Kerron elämäntilanteestani, koska tunnen voivani ottaa vastaan joitakin hyviä vinkkejä ehkä saman kokeneilta. En missään tapauksessa halua mokata tätä suhdetta mitenkään vaan todellakin olen halukas aloittamaan loppuelämäni tämän kyseessä olevan miehen kanssa. Ja pyydän, jättäkää moralisointi tällä kertaa.
Olen kolmekymppinen ja tavannut työn kautta naimisissa olevan miehen, joka on kymmenen vuotta vanhempi ja kahden teini-ikäisen isä. Olemme tunteneet useamman vuoden ennen kuin rakkaus roimahti ja olemme jo kuukausia olleet varmoja tunteistamme, jotka ovat sellaiset, "ettei kukaan koskaan ole tuntunut niin oikealta sielunkumppanilta".
Mies on ottamassa eroa vaimostaan ja olemme lyömässä hynttyyt yhteen. Lasten takia emme aio heti asua yhdessä, vaikka lapset jäävät äidille mutta toivottavasti yhteishuoltajuudella.
Itse en ole koskaan halunnut lapsia enkä halua. Mies on onneksi samaa mieltä, ettei enää halua lisää lapsia. Miehen lapsiin olen jo kiintynyt vaikken edes tunne heitä! Pidän lapsista, mutta en halua omia ja tämä tuntuu olevan joillekin mahdoton asia ymmärtää.
Kymmenen vuoden ikäero tuntuu hurjalta. En silti halua mitään muuta kuin viettää loppuelämäni hänen kanssaan. En perustaisi lapsiperhettä kenenkään muunkaan kanssa, en tunne siis jääväni mistään paitsi. Haluamme tehdä samoja asioita.
Ainoa asia, mikä minua todella painaa on se, että hän joutuu ottamaan eron paitsi vaimostaan myös lastensa arjesta. Vaimo tulee todennäköisesti vihaamaan minua ikuisesti ja saattaa sen takia yrittää tehdä elämästämme vaikeaa, vaikka ihan viisas ihminen onkin.
Olen kolmekymppinen ja tavannut työn kautta naimisissa olevan miehen, joka on kymmenen vuotta vanhempi ja kahden teini-ikäisen isä. Olemme tunteneet useamman vuoden ennen kuin rakkaus roimahti ja olemme jo kuukausia olleet varmoja tunteistamme, jotka ovat sellaiset, "ettei kukaan koskaan ole tuntunut niin oikealta sielunkumppanilta".
Mies on ottamassa eroa vaimostaan ja olemme lyömässä hynttyyt yhteen. Lasten takia emme aio heti asua yhdessä, vaikka lapset jäävät äidille mutta toivottavasti yhteishuoltajuudella.
Itse en ole koskaan halunnut lapsia enkä halua. Mies on onneksi samaa mieltä, ettei enää halua lisää lapsia. Miehen lapsiin olen jo kiintynyt vaikken edes tunne heitä! Pidän lapsista, mutta en halua omia ja tämä tuntuu olevan joillekin mahdoton asia ymmärtää.
Kymmenen vuoden ikäero tuntuu hurjalta. En silti halua mitään muuta kuin viettää loppuelämäni hänen kanssaan. En perustaisi lapsiperhettä kenenkään muunkaan kanssa, en tunne siis jääväni mistään paitsi. Haluamme tehdä samoja asioita.
Ainoa asia, mikä minua todella painaa on se, että hän joutuu ottamaan eron paitsi vaimostaan myös lastensa arjesta. Vaimo tulee todennäköisesti vihaamaan minua ikuisesti ja saattaa sen takia yrittää tehdä elämästämme vaikeaa, vaikka ihan viisas ihminen onkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Palaa maan pinnalle Hilma! "Miehen lapsiin olen jo kiintynyt vaikken edes tunne heitä!" Onpa taas paksua puppua. Ärsyttää nää aviomiehistä kiinnostuneet naiset, jotka puhuu "rakkaudesta", "ainoasta oikeasta" ja "sielunkumppanuudesta". Et sitten löytänyt ketään vapaata miestä??
Eli turha toive tuo moralisoinnin välttäminen.
Tuollainen nainen, samanlainen, joskus liehitteli isäni. Siinä menikin kauan, kunnes onnistui. Rikkoi perheen, vei isän meiltä - miehen äidiltä. Ja mitä jäi, paskaa käteen. Arki se tulee sunkin kanssa eteen, siinä sitten otat vihat äijältä kun tajuaa tehneensä elämänsä mokan muttei voi kun elää sen loppuun asti. Tottakai sitä suhteessakin ihastuu, mutta ole ees sinä kohtuullinen. Älä riko perhettä. Ne lapset tulee sua kyllä vihaamaan, katkeroitumaan. Eikä se mieskään sitä eroa ota, ainakaan pariin vuoteen. Kunnes vaimolle selviää teiän peli. Jos et ois kymmenen vuotta nuorempi, eli kokematon suhteissa, tietäisit sen.
Enpä toivo mitään hyvää teille.
Ja tälläsiä niistä teini-ikäisistä tulee sitten aikuisina :), tollasia naisia sanotaan lutkiksi.
se että saisit rohkaisua tai kehuja.. juu, en sittenkään jaksa edes enää tuhlata energiaani tähän..