Jos katse osuu vaikke johonkin koruun tai kuvaan tai mihin tahansa mihin liittyy äidistä paljon muistoja tai jolla on muuten tosi paljon tunnearvoa, niin alkaa itkettää ja on kamala ikävä äitiä vaikka hän olisi viereisessä huoneessa. Haluaisi vain olla äidin kanssa lopun elämää eikä koskaan joutua muuttamaan kotoa. En voi edes ajatella mitä tekisin jos äitini kuolisi. Kamala ikävä vaikka tiedän, että näen hänet milloin tahansa haluan eikä hän ole menossa mihinkään. Joskus tuntuu, että rakastan äitiäni aivan liikaa.. Mutta onko sellainen edes mahdollista?
Voiko rakastaa liikaa?
Ikävöivä
41057
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
rakkautta - vaan se on riittuvuutta, pelkoa, avuttomuutta, halua hallita tai jotain vastaavaa. Sulla on joku muu hätä, ei se rakkautta ole. Lasten kuuluu vähitellen kasvaa omaan elämäänsä ja irtautua vanhemmistaan - se on luonnonmukaista se - muu on häiriötä. Voisit hakea hoitoa itsellesi tuohon riippuvuuteen.
Hoitoa? Kuulostipa kipeältä toi kun sanoit että voisin hakea hoitoa riippuvuuteeni.. En ole koskaan ajatellut tätä 'sairautena' vaan vain itsenäistymisenä, olettanut että sen kuuluu olla tällaista että välillä tulee hurja ikävä ja sattuu.. Tarkoitat hoidolla varmaan jotain terapiaa tai vastaavaa..?
Minusta sinun ei kannata piitata tuosta mielipiteestä. Jos todella tunnet rakastavasi äitiäsi niin kovasti niin ei siinä ole mitään väärää. Oletan sinun olevan aikuinen jo, eli on tietysti aika vaikea tilanne jos ikävöit jatkuvasti äitiäsi. Kannattaa tietysti omassa päässään miettiä, että miksi ikävöit häntä niin paljon. Itsenäistyminen sattuu kyllä, tiedän sen äskettäin "itsenäistyneenä". Alkuun ikävä oli kova ja etukäteenkin oli todella haikea olo. Niin helppoa kun olisi ollut jäädä paikoilleen siihen turvalliseen elämäntilanteeseen, mutta pakko oli jatkaa. Olen nyt rehellisesti sanottuna päässyt uudella tavalla kiinni elämään, aivan itsenäisenä ja voin sanoa että viihdyn tällä hetkellä paremmin omassa asunnossani kuin kylässä kotona. Niin se vain on että ajat muuttuu ja elämässä mennään eteenpäin, eikä siitä aina selviä ilman kasvukipuja. Pitää vaan jaksaa.
Kiitos viestistäsi. Tuli paljon parempi olo kun tietää ettei ihan ole ainoa ja että siitä pääsee kyllä yli ajan kanssa.