaan töitä niin työnantaja tulee soittamaan ovikelloa.
Minä olen ollut nuorena aikuisena vuosia ilman naista, ei ollut vaan edes tuuria löytää kumppania rinnalle kunnes sekin ilta/yö koitti kun yökerhossa näin naisen joka lukitsi huomion, olin silloin 22v. Siitä se yhteinen matka alkoi kohti vanhuutta, yhdessä oltu liki 30 vuotta enkä haluis olla ilman naista, on vaan tärkeä ja rakas ja varsinkaan ilman tätä naista. Oli ahdistavaa olla ilman kumppania.
Onnellisia vanhojapoikia?
Kyseiset poikamiestuttavani ovat kaikki kuolleet. Poika-ajan kavereita. Yksi puolesta tusinasta kokeili avioliittoa mutta se hajosi melko nopeasti.
Kaikki alkoholisoituivat ja viimeinenkin kuoli reilusti ennen 60v ikää. 50v oli usealla tavoittamaton raja.
Onnellisia? En tiedä. Kaverit eivät valittaneet joten kaipa he olivat onnellisia.
Itse otin "löysät" pois poikamiesvuosinani enkä jälkeen päin näe niissä mitään kehumisen aihetta. Kerta ja karkuun periaatteella.
Kun nuo vuodet alkoivat kyllästyttämään, tapasin nykyisen vaimoni joka väänti kaksi tervettä, ilmeisen lahjakasta ja nyt jo vuosikaudet akateemisissa ammateissaan toiminutta lasta. Seuraava sukupolvi ilmestyi kohtalaisen myöhään. Tenavat ovat nyt 5v - 8v haarukassa.
Omaa erinomaisuuttani kuvastanee se, että noin 20 vuotta sitten, jouduttuaan lopettamaan hormonien käytön, vaimoni siirtyi liukkari vaiheeseen ja saattaa minut totuuden eteen viikoittain pari kertaa.
Elämällämme on ollut, ja on edelleen merkitystä joka näkyy seuraavissa sukupolvissa ja omassa, varsin tyydyttävässä elämässä.