Friikki

Minulla ei ole ollut minkäänlaista seksielämää puolisoni kanssa yli 11 vuoteen! Uskö tai älä!

yksi yritys - mutta ei mitään 15 vuoteen.

EHkä seksittömyys ei ole liittonne ainut ongelma. Uskallan epäillä että kommunikointi tökkii, katkeruus kalvaa ja syyttelyä löytyy puolin ja toisin.

Ja kumpikin pitää hampaat irvessä kiinni omasta mielikuvastaan miten asioiden pitäisi olla.

Entä jos heität irti, anna olla. Älä syytä, älä syyllistä, runkkaa rauhassa.

oma liittoni on reilu kymmenenvuotta vanha, kerran olen saanut orgasmin mieheni kanssa rakastellessa, ne kymmenentuhatta kuusisataa muuta kertaa olen hoitanut orgasmin omin käsin.

Miksi tämä on niiiiiin iso asia miehille, niin tavallista naisille? miksi oletan että kirjoittaja on mies? Koska nainen vastaavassa tilanteessa ei paljoa asiasta huutele, seksi on seksiä yksinkin, joskus nautittavampaa kuin seurassa.

Ja miksikö rakastelen vaikken saa orgasmia? Rakastelu lähentää, auttaa rentoutumaan ja liittää ihmisiä tiiviimmin yhteen. Katkeruudesta olen kyllä joutunut matkan aikana luopumaan. Ja siitäkin totuudesta että tämän maapallon päällä kulkee mies joka voisi suoda täyden nautinnon, mutta onko se elämän syvin tarkoitus?

enpä tiedä, jos olisi kukaan ei eläisi tahtomattaan selibaatissa toista vuotta, että ehkei se sitten ole kuitenkaan sen parisuhteen ydin ja syvin tarkoitus.

Luultavasti se tarkoitus löytyy henkiseltä puolelta, siitä että tuntee toisen, tietää saavansa olla sitä mitä on...

tai tappelee ikänsä väärän puolison rinnalla näytellen kiiltokuvaa ohikulkijoille, meitä on moniin juniin, jotkut jäävät asemille huomaamatta että päästäkseen liikkeelle täytyy nostaa katse kengänkärjistä kohti sateista taivasta ja otettava se ensimmäinen askel, silloinkin kun pelko riipii sielua.

Eli mieti mitä menetät jos olisit se joka päästää irti, mielipiteistään, pakottamisesta, harhoista,

Parisuhteessani on myös suhteellisen pitkä seksitön elämä. Olemme 4 vuoden aikana harrastaneet n. 10 kertaa seksiä ja joka kerta se on vaikeampaa ja vaikeampaa. Olemme meinanneet erota jo monta kertaa, mutta tunteet ei anna periksi. Olen usein miettinyt, onko rakkatuteni oikeasti rakkautta vai totuttua, riippuvuutta, Mutta joka kerta kun olemme eroa tekemässsä, tuntuu ajatus musertavalta ja surulliselta.

Nyt olemme alkaneet puhua asiasta. Olemme käyneet kaikki tunteet läpi ja uskokaa, että kyyneleitä on riittänyt. Nyt tulimme tulokseen, että menemme parisuhdeterapiaan, ja mahdollisesti seksuaaliterapeutille.

Keskustelujemme perusteella tilanne on lähtenyt kohdaltani väsymyksestä (pieni lapsi) ja omista traumoistani edellisestä suhteesta. Asiat olivat niin pieniä, etten millään olisi uskonut kantavani niitä nykypäivään. Näköjään ne kuitenkin ovat tehneet ns. lumipalloefektin ja loppujen lopuksi ollaan päästy tilanteeseen, josta emme itse selviä.

En tiedä onko tästä terapiasta mitään apua, mutta yritetään. Jos ei ole, olemme päättäneet erota, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Me haluamme toisillemme parasta - ja kukaties, useinhan eron jälkeen toisen näkee taas ihan uusin silmin ;)